Seuraavaa vuosituhannen vaihdetta odotellessa...

En pääse millään sen yli, että Sinulle on postia -elokuva ja David Lynchin Mulholland Drive syntyivät vain noin kolme vuotta toisistaan erillään. Edellinen vuonna 1998 ja jälkimmäinen vuonna 2001. Ne kun eivät ole kuin eri maailmasta: ne ovat kuin eri planeetalta.

En tiedä voiko mihinkään ryhtyä vahingossa, mutta ryhdyimme tänään katsomaan Sinulle on postia -elokuvaa. Ensin se toimi kaikessa siinä nostalgiassa, mitä tulee tietotekniikkaan ja... no kaikkeen siihen viime vuosituhannen lopun... no, nostalgiaan. Mutta sitten asetelmallisuus, turvallisuus — kumpikaan romanttisen komedian (?) osapuolista ei ollut (vielä) kunniallisesti naimisissa — ja ennalta-arvattavuus päätti puolestamme. Jotain muuta. Mulholland Drive...

... jonka olin nähnyt jo niin monta kertaa ja ollut yhtä monta kertaa häikäistynyt, iskeytyi 4K-versiona sisään ja näyttämään kaiken sen kauneuden ja kauheuden, jonka elokuva voi ylipäätään sisältää.

Mitä tapahtui vuosituhannen vaihteessa? Mitä sellaista, jonka aikana ainakin näiden esimerkkien valossa noustiin idioottimaisesta asennepläjäyksestä vapaan taiteen vaikuttavaan maailmaan? Pelkän kymmenjärjestelmän rytmissä tapahtunut vaihdos ei voi selittää asiaa. Mikä sitten...

Entä sitten tavoitteet? Tietenkin Sinulla on postia tavoitteli aivan eri katsojakuntaa kuin Mulholland Drive. Se tietenkin on itsestään selvää. Kuin on myös se, että edellisen näki xxx-määrä enemmän katsojia kuin jälkimmäisen.

Summa summarum: paska haisee vain hetken, sitten se häviää, mutta taide säilyy, kehittyy ja syntyy uudelleen yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja!

Nyt sitä itseään joutuu taas lapioimaan hartiavoimin pois itsensä läheisyydestä. Kuinka kauan olikaan siihen, kun vuosituhat taas vaihtuu?

Puolitoistakertaisella nopeudella?

Olen löytänyt Ylioppilaslehden näköislehdet. Vanhojakin vuosikertoja lueskellessa kuluu tovi jos toinen. Ne ovat usein melkoisia aikamatkoja menneisyyteen ja ajatteluun vuonna sirppi ja vasara. Ajattelu ei vanhene koskaan; sen tulokset kyllä. Varhaisin näköislehti näyttäisi olevan 18/2008, joten kovin kauas kerrostumiin ei tarvitse vaivautua/kaivautua.

Innolla odotan päästä lukemaan joskus tulevaisuudessa kuluvan vuoden vuosikertaa 2022. 

Ylioppilaslehden numero 2/2022 tarjoilee lukijoilleen SUURMENESTYKSEKSI NOUSSEEN KIRJASYKSYN JATKO-OSAN eli "Kliseitä kevään tarpeisiin". Alaotsikot kertovat paljon: Nämä "herättävät keskustelua", Näistä "voimaannutaan", Nämä "toimivat äänikirjana" jne. "Ironiset" lainausmerkit Ylioppilaslehden. 

Mukana on myös todellisia väliotsikkoherkkuja, mutta lukekaa toki artikkeli itse. Ei maksumuuria. 

Osa itse "arvioista" osuu, osa upottaa kunnolla, osa taas jää joidenkin kevään tekeleiden lailla "horinan" tasolle. Yhdentekevä kun on yhdentekevää. Mukana kaunokirjallisuuden lisäksi myös tietopuolta.

Edelläkin mainitun alaotsikon Nämä "toimivat äänikirjana" alla lukee jotain käsittämätöntä — ja käsittämättömyydessään kylmäävää.

"Kuuntele puolitoistakertaisella nopeudella myös: "

En halua tässä yhteydessä puuttua äänikirjojen ihmeelliseen maailmaan tämän enempää, haluan vain valaista niitä mielikuvia, joita ko. pieni rivi minussa herätti. Saattaa olla, että samalla avaan vähän muutakin, mutta jääköön lukijan pohdittavaksi mitä.

En edes tiennyt, että tuollainen oli mahdollista: kuunnella puolitoistakertaisella nopeudella. 

Näen itseni ravintolassa. Löysin sen vahingossa eräänä iltana, kun vieraani — suomalainen toimittaja — halusi illan päätteeksi vielä kupposellisen sakea. Kysymyksessä oli todellinen löytö, sillä jopa ravintolan nimessä viitattiin olotilaan "olla piilossa". Saimme eteemme höyryävän kuumat oshibori-pyyhkeet, pienet alkupalat ja meistä huolehtivan mestarin suositukset sakeksi. Päätin tulla uudestaan.

Ravintola oli sopivasti kotimatkalla töistä. Vein sinne toki muitakin, mutta usein vain itseni ja vähitellen nousin asiakaskunnan ranking-listassa melkoisen korkealle. En tiedä, kuinka korkealle, koska niistä asioista ei puhuta.

Ravintolassa oli kolme menyytä: 5 000, 7 000 ja 10 000 jenin menyyt. Niiden sisältö toisti mukailtua kaisekin kaavaa ja oli keittiömestarin päätettävissä. Toiveita sai toki esittää, kuten silloin, kun vieraanani oli kasvissyöjiä Suomesta, mutta muuten kannatti vain alistua ja antautua. Söin silloin siis vielä lihaa, jota oli toki menyyssä vain vähän, mutta kuitenkin. 

Samoilla hoodeilla oli parturi, jonka asiakkaaksi hakeuduin heti Tokioon muutettuani. Ensin tuotiin teetä ja sitten pyydettiin täyttämään kaavake. Yksi kaavakkeen kohdista kysyi: Onko Teillä aikaa? Tämä tarkoitti tietenkin sitä, että tulisiko asiakas hoitaa mahdollisimman nopeasti vai onko tällä mahdollisuutta jäädä nauttimaan rauhallisesta hetkestä keskellä kiireistä arkea. Rastitin: Kyllä. En koskaan katunut ko. rastia, päinvastoin.

Luottoparturini sai kutsun myös läksiäisiini, kun kolme vuotta Tokiota ja noin seitsemän-kahdeksankymmentä parturointisessiota oli tullut täyteen. Oli se sen arvoistakin. Aivan kuin olisi käynyt kylpylässä rentoutumassa.

Nämä muistot siis maailman suurimmasta kaupungista. 

Näin kärjistetysti:

Näen itseni ravintolassa. Tilaan keskihintaisen menyyn, koska olen suomalainen. En tietenkään joudu maksamaan siitä mitään. En vielä, ehkä sitten joskus. Jos jaksan.

En myöskään jaksa odottaa turhia, vaan haluan kaiken nyt ja heti. Pyydän mestaria viestimään keittiöpäällikölle, että jokainen ruokalaji tulisi tarjoilla yht'aikaa. Pyydän myös lusikan, koska puikoilla ahmiminen vie tuhottomasti aikaa. Pyydän myös ketsuppia. 

Kun istahdan parturinpenkkiin, nielaisen aterian viimeiset suupalat ja hoputan parturia. Ehdotan, että tämä leikkaisi kaksilla saksilla eli molemmilla käsillä. Hän tekee työtä käskettyä. 

Kun palaan kotiin, en muista kummastakaan mitään. Mutta tiedän ruokailleeni ja käyneeni parturissa. Päättelen sen ketsupista rinnuksilla ja hiuksista, joista on vaikea sanoa, mitä niille on tehty, mutta voin sentään sanoa käyneeni niin syömässä kuin parturissa.

Huomenna taitaa olla lippispäivä. Onneksi on viikonloppu. Taidan käydä siinä viehättävässä puistokahvilassa, mutta otan oman ketsupin mukaan. Viimeksi se loppui kesken. 

Miksi emme säästäisi lisää aikaa (mihin?) ryhtymällä kuuntelemaan kirjoja sen saatanan satakertaisella nopeudella? Jokaisesta meistä voisi tulla oman elämänsä paavoväyrynen. 

Onko kirjallisuus jakautumassa kahtia? Toista kuunnellaan puolitoistakertaisella nopeudella yhden kerran — ja toista palataan lukemaan uudestaan vielä vuosienkin päästä? Kumpi niistä selviää? Vai tuhoutuvatko molemmat?

"Ensisijaisesti äänikirjaksi kirjoitetussa teoksessa nainen ja mies (äänikirjassa näyttelijät Pihla Viitala ja Samuli Niittymäki) keskustelevat Tärkeistä Asioista. Ajan hengen mukaisesti läpi käydään ainakin lapsuustraumat, monogamia, seksielämä, terapia ja ilmastonmuutos. Äänikirja tuo mieleen Hoks, Poks, Kaverin kanssa, Hupsis, Pupsis -podcastit, joissa kaverukset höpöttelevät viinilasillisen äärellä avoimesti kaikesta maan ja taivaan välillä. Vain vahvimmat kestävät loppuun asti." — Ylioppilaslehti, 2/2022

+++

Ai niin, kyseistä tokiolaisravintolaa ei enää ole. Mutta onneksi tuolta on nousemassa ravintoloiden uusi, innokas ja — ah, niin kirkasotsainen! — sukupolvi. He sekoittavat kaiken tehosekoittimissaan. Tehokasta sekoitusta. Tavara on samaa. Vain mössön värin voi valita. Vaikka asun mukaan. Kuppi, kansi, pilli ja imu päälle. Katso vaikka suoratoistopalvelua samalla. 

Seuraava viikko kalenterissa

Käytän sellaista pientä, Kochanielta samaani JHL:n kalenteria, jossa aukeaa uusi viikko, kun kääntää uuden aukeaman. Paperisissa kalentereissa on se hyvä puoli, että niistä näkee viikon kerralla — ja ne säilyvät. Tämäkin löytää tiensä lukuisten muiden joukkoon kenkälaatikkoon jossain kellarissa, kun kauan odotettu suuri vuosi 2020 vaihtuu vuoteen 2021, jolta minä en ainakaan uskalla odottaa yhtään mitään.

Kalenterin alakulmat on perforoitu, jotta ne voi repiä, kun uusi aukeama on ajankohtainen. Sen poisrevittävän osan jostain syystä olen aina syönyt. Teepä se kalenterin kulmille, jotka ovat joko tietokoneessa tai kännykässä. Ei ole vielä minulta onnistunut. Tänään siinä osassa, jonka söin, luki numero 7. Nyt siinä osassa, joka odottaa kohtaloaan viikon päästä, lukee numero 6. Niitä numeroita on ollut jo jonkin aikaa.

Numero kertoo tai kertoi jokaisen uuden viikon auetessa sen, kuinka monta viikkoa on Tokioon. Lentomme Kochanien kanssa Tokioon ovat vielä olemassa: lähtö 03.05. ja paluu 31.05. Helsinki—Haneda—Helsinki. Poikkeuksellisesti Haneda, josta olin jo ehtinyt iloita. 

Olen asunut, opiskellut, tehnyt töitä ja elänyt Tokiossa yhteensä noin viisi vuotta. Kiotossa olen jopa kirjoittanut, Tokiossa en koskaan. Tänä keväänä oli aika kirjoittaa Tokiossa. Ennen kaikki muu, mitä kuvitella saattaa, oli vienyt kaiken ajan, energian ja ajatusenergian. Nyt olisin varta vasten lähestymässä tuota elämäni rakkainta hirviötä kirjailijana, kirjoittaakseni, viimeistelläkseni seuraavan romaanini julkaisukuntoon. Mutta mitä todennäköisimmin ei.

Kirsikat kukkivat Aoyaman hautausmaalla, Meguro-joen varrella, Uenon puistossa ja vähäisimmissäkin kadunkulmissa kaikkialla kaupungissa. Kukat itsessään eivät ole mitään, mutta niiden vaikutus maailmaan on.

Tänä iltana Sirius heijastaa niiden vaaleanpunervan lounaistaivaalla, mutta pian aurinko nousee ja kadottaa sävyt kirkkauteensa. 

もし来年、お目にかかれば！

Yayoi Kusama: Punaisia täpliä (1985)

Museokortti. "Vuoden mittainen kulttuurimatka" ei ole liioittelua. Kuinka monta kertaa olen jo käynyt Ateneumissa tai Kiasmassa tai monessa muussakin museossa — joskus katsomassa vain yhtä teosta, sillä myös sellaiseen tuo kätevä kortti antaa mahdollisuuden. Ohi ovat ajat, jolloin väsytin itseni ja mieleni katsomalla orjallisesti koko näyttelyn. Nyt laajan näyttelyn voi ensikosketuksen jälkeen jakaa osiin ja sukeltaa syvemmälle, jopa hukkua sen tarjoamiin maailmoihin.

Tämän hetken teos näyttäisi olevan otsikossakin mainittu Yayoi Kusaman Punaisia täpliä (Red Dots, teoksesta yksityiskohta ja isompi otos sivulla alempana) vuodelta 1985. Teos on osa Yayoi Kusama -näyttelyä HAM:ssa. Istahdin sen eteen jo lauantain väenpaljouksessa. Nyt hakeudun sen huomaan tänään tiistaina, keskellä päivää, kun näyttelyvieraita oli vähemmän. Muistiinpanot tältä päivältä:

Yhden muodon (täplän) toisteisuus ja tuosta toisteisuudesta syntyvät ketjut, ketjuista syntyvät muodot ja muodoista syntyvät tasot, kaikki universumit, kaksitoista yhteensä, yhdessä hetkessä, yhdellä seinällä. Kaksiulotteiseksi naamioitu kolmiulotteinen (neliulotteinen, viisiulotteinen, kuusiulotteinen... äärimmäisulotteinen?) todellisuus, joka koostuu ankarasta toistuvasta muodosta (pyöreä täplä), mutta joka on samalla orgaanisesti muodostunut, kuten käsityönä maalatut täplät itsekin. Onko edessäni orgaanisuuden ylistys? Vai vapauden, joka piileekin yksityiskohdissa, eikä kokonaisuudessa? Ovatko kokonaisuudet aina totalitaristisia?

Ankara muoto, joka kuitenkin tuottaa vapauden. Mistä tulikaan mieleeni tee-istunnon kurinalainen muoto, joka kuitenkin sallii mielen vaeltaa?

Huomatkaa, Punaisia täpliä -teoksen täplät eivät olekaan punaisia vaan mustia, mutta ne ovat asettautuneet punaiselle pohjalle. Teos on kaksitoistaosainen, joista jokainen osa näyttää jälleen identtiseltä, mutta ei sitä luonnollisesti ole. Erikokoiset mustat täplät ovat tiheässä, mutta toisiaan koskettamatta. Kuin ihmiset suurkaupungissa. Kunkin osan reunoilla tapahtuu kuitenkin tihentymistä. Mustat täplät ovat joissakin kohdissa asettautuneet kuin riviin tai jonoon päästäkseen osan ulkopuoliseen maailmaan. Ne eivät vielä tiedä, etteivät ne pääse mihinkään uuteen, vaan sama järjestelmä toistuu viereisessäkin osassa, vaikka tietenkin varioituna. Näennäisesti samanlaisena, mutta erilaisena. Näennäisesti erilaisena, mutta samanlaisena. Ainoa ulospääsy teoksesta onkin sen reunoilla, paikassa jossa mustavalkoisten täplien peittämä punainen kenttä loppuu ja valkoiseksi maalattu taidemuseon seinä alkaa. Valkoinen nirvana.

Teokseen ei saa koskea, mutta siihen saa hukkua. Jos pitäisi valita koskettaminen tai hukkuminen, valitsisin hukkumisen, sillä sen jälkeen ei ole enää mitään. 

Välitilassa...

Joko painokoneet paukuttavat Pyhää petoa parhaillaan tai sitten se on jo matkalla, en tiedä, mutta yli puolitoista kuukautta kesää on kulunut viimeisestä blogauksesta.

Seuraavan romaanin alkuja on pörrännyt ympärillä kuin perhosia. Mikä niistä ottaa kiinni? Mistä kuroutua eteenpäin? Todellisia ongelmia siis, mutta sitten ratkaisin asian ottamalla haaviini hellävaraisesti kolme hyvin erilaista perhosta ja sen jälkeen olen risteytellyt niitä keskenään — ja jotain on selvästi kehitteillä.

Olen antanut itselleni luvan kirjoittaa tai ainakin sormiharjoitella, mitä vapaammin sen parempi. En tiedä vielä, tuleeko aihiosta / aihioista muuta kuin ohuehko pino liuskoja, joiden kääntöpuolta voi sitten myöhemmin käyttää muistiinpahoihin, vai ottavatko ne sekä tulta että tuulta alleen, vai lennähtääkö eteeni jonakin päivänä tahi yönä perhonen, joka on kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan vastustamaton.

#kirja sivustolle on ilmestynyt näyte Pyhästä pedosta: 22 ensimmäistä sivua, mukana kannet ja alkutilpehöörit, omistuksineen kaikkineen. Linkkiä klikkaamalla avautuu tuo näyte pdf-muotoisena.

Olkaapa hyvät!

Mieli suuntaa jo uuteen, mutta vanhankin kanssa on elettävä. Tai kaikkien vanhempien. Toisaalta, kun kirja lopulta julkaistaan, kun siitä kaikesta tulee käsinkosketeltavaa konkretiaa, silloinhan vasta kirja todellisuudessa syntyy — lukijoiden mielissä ja toivottavasti keskusteluissa ja mediassa. Se mikä kirjan synnyttäjälle alkaa jo olla menneen kevään lumia on vasta saamassa päivänvalon! Mikä omituinen ammatti.

Olen tietenkin enemmän kuin innoissani pian alkavasta syksystä. Pyhä peto esittäytyy sovitusti jo Kirjaklubilla (Ravintola Dubrovnik, 18.08.), Käpylän kirjastossa (Käpylä, 06.09.), Roosalupilla (Hotelli Tammer, 20.09.) sekä Helsingin kirjamessuilla (26.-29.10.).

Nähdään!

Damaskos, Syyria, vuonna 2010 (uusinta III)

Tuokiokuva Hammam Nureddinista, joka oli yksi niistä hammameista, joissa ehdin Damaskoksen päivien aikana käydä. Vesi ja lämpö on teema, joka toistuu niin suomalaisessa saunassa, hammamissa (jota joskus kutsutaan myös "turkkilaiseksi saunaksi") ja tietenkin japanilaisessa kylpykulttuurissa. Amerikan mantereen alkuperäisasukkaiden hikimajaa en ole päässyt kokeilemaan. Väitetään, että suomalaiset siirtolaiset  tulivat hyvin toimeen intiaanien kanssa, kiitos juuri yhteisen sauna- / inipii-kulttuurin. Korealaista saunaa, jjimjilbangia, en ole valitettavasti kokeillut sitäkään. 

Tuokiokuvat Damaskoksesta jatkuvat siis taas. Kiitos vanhentuneen selaimeni, en päässyt kirjailemaan vähään aikaan. Vasta kun uskalsin luottaa El Capitaniin, alkoi homma taas pelata.

Damaskos, Syyria, torstai 4. marraskuuta, 2010

Profeetta Muhammad kieltäytyi astumasta Damaskokseen ollessaan matkalla Mekkaan ja Medinaan, koska 'miehen pitää astua paratiisiin vain kerran'.

Hammam Nureddin, joka on perustettu 1100-luvun puolivälissä, sijaitsee maustekujalla (Souq al Bzouriyya). Parhaiten sen löytää kun astuu katetulle Souq Medhat Pashalle Via Rectalta ja kääntyy heti oikealle, maustekujalle. Eilen tai toissapäivänä tai tuhat vuotta sitten olin onnistuneesti eksynyt ja ymmärsin olevani Souq Medhat Pashalla, mutta en tiennyt kumpaan suuntaan lähteä, jotta pääsisin kohti itäistä porttia eli Bab ash-Sharqia ja kotiin. Suljin silmäni ja haistelin ilmaa. Kahvin ja mausteiden tuoksu tuli selkeästi vasemmalla, sinnepäin siis! Nenäni ei erehtynyt. Suunnistusta hajuaistin avulla.

Suoraan tungeksivalta maustekujalta alas muutama porras ja tullaan tiskille, johon jätetään kaikki arvotavara lukittuun lokeroon, jonka avain lähtee kädessä mukaan. Sitten taas pari askelta alaspäin ja ollaan varsinaisessa pukuhuoneessa (maslakh). Ennen nousua korotetuille, mattojen peittämille alueille, luovutetaan kengät lukittuihin lokeroihin - kengät laitetaan sinne itse - jonka avain tulee sekin mukaan. Avustaja opastaa sitten paikallesi, jonka koukkuun kenkälokeron avain laitetaan (tallelokeron avain pysyy koko ajan mukana) ja samaan koukkuun riisutaan vaatteet. Huom! Intiimialueita ei saa missään tapauksessa paljastaa kenellekään, vaan on taiteiltava lannevaatteen ja alusvaatteiden kanssa.

Kun lannevaate on asianmukaiseti ympärillä astutaan takaisin kivilattialle, jonka hyllyköstä poimitaan puukengät (kabkabs) kylpyaluetta varten. Kylpyalueella on sielläkin avustajat, jotka vaikuttavat olevan kaikki parikymppisiä poikia. He esittelevät itsensä, kysyvät nimeä ja tarkistavat tallelokeron numeron ja kysyvät, mitä asiakas haluaa. Asiakas haluaa tietenkin kaiken, joka tarkoittaa saippuaa, linnunpesän näköistä pesusientä, kunnon pesun ja hieronnan. Pesusienen ja saippuan lisäksi asiakas saa ranteeseensa numerolätkän lisäksi erilliset sinisen ja keltaisen lätkän. Haluaako asiakas saunaan? Kyllä vain.

Saunan lämpötila on 85 astetta ja kosteusprosentti erittäin korkea. Hyvät löylyt vaikka vettä ei heitetäkään. Ylemmälle lauteelle ei kannata kiivetä, koska kuuma höyry tulee sen lauteiden välistä. Tuli pepulle kuumat paikat.

Saunan jälkeen höyryhuoneeseen (beit al-awal), jossa voi vilvoitella kaatamalla viileää vettä kivisistä altaista. Kun asiakas saa höyrystä tarpeekseen, ottaa hän mukaansa saippuan ja linnunpesän ja ilmoittautuu pesuun.

Samanlaiseen asuun sonnustautunut miespesijä musaubin johdattaa asiakkaan erilliseen huoneeseen ja pyytää istumaan lattialle. Musaubin istuutuu hänkin viereen ja hankaa erittäin karkealla sienellä ensin käsivarret, ja sitten ohjaa asiakkaan selälleen lattialle, kädet pään takana, ja hankaa samalla tavalla (intiimialueita lukuunottamatta) kainalot, rinnan, vatsan ja jalat. Sitten sama asiakkaan ollessa vatsallaan. Seuraavaksi asiakas saippuoidaan kunnolla molemmilta puolilta ja lähetetään takaisin höyryhuoneeseen, jossa oma eriö kasvojen ja intiimialueiden pesua varten. Sitten hierontaan

Hieroja - joka oli syyrialaista vaaleaa kansanosaa - olisi voinut olla minkä tahansa armeijan tai kapinallisjoukon majuri jostain Kaukasian vuorilta. Asenne, kokoluokka ja ulkonäkö olivat... noh, ne tekivät vaikutuksen.

Ote vain oli yllättävän hellä. Seuraavaa hammam-vierailua varten opiskelen ainakin yhden ilmaisun arabiaksi: älä säästele voimiasi, en mene rikki. No, ehkä parempi tällä kertaa näin kuin aloittaa sapatin aatto täysin runneltuna.

Hieronnan jälkeen sitten vielä suihkuun pesulle. Suihkun reunoille pystyikin sitten levittämään lannevaatteensa näköesteeksi niin, että pystyi suihkuttelemaan ilman vaatekappaleita. Kun asiakas oli suihkutellut tarpeeksi ja läpimärkä lannevaate löytänyt tiensä takaisin vyötäisille oli kuivaamisen vuoro. Avustajapoika käski lattiakaivon päälle seisomaan. Kuivasi kuivalla puuvillaliinalla kasvot, korvat, hiukset, käsivarret ja ylävartalon. Sitten poika otti toisen liinan jonka levitti eteen, sanoi 'chef', jolloin asiakas otti liinan reunoista kiinni ja poika sipaisi märän lannevaatteen pois ja asiakas kietoutui kuivaan liinaan. Sitten poika heitti vielä toisen liinan harteille, kietoi sen asiakkaan ympärille ja sanoi 'good boy', vaikka oli hädin tuskin puolet asiakkaan iästä.

Sitten takaisin mashlakiin, jonka miesavustajat johdattivat takaisin oman naulan luo, puuvillaliinat vaihdettiin uusiin ja vielä pyyhe päähän ja asiakas istumaan. Mitä asiakas haluaisi juoda? kuului kysymys. Tee on kysymykseen hyvä vastaus. Tee oli kuumaa, vahvaa ja makeaa. Vesi oli kylmää ja raikasta.

Oli rauhallinen hetki, mashlakissa ei ollut muita. Näin paikaltani ovelle ja souqin kiireiseen elämään. Saudipariskunta kurkkasi sisään. Istuin rauhassa ja mietiskelin kaikkea sitä aistillisuutta, musiikkia, jota kuulee kaikkialla, tuoksuja, myös ihmiset tuoksuvat hyvälle, suihkulähteiden solinaa, makuja, valoa, kirkasta taivasta, souqien hyörinää... Paratiisista oli löytynyt taivas, ja taivaan nimi oli hammam.

Ennen astumista takaisin sapattiaaton kaoottiseen ruuhkaan, vain maksu (600 liiraa tai puntaa ja tippiä tippilaatikkoon 50 liiraa/puntaa), tiukka kahvi tarjoiltuna ja ylös kadulle ja todellisuuteen. Maailma oli muuttunut ja rauhoittunut, eikä edes sapattiaaton ruuhka repinyt asiakasta alas leijailemasta.

Lahti The Business City

Viikonloppuvisiitti Lahdessa (äännetään 'Lahessa') nuoruusvuosien bisnescityssä. Vierailun varsinainen syy oli näytelmä Kaksi naista ja meri Lahden kaupunginteatterissa, mutta kaupungin muukaan anti ei jäänyt juurikaan jälkeen taiteilijuuteen porautuvasta näytelmästä.

Kaksi naista ja meri -näytelmä perustuu Tove Janssonin 1989 julkaisemaan novellikokoelmaan Rent spel eli Reilua peliä. Näin kirjan esittelee yllättäen kotikirjahyllystä löytyneen - kiitos Kochanien! - suomennoksen takakansi:

Jonna ja Mari ovat taiteilijoita, jotka asuvat saman vuokratalon eri rapuissa. Iloitaan, riidellään, jaetaan pelot ja ahdistukset - eletään koko lailla riemukasta elämää. He ovat hyvin erilaisia, mutta ehkä juuri siksi he voivat pelata reilua peliä. Tarvitaan vain kärsivällisyyttä ja, tietysti, paljon rakkautta.

Näytelmä oli hieno ja vasta väliajalla käsiohjelmasta allekirjoittaneelle paljastui, että kysymyksessä todella oli novelleihin perustuva näytelmä. Se oli yllätys, sillä niin saumattomasti ja nautinnollisesti ensimmäinen puolisko oli sujunut. Eikä väliaika tuonut asiantilaan muutosta. Esityksiä on vielä ja ainoastaan kaksi, joten kipin kapin katsomaan!

Lahden kaupunginteatteri on nähtävyys sinänsä. Vuonna 1983 valmistunut teatteri voitti Vuoden betonirakenne -kilpailun vuonna 1982 eli ilmeisesti ennen varsinaisia avajaisiaan. En tiennytkään, että maailmanhistorian ensimmäinen suomalainen Vuoden betonirakenne törröttää tuolla vähän kauempana, kun katsoo ikkunasta kotona Pyynikillä... Hämeeseenhän tuo Betoniteollisuuden palkinto silloinkin läsähti.

Väliajalla Lahden kaupunginteatterin tyylisuunta sai nimen boxismi. Tyylisuunnastaan huolimatta teatterin lämpiö on intiimi ja rytmiltään hieno. Betoninen kasettikatto ansaitsee erityismaininnan. Samoin Yrjö Kukkapuron tuolit. Kaksi naista ja meri -näytelmä esitetään muuten Eero-näyttämöllä, sillä samaisella, jolla allekirjoittanut koikkelehti alasti lukiolaisena (Hyvä LYK!). Tai koikkelehtiminen on ehkä liioiteltua, sillä kysymys oli Eino Leinon lauluja ja runoja -esityksestä, johon ohjaaja halusi köynnöksenkantajat, aivan kuten se on esillä Tampereen tuomiokirkossa Hugo Simbergin maalaamana. Taas Lahti ja Tampere... Arvokasta, hyvin arvokasta. Meitä oli kaksi ja saimme siis molemmat kuusi asentoa piikkiköynnöksen kanssa, sillä freskossahan on kaksitoista poikaa. Myös iso näyttämö tuli tutuksi sellaisista produktioista (musikaaleista) kuin West Side Story (olin yksi puertoricolaisista) sekä Mikä nyt eteen, Pinneberg?

Tanssin tuolloin vielä aktiivisesti ja painoin varmasti jotain 70 kg. Farkut olivat muistaakseni viisnollaykköset ja 21"... Nostalgiaa. No, kolmekymmentä (30) vuotta ja silleen. Käväsin vielä tänään tarkistamassa, missä Lahden balettikoulu sijaitsi. Sehän oli aivan almamaterin, Yhteiskoulun nurkilla. Sisäpiha ja sen piharakennus löytyi. Nyt balettikoulun kakkoskerroksessa oli asuntoja. Tietävätköhän asukkaat, mitä kerroksessa aiemmin sijaitsi ja mikä määrä hikeä, kyyneleitä ja joskus vertakin on siellä vuodatettu taiteen vuoksi? Kiitos Oili Aaltonen-Liljebergille taiteellisen toimintani ensimmäisistä askeleista!

Lahti ei muuten olisi Lahti, ellemme olisi löytäneet hotellihuoneen tallelokerosta avaamatonta olutpurkkia. Se oli Karhua. Huoneen minibaarissa oli Lapin Kultaa. Jos olutpurkki olisi ollut avattu, olisimme vierailleet Kouvolassa - emmekä nauttineet sitä tänä iltana kotisaunan jälkeen Pyynikillä. 

S.

Outoa! Kauhua! Outoa kauhua!

Haamu Kustannus julkaisee novelliantologian Valkoiset varpaat huhtikuun lopussa. Olen ilokseni - toivottavasti myös lukijoiden iloksi - siinä mukana. Oli hauskaa ottaa vapauttava sivuaskel niin lyhyeen muotoon kuin itselleni kovin tuntemattomaan genreen.

Mikäli haluat tietää, miksi yo. sana vapauttava on kursivoitu, osta antologia ja lue! Tässä ote Haamu Kustannuksen shopista:

”Valkoiset varpaat” kerää tarinoita taitavilta kertojilta, joista monet lähtevät tässä kokoelmassa ensimmäistä kertaa outouden ja kauhun maailmaan. Virpi Hämeen-Anttilan tarinassa kauhu hiipii uudistusten muodossa kirjastoon. Sami Hilvon tulevaisuudenkuvassa unet ovat kiellettyjä, mutta entä jos niitä silti näkee? Essi Kummun vinksahtaneessa rakkauskertomuksessa ruumiit leijuvat New Yorkin yllä. Anders Fager paljastaa Ruotsin sukellusveneskandaalien todelliset viholliset. Marko Hautalan tarinassa loma Etelä-Ranskassa vie pariskunnan muinaisiin luoliin, ehkä lopullisesti? Jaakko Yli-Juonikas johdattaa lukijan Suomen sisällissodan anatomiaan – kirjaimellisesti. Ja millaiseksi nuoren kotiapulaisen unelmatyö muuttuukaan Satu Grönroosin tarinassa.

Kuva oikealla johtaa kirjatiiseriin (youtube). Vaikuttava kansi Ivi Rebovan käsialaa.

Lisätietoja myös

Facebook:

https://www.facebook.com/haamukustannus

Twitter:

twitter.com/HaamuKustannus

O Warszawo ma

Olipa virkistävää käydä hengittämässä suurkaupugin ilmaa pitkästä aikaa: juhannusviikonloppu Varsovassa kera ystävien eli ruokaa ja juomaa ja muuta mukavaa.

Lähes kaikki, mitä Krakova tarjoaa on tarjolla kävelymatkan päässä, onhan kaupunki noin Helsingin kokoinen ja ydin yhtä kompakti. Kaupunkia ei ole tarkoitettu autoiluun... sen huomasimme eilen palatessamme Varsovasta takaisin. Koko matka - kunhan pääsimme Varsovasta ulos - sujui oikein mallikkaasti. Alussa navigaattorin matka-aika-arvio oli noin neljä tuntia, mutta kun pääsimme Krakovan porteille jämähdimme matelevaan ruuhkaan kahdeksi ylimääräiseksi tunniksi. Kävellen olisimme olleet jo perillä. Samalla tuli huomattua Krakovan ilmanlaatu, joka Euroopan kolmanneksi surkein. Vain kaksi romanialaista teollisuuskaupunkia menevät tässä kyseenalaisessa rankingissä Krakovan ohi. Tilanne on niin surkea, että Krakovaa olympiakaupungiksi ajaneet menivät väärentämään ilmanlaatua koskevat raportit Kansainväliselle olympiakomitealle... No, koko ajatuksesta on sittemmin luovuttu kansalaisten vastustuksen vuoksi. Mutta ongelma pysyy. Neljä päivää suhteellisen hyväilmaisessa Varsovassa ja jo ensimmäinen ilta Krakovassa sai kurkun kutiamaan ja pään särkemään. 

Mutta Varsova: välimatkoja, bulevardeja, pilvenpiirtäjiä, kauniisti remontoituja rakennuksia, sykettä, suurkaupunkia, baareja ja ravintoloita... Paikasta a paikkaan b pääsee kätevästi autolla, jossa paikallinen kuski. Kiitos siis Magdalle kyydeistä! Viidenkympin alueella huristellaan 130 km/h, kuskin turvavöistä ei tietoakaan, "turvavyöt ovat niiin epämukavia" jne. Julkinen liikenne tietenkin toimii, mutta keskusta-alueella vähänkään ajallisesti rajoitettu liikkuminen vaatii jo yksityisautoilua. Sen lisäksi matkalippujen hinnat ovat nousseet nopeammin kuin muut elinkustannutkset tai palkkataso, mikä ihmeellistä politiikkaa kaupunginisiltä.

Katukuvaan oli todellakin ilmestynyt monta kauniisti remontoitua rakennusta. Ehkä emme olleet aikaisemmin huomanneet niitä niiden suttuisuuden ja huonokuntoisuuden takia - tai sitten turisti vain katselee ympärilleen enemmän kuin kaupungissa asuva. Olen joskus aiemmin sanonut, että Varsova muistuttaa jollain kummallisella tavalla Tokiota. Kaupunkikuvan näin siistiytyessä entistäkin enemmän.

Yöelämä on tietenkin ihan omaa luokkaansa, myös Krakovaan verrattunna. Kyllähän Krakovassa baareja ja ravintoloita on, mutta ei mitään sellaista kuten saimme kokea mm. Plac Zbawicielalla, jonka baarit olivat laajentuneet pitkälle yli anniskelurajojensa itse aukiolle ja ympäristöön. Straż miejska eli kaupungin omat poliisivoimat eivät olleetkaan kiinnostuneet julkijuopottelusta aukiolla vaan vahtasivat Plac Zbawicielan sateenkaarta. Julita Wójcikin taideteos keskellä aukiota on poltettu useamman kerran - yleensä itsenäisyyspäivän isänmaallisissa mellakoissa - mutta rakennettu yhtä monta kertaa uudestaan ja nyt entistäkin ehompana. Vielä joitakin viikkoja sitten poltettua sateenkaarta vartioivat paikalliset natsit vapaaehtoisin voimin 24/7, jotta sitä ei rakennettaisi uudelleen. Ilmeisesti laki ja järjestys sai tyypeistä voiton ja värit hehkuvat jälleen.

Toinen oiva yöelämän keskittymä sijaitsee taas Nowy Światin sisäpihoilla. Eivät Nowy Światia spatseeraavat niin koto- kuin ulkoperäiset turistit aavistakaan, mitä kaikkea ah, niin kauniin kadun lähimaastossa tapahtuukaan. Tällä kertaa emme ehtineet dildobaariin, mutta erääseen vodkabaariin kyllä. Paikan erikoisuus on nimensä mukaisesti vodka. Suosio taas perustuu hintoihin: 70 eurosenttiä shotti. Turha kysyä, mistä läävän löytää, koska muistikuvat ovat hieman hämäriä...

Puolan juutalaisten historiaa esittelevä museo Muzeum Historii Żydów Polskich - joka on muuten suomalaisen arkkitehtuuritoimiston Lahdelma & Mahlamäen suunnittelema - oli jälleen sykähdyttävä kokemus. Harmi vain, ettei museo ole vieläkään saanut rakennettua vakituisia kokoelmiaan, joten oli tyytyminen Varsovan juutalaista historiaa esittelevään näyttelyyn, joka päättyy tämän kuun lopussa. Mielenkiintoinen näyttely, mutta mistä moinen viivyttely johtuu? Museo avattiin yleisölle jo viime vuoden puolella, eikä rahoittajista pitäisi olla puutetta.

No, Varsovakin on osa Puolaa.

Päivityksiä, päivittelyä ja muuta päbää...

Edellinen postaus helmikuulta... pahoitteluni. Hyvää Boże Ciało -päivää l. jumalan ruumiin päivää (Festum Sanctissimi Corporis Christi) vaan itse kullekin Puolan Krakovasta.

Kevät tuli keikkuen täälläkin: paistetta ja aurinkoa, mutta myös sadetta siinä mittakaavassa, että Veiksel tulvi yli äyräidensä. Kevään ilonpilkahduksia henkilökohtaisessa elämässä tietenkin kolmivuotinen asumisoikeus Kirjailijaliiton kirjailijakodissa Tampereen Pyynikillä. Suomi kutsuu elokuusta lähtien! Paluu omaan kieleen - siihen ainoaan kotiin siis tiedossa.

Laajemmassa mittakaavassa ilahdutti Euroviisujen tämän vuoden voittaja. Eikö kukaan Conchitaa rienaavista tahoista ymmärtänyt, että tässä meillä saattaa olla Vapahtaja? Ulkoasu, ulkonäkö, halveksittu asema, voittoisan laulun lyriikka... kaikki täsmää. Jos odottaisin Jeesuksen toista tulemista, kääntäisin etsivän ja toiveikkaan katseeni kauas fundamentalistien oikeaoppisista piireistä. Fariseukset.

Ammatillisella puolella vielä pieni, mutta ainakin itselleni niin kovin tärkeä sivuhyppy elokuvakäsikirjoittamisen maailmaan. SES kaikessa viisaudessaan päätti tukea elokuvakäsikirjoittamistani kesän ajan myöntämällä rahoituksen kolmen kuukauden kirjoitustyöhön.

Terästehtaan duunari Kalle Kallio matkustaa itsemurhan tehneen poikaystävänsä Antti Träskin haamun kanssa linja-autolla läpi Suomen eräänä elokuisena täydenkuun yönä lopullisena päämääränään Helsingin Kallio...

Kolmannen romaanin käsikirjoitus jäi siis kesän ajaksi lepäämään, mutta on jo nyt jännittävää huomata, kuinka elokuvakäsikirjoitukseen keskittyminen vaikuttaa jo nyt jollain alitajunnan tasolla romaanikäsikirjoituksen prosessiin, joka jatkuu siis Pyynikin maisemissa elokuusta lähtien. Osa vaikutuksesta johtuu tietenkin siitä yksinkertaisesta syystä, että romaanikäsikirjoitus on nyt levossa - lepuuttaminen tekee käsikirjoituksille aina hyvää - mutta osa tavasta jolla elokuvan vaatima pelkistetty formaatti pakottaa lähestymään aihetta, teemaa, henkilöhahmoja, motiiveja, konfliktia... Olen pohtinyt myös sitä, voisiko yrittää kirjoittaa elokuvaa ja romaania, jotka molemmat pohjautuisivat samaan tarinaan, kuitenkin vuoron perään, yksi kuukausi elokuvaa ja toinen romaania ja sitten paluu elokuvan pariin jne, jolloin se minkä elokuvakäsikirjoitus paljastaisi kokonaisuudesta siirtyisi romaaniin ja päin vastoin. Ehkä olen hullu, mutta tiedän myös, mitä on olla virkamies.

Ehkä tästä henkilökohtaisenomaisesta blogauksesta on hyvä jatkaa uudella tavalla? Katsotaan, mitään pakkoa ei tässä maailmassa ole. Paitsi kirjoittaa ja kuolla. Tässä sitaatti Emma Juslinin kirjoituksesta uusimmassa Kirjailija-lehdessä (käännös ruotsista Asko Sahlbergin):

Kirjailijan ammatille on sitä paitsi usein ominaista myös itse valittu yksinäisyys, mikä sotii virtuaalisen todellisuuden jatkuvan vuorovaikutuksen ja läsnäolon vaatimuksia vastaan.

No, totta hemmetissä se sotii. Eikö kirjailijan tehtävänä ole ylipäätään sotia kaikenlaisia vaatimuksia vastaan?

Hiilikellari

Varsovan harmaa sade jää taakse ja saavumme Krakovaan. Aurinkoinen, lämmin kaupunki ottaa meidät sydämellisesti vastaan piittaamatta navigaattorin harhaisista yrityksistä ajaa meidät yksisuuntaisille kaduille vastavirtaan tai Veikseliin. Porraskäytävässä roikkuu talvehtivia kasveja parin kerroksen pituudelta. Olimme kutsuneet 3,5 kerroksemme siltoja jo aiemmin riippuviksi puutarhoiksi: nyt ne olivat siirtyneet sisätiloihin. Asuntoon kuljetaan kummallisen sisäpihan kautta, joka nousee kerroksiin noiden rapistuvien sillantapaisten yli. Se pitää nähdä, jotta sen ymmärtäisi. Sulkekaa ovi hiljaa perässänne.

Tarkastamme piwnican l. kellarin, jota parhaillaan siivotaan. Kellarin avaimella voisi murhata pienen eläimen. Ehkä emme kanna sitä mukanamme. Kellarissa lapioi hyvinsyönyt puolalainen kivihiiltä ämpäreihin. Hän siivoaa kellaria. Musta pöly leijuu kaikkialla ja löytää tiensä raatajan hikiselle otsalle. "Sitä ei ole siivottu sitten toisen maailmansodan", meille ilmoitetaan virnuillen. Näen jo vieraat istumassa jonkinlaisen pöydäntapaisen ääressä kynttilävalon piirissä juomassa hiilikellarissamme śliwowicaa, jota saa myös kosherina. Kellarin puolalainen muoto kuuluu piwnice, jonka etymologia viitannee olueeseen l. piwo.

Aukion urheilukentällä pelataan jalkapalloa. Talon julkisivu on rapissut alas aikoja sitten. Jäänteitä siitä on vain ylimmän kerroksen katonharjan suojissa. Joki on vasemmalla, aidosti vanha kaupunki oikealla. Lounasaika on ohi ja olemme nälissämme. Löydämme oivan pizzerian, jossa puu-uuni. Sulaneen juuston, pinaatin ja saksanpähköiden sekoitus on jumalainen. Sen kruunaa yksi piwo. Pian olemme täällä.

Tästä kaupungista en kirjoittaisi. Ehkä sitten joskus.

Moim zdaniem najlepsze natchnienie jest właśnie w nostalgii. Jak się jest w jakimś mieście, to nam to może trochę przeszkadzać. Najlepiej wyjechać z Krakowa i tęsknić za nim. Tęsknota, że tak powiem, mieści się w wyobraźni.

Uskon, että paras inspiraatio löytyy nostalgiasta. Itse kaupungissa asuminen voi olla jollain tavalla häiritsevää. On parempi lähteä Krakovasta ja sitten ikävöidä sitä. Mielikuvituksessa on tilaa kaipuulle.

- Adam Zagajewski

Kraków! − ja Viinakortti-näytelmä

Varsova on Puolan aivot, Krakova sen sydän.

Syksy vaikuttaa olevan aina muutosten aikaa ja nyt käsillä on kaksi suurehkoa sellaista: Viinakortti-näytelmän ensi-ilta Valtimonteatterissa 19.11. ja muutto Krakovaan 22.11. Ensi-ilta onkin näemmä jo loppuunmyyty, mutta esityksiä on aina joulukuun 7. päivää saakka, joten ripi rapi teatteriin!

Pelkkä ajatus kirjan dramatisoinnista näyttämölle oli kerrassaan kutkuttavan jännittävä, hermostuttavakin. Enkä vielä tekstiä lukuunottamatta tiedä, mikä ensi-illassa odottaa. Olen antanut oman osani dramatisointiin, mutta en ole nähnyt minuuttiakaan sen harjoituksista tms. Facebookittomuuteni on suonut auvoisen uutispimennon tuotannon vaiheista, joten aika neitseellisellä periaatteella mennään. Taidan kuitenkin jännittää, ainakin unissani: lento on myöhässä, kiitoratana moottoritie, liikennemerkit lakoavat kuin vilja, lentohenkilökunta on huonovointista, yksi heistä heittää täyttämänsä oksennuspussin (lentokoneen) ikkunasta sillä seurauksella, että pussin sisältön leviää viuhkana matkustamoon, kapteeni tarjoaa vaihtoehtoista lentoa jonnekin rantalomakohteeseen... Do I need to say more?

Unissahan ei ole kysymys enteistä, vaan stressaavien asioiden purkuprosesseista. Eikö niin?

Kochanien työ vie meidät seuraavaksi Krakovaan. Toivoimme kovasti Helsinkiä, mutta następny przystanek Kraków. Tiesittekö, että hindujen luomisen ja tuhon jumala Shiva heitti yhden seitsemästä kivestään juuri Wawelin linnavuorelle, josta se säteilee henkistä ja hengellistä energiaansa ympäristöön? No, en minäkään tiennyt, mutta nyt tiedän. Wawelin linna on meidän takapihallamme eli czakram wawelski on meidän takapihallamme. Etupihalla on joki. Muut kivet ovat Jerusalemissa, Roomassa, Mekassa, Delfoissa, Delhissä ja Velehradissa.

Mielenkiintoinen kirjallinen ohjelma Widok Krakowa (englanninkielinen tekstitys) löytyy Youtubesta. Tiesittekö, että neljä jossain vaiheessa Krakovassa asunutta tai vaikuttanutta puolalaista kirjailijaa (Sienkiewicz, Reymont, Miłosz, Szymborska) on voittanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon? No, en minäkään tiennyt, mutta nyt tiedän. Siitä varmaan johtunee Krakovan nimeäminen yhdeksi Unescon kirjallisuuden kaupungeista (City of Literature Unesco). Toisaalta II maailmansodan jälkeinen Varsova oli raunioina, joten myös runoilijat ja kirjailijat pakkautuivat Krakovaan, vanhaan pääkaupunkiin.

Sitten lukijakysymys:

Mitä yhteistä on Krakovalla, Turulla ja Kiotolla? Mielessäni on nyt kolme asiaa, mutta kaksikin faktaa riittää... Ensimmäisenä ne tietävä tai arvannut saa kirjalahjana Viinakortti-pokkarin! Vastaukset/arvaukset kommentina, kiitos!

UWAGA SAMOCHÓD!

En enää ihmettele, miksi Puolan teillä on niin paljon liikennettä. Tuntuu, että koko kansakunta on liikkeellä joko autoillaan tai julkisilla liikennevälineillä. Yksi syy löytynee varmasti byrokratiasta, sillä lupia ja kortteja ei voidakaan hakea ja noutaa miltä tahansa poliisiasemalta, vaan ne tulee hoitaa ja noutaa vain kotipaikkakuntansa virastosta.

Esimerkkinä ajokortti. Kun inssiajo on suoritettu hyväksytysti esimerkiksi Varsovassa, lähtevät siihen liittyvät asiakirjat inssiajon hyväksytysti suorittaneen kotipaikkakunnalle, esimerkiksi Kielceen, noin 160 kilometrin päähän. Ne kulkevat postilla, eivät toki elektronisesti tms. hienostuneella tavalla. Kun asiakirjat ovat saapuneet Kielceen, tulevasta ajokortista on suoritettava maksu. Joku muu kuin asianomainen saa toki käydä maksamassa ajokortin, mutta maksamista varten on hänelle lähetettävä sekä valtakirja että kopio asianomaisen henkilöllisyystodistuksesta. Tämä siis vain sitä varten, että joku maksaisi ajokortin. Kun maksu on suoritettu, lähetetään tiedot ajokorttia varten setelipainoon Varsovaan - tällä kertaa sentään elektronisesti. Noin kymmenen päivän kuluttua ajokortti saapuu Kielceen, josta sen voin noutaa virka-aikana, mutta vain henkilökohtaisesti. Mikäli kotipaikkakunnalla (ts. Kielcessä) ei olisikaan ollut ketään suorittamassa valtakirjan turvin maksua, niin koko prosessi olisi tähän mennessä vaatinut kaksi edestakaista matkaa bussilla tai junalla - yli 3 tuntia suunta. Ai niin, Kielceen (Tampereen kokoinen voivodikunnan pääkaupunki) pääsee kätevimmin bussilla, mutta sieltä ei pääse pois bussilla. Juna sinne taas lähtee kello viisi aamulla, pois kyllä pääsee junalla. Vai miten päin se nyt oli? Kertonee kyllä myös jotain yksityisautoilun suosiosta Puolassa...

Meillä oli kiikarissa auto, sukulaisen työkaverin tutun tutun kautta. Yritimme koordinoida sekä ajokortin noutoa että autokauppaa samaan muutaman päivän haarukkaan. Ongelmana vain oli se, että auto oli Ranskassa ja sen haltija kiireinen virkansa puolesta. Sitten auto oli kuulopuheiden mukaan jo Puolassa, mutta haltija lenteli jossain. Sitten haltija saapui Kielceen, mutta auto oli lähtenyt isänsä mukana johonkin, mutta ilmestyisi sitten taas Kielceen nähtäväksemme torstaina 200 prosentin varmuudella. Siinä vaiheessa kiitimme kauniisti ja lähdimme kiertämään automyymälöitä.

On olemassa rakkautta ensi silmäyksellä, autokaupoissakin. Siinä se oli, meidän Alphonse! Kävimme toki muuallakin, mutta juuri Alphonsen kohdalla kohtasivat niin estetiikka, auton kunto ja kilometrit kuin hintakin. Palaisimme asiaan seuraavana aamuna ja illalla pohdimme asiaa vodkalasin äärellä. Illan aikana sain sanavarastooni uuden sanan huncwot, jonka merkitys oli lähes tarkalleen kuin kemijärveläiseltä isoäidiltäni oppima sana hunsvotti. Kiinnostuneet voivat googlata hunsvotti + etymologia. Puolalaiset ovat tainneet saada sanan saksasta, peräpohjolaiset taas ruotsista.

Seuraavana päivänä sovimme kaupan, joka toteutui vasta seuraavan päivän iltapäivällä. Lippusia ja lappusia niin autokaupassa kuin pankissakin eli taas työllistettiin puolalaisia. Auton rekisteröinti lopullisesti omiin nimiin veisi sekin tietenkin aikaa, joten jouduimme lykkäämään sitä kesäloman jälkeiseen tilaan.

Puolalaista liikennekulttuuria kammoksutaan muualla Euroopassa. Onnettomuustilastot puhuvat kammon puolesta ja suomalaiseen säntillisyyteen tottuneelle matka Kielcestä Varsovaan oli melkoisen stressaava. Moottoritiellä kaikki oli hyvin. Ajoimme nopeusrajoituksen mukaan siinä missä muut suhahtelivat ohi nasta laudassa eli usein yli 150 km/h. Tavallisten teiden taajamien kohdilla (nopeusrajoitus 50 km/h) lainkuuliaisuutemme tuntui vain ärsyttävän kanssa-autoilijoita. Uusi auto ja tuore kortti saivat meidät tietenkin varovaisiksi. Tuntui siltä, että nopeusrajoituksella viitattiin ei suinkaan korkeimpaan sallittuun nopeuteen ko. tieosuudella vaan alimpaan sallittuun nopeuteen: sitä hitaammin ei ollut soveliasta ajaa. Tien pientareet ovat leveitä, eikä ohitettaessa vastaantulijoista tarvitse niin kovasti välittää... No, tienpientareilla oli tietenkin paikka paikoin niin jalankulkijoita, polkupyöräilijöitä, mansikanmyyjiä ja näkyi seassa kottikärryillä sammunutta juoppoa kuskaava toinen juoppokin. Taajamia oli tiuhaan, valitettavasti.

P.S. Miksi Alphonse? Koska auto on ranskalainen (Renault) ja koska se on tämän perheen ensimmäinen (A) ja koska... niin, miksi? Merkityksen toki tiedämme puolassa, mutta syytä siihen emme. Kuka keksii?

Homo ludens

Tylsääkin tylsemmän sunnuntai-illan ainoa piristys oli yllättäen tv-elokuva vuodelta 2007: Jesse Stone ja ihmiskaappauksen mysteeri. Typerä nimi, mutta jokin herätti sohvahorroksesta ja sai katsomaan elokuvan. Se jokin ei nyt tällä kertaa ollut satunnaisen poliisipäällikön aikuinen ja viskiinmenevä charmi (pääosassa Tom Selleck!), ei Koillis-Yhdysvaltojen tunnelma (paljon sinisiä sävyjä) tai muun televisiotarjonnan vaihtoehdottomuus, vaan ilmaisun pienet keinot, taloudellisuus. Sekä se, että katsoin pätkän vailla minkäänlaisia ennakkotietoja tai -odotuksia. Ei elokuva muuttanut maailmaa ympärilläni, mutta toimi oivana palana sunnuntaistagnaatioon, kuten sanottua. On olemassa oikein Jesse Stone -elokuvien sarja. Löytyisiköhän se videovuokraamosta pelastamaa toisia ankeita sunnutai-iltapäiviä?

Kaamos Utsjoella on virallisesti ohi, mutta tammikuun henkinen kaamos tuntuu vain jatkuvan. Pitäisikö tämä juhlakauden jälkeinen krapula vielä kestää täysin selvin päin, kuten monet ovat päättäneet tehdä eli viettämällä tipatonta tammikuuta? Kuulostaa kurjuuden maksimoinnilta. Kärsimysten kautta... niin mihin?

Roman Schatz kirjoitti tänään jotain leikistä. Homo sapiens, homo economicus, homo industrialis ja viimein homo ludens - leikkivä ihminen siis, joka edustaa ihmisen viimeisintä kehitysastetta. Typerästä kuvasta huolimatta - kirjailijalla oli narunpätkä tai spagettia naamassaan - kirjoitus piristi ja toi hieman valoa tammikuun hämärään. Leikki on paljon: avomielistä, viatonta, tasa-arvoista, pasifistista, kevyttä, mutta myös kaiken ennakkoluulottomassa kyseenalaistamisessaan anarkistista ja vaarallista. Ainakin siis Schatzin mukaan. Mutta Schatz on varmasti oikeassa kirjoittaessaan, että paras tapa oppia on leikki ja että oppimisen pahin vihollinen on häpeä.

Lauantaiaamupäivä oli todellinen matka muistoihin, tarkemmin sanottuna oppimiskokemuksiin 80-luvun alkupuolella. Lähemmäs kolmekymmentä vuotta sitten olin hankkinut Tadaaki Kawatan monistenipun, jonka kannessa luki Japanin kieli. Siitä alkoi matka, jolle ei näemmä ole tullut loppua. Löysin muutama vuosi sitten vihkoja, jonka ruutuihin olin orjallisesti yrittänyt kopioida japanin kielen kirjoitusmerkkejä, ensin hiraganat, sitten katakanat ja viimein kanjit. Ovatpa nämä rumia, oli ensimmäinen ajatus. Ja rumiahan ne olivat, hädin tuskin luettavissa. Miten silloin ei pystynyt näkemään kirjoitusmerkkien olennaisinta, vaan lähestyi niitä täysin väärin perustein? Myöhemmin vasta ymmärsi sen, että toistaessaan kirjoitusmerkkejä sivukaupalla, jäljentämällä niitä merkki merkiltä, käsi ja käden lihakset vähitellen löysivät merkkien estetiikan ja pystyivät toistamaan sen paperin pinnalle.

Niin, lauantaiaamupäivällä istuin ensimmäisellä arabian kielen tunnilla ihmettelemässä niin kielen äänteitä ja varsinkin sen kirjoitusjärjestelmää. Olo oli yhtä avuton kuin melkein 30 vuotta sitten, mutta samalla huomasi estetiikan niin kirjoituksessa - tietenkin - kuin kielen muussakin ilmaisuvoimassa. Tiesittekö, että tervehdys 'marhaban' tarkoittaa käännettynä 'avaraan tilaan'? Avarat tilat kun ovat varmasti olleet nomadikulttuurin se luonnollisin tila.

Samat HS:n kulttuurisivut esittelevät kolmen bloggarin 'arkea'. Mielenkiintoisempi kuin itse artikkeli oli lukijoiden reaktiot eli asiasta käytävä keskustelu hs.fi:ssä. Taas jälleen.

Suuri osa kommenteista vei minut 80-luvun alkuakin kauemmas ja eräässä paikallislehdessä julkaistuun haastatteluun. Jutun tarkoituksena oli kuunnella minkälaisia ajatuksia ysiluokkalaisilla oli tulevaisuutensa suhteen. Itse erehdyin sanomaan, että haluaisin sellaista työtä, jonka tekemisestä voisin nauttia. Tämä sai paikalliset jäärät tietenkin järkyttymään. Eihän työtä tehdä sen takia, että siitä nautittaisiin, vaan siksi, että sitä pitää vain tehdä. Olin ilmeisesti onnistunut kyseenalaistamaan heidän elämänsä perustuksia.

Aivan Minä rakastan -juttusarjan oman paljastuksensa lopussa Schatz kutsuu taidetta kurinalaiseksi leikkimiseksi. Tämä bloggari julistaa vuoden 2011 leikin - ja uuden oppimisen vuodeksi. Nyt rimat alas ja tekemään!

P.S. Tuossa vieressä jo lupaus keväästä: kanzakuran kukkia Uenon puistosta vajaa vuosi sitten. Olkaapa hyvät.

Orpoja ikkunassa

Kävelen päivittäin erään antikvariaatin ohi. Sen ikkunan kirjat vaihtuvat tiuhaan tahtiin, mukana usein myös kotimaisen kaunokirjallisuuden uusimmat uutuudet, jopa hottein hotti. Ehkä lähistöllä asuu muutamakin kirjallisuuskriitikko, jotka vievät arvostelijankappaleensa ko. antikvariaattiin. Sen verran hyväkuntoisilta kirjat näyttävät. Onkohan niitä edes luettu? Pois se ajatus!

Olen seurannut kollegojen ja ystävä/kollegojen kirjojen ilmestymistä ikkunaan. Siinä on jotain surullista. Jokainen kerta kun näin tapahtuu, tulee miettineeksi kirjan elinkaarta. Näinkö lyhyt se on? Ne tulevat, kirjat ikkunaan kirja kerrallaan ja siinä se sitten on. Joku on luopunut hengentuotteesta vapaaehtoisesti ja erittäin pientä korvausta vastaan.

Onneksi kirjat myös menevät. Ne liikkuvat, kuten alan ammattilaiset sen sanovat. Se lohduttaa: kirja on saanut uuden lukijan, joka ei ehkä kirjasta hevin luovukaan. Edes pientä korvausta vastaan.

En ole vielä nähnyt esikoistani siellä. Joskus - eli niinä päivinä kun tunnen itseni jo muutenkin surkeaksi - kävelen kadun toista puolta ja välttelen mahdollista kohtaamista. Ehkä olen onnekas ja kävelen kadun varjoisempaa puolta juuri silloin, kun kirjani on antikvariaatin ikkunassa muiden toivottavasti vain hetkellisesti hylättyjen kohtalontovereittensa seurassa. Jos olen onnekas, en ehdi ikkunalle ennen kuin ne lähtevät jälleen 'liikkeelle'.

Pian päivittäiset kävelyreittini kaupungissa muuttuvat, enkä sen jälkeen enää pääse - tai joudu - seuraamaan kirjakiertoa tuon antikvariaatin ikkunassa niin säännöllisesti kuin nyt. Ehkä esikoiseni saa paikan ikkunalla ja kertoo siinä sitten ohikulkijoille oman versionsa kirjojen elinkaaren pituudesta ja omasta orpoudestaan, ennen kuin päätyy seuraavan lukijan mukaan, mieleen ja hyllyyn, uuteen kotiin.

50 000

Olli Sirén sai kaksi kuukautta sitten mielestään briljantin idean. Hän päätti osallistua NaNoWriMo-projektiin, jossa tavoitteena on kirjoittaa yhden kuukauden aikana 50 000 sanaa. Sirén itse kirjoittaa kokemuksesta tänään ilmestyneessä HS.fi-artikkelissaan Alussa ei ollut sanaakaan. NaNoWriMo tulee sanoista National Novel Writing Month. Olemme siis Yhdysvalloissa, missäpä muuallakaan. Supersize me. NOW!

"Sehän on kokonainen kirja!" oli Jörn Donner parahtanut Ollin käytyä esittelemässä hänelle ideaansa. Totta, sanamäärällä mitattuna. Sanat on helppo mitata, laskea. Tietokone tekee sen puolestasi... Suhtauduin artikkeliin hyvin skeptisesti heti sen alkumetreillä.

50 000 sanaa kuukaudessa. Jos kirjoittaja tekisi töitä tuon kuukauden (esim. marraskuun, kuten Sirénin tapauksessa) aikana maanantaista perjantaihin, kahdeksan tuntia päivässä (miinus ruokatunti 60 min.), niin hänen tulisi kirjoittaa 2273 sanaa per työpäivä eli 324 ja rapiat per työtunti, 5.5 sanaa per minuutti jne. Nopeasormiselle kymmensormijärjestelmän hallitsijalle ei mikään mahdoton tahti.

Tässä kohtaa jäin miettimään kuinka monta sanaa esikoiseni (208 sivua) sisältää? Tietokoneen työpöydällä lojuvan uuden tekstin sanamäärän tarkistin ja se oli 25 000 sanaa. Olisiko se sitten jo puolikas kirja? Samaan kokonaisuuteen liittyvää tekstiä on muuallakin jonkin verran lisää, joten... Ei, ei se ole vielä kirja. Jos kirjoittaminen olisi naputtelua, niin mikäs siinä ollessa. Nopeasormisen.

Siiten samaan päätyy Sirénkin surkuhupaisassa artikkelissaan, joka todellakin kannattaa lukea. Siinä on kirjattuna kirjoittamisen monta ongelma, joista pienimmätkin saattavat kasvaa suhteettoman korkeiksi, meitä ja todellisuutta suuremmiksi: aloittamisen vaikeus, ajan löytäminen, typerän ja toimimattoman tekstin suoltaminen. Niin tuttua, niin tuttua.

Kohta joulu ja aikaa! Siis kirjoittamiselle. Muut graavatkoon laatikot ja paistakoon glögit. Minä kirjoitan vailla sanamäärätavoitteita.

Post Dimashq

Lähes suoraan kentältä Hesarin palkintojuhliin. Damaskoksen auringosta Helsingin marraskuuhun... Tiedon omasta sijoittumisestani olin kalastanut lähteestä x jo etukäteen. Voittaja oli sillä hetkellä itselleni jo selvä, ja pääsin onnittelemaan täydestä sydämestäni Alexandraa palkintojuhlissa Sanomatalossa. Hienoa! Alexandra oli oikea valinta voittajaksi. Kirjasta en tiedä, koska en ole sitä lukenut. Minua on kuitenkin kummastuttanut se kuinka eri arvioissa on hämmästelty kirjailijan taitoa käyttää 'vaikeaa' suomen kieltä. Eikös suomen kielen taitava käyttö ole ensisijainen vaatimus, jos kirjailijaksi halajaa?

Täytyy myöntää, että mieltä lämmitti Saska Saarikosken puhe, jossa hopeasijalle nostettiin Kari Hukkilan Kerettiläisesseet - hieno teos, jota voin suositella - ja Sami Hilvon Viinakortti. Suosittelen sitäkin lämpimästi.

Helsingin kirjamessut - kiitos hauskasta rupeamasta! - ja lyhyt, mutta sitäkin merkityksellisempi pyrähdys Damaskoksessa olivat vedenjakaja esikoisromaanin julkaisun ja uuden romaanin työstämisen välillä. Kakkosen tekstiä oli paljon jo vuosi sitten, mutta siihen palaaminen ei oikein onnistunut keväällä, kesällä tai syksylläkään. Olin vielä silloin liikaa Viinakortin maisemissa. Nyt maisemat ovat vaihtuneet ja mieli, sydän ja sormet ovat jo syvällä uudessa tekstissä, uudessa maailmassa. Kiitos myös Alfred Kordelinille loppuvuoden tilanteen rauhoittamisesta apurahan muodossa. Suhtaudun tulevaisuuteen muutenkin luottavaisesti. Ensi vuosi tuo mukanaan enemmän kirjoitusrauhaa kuin mistä olen voinut uneksiakaan - ainakaan viimeisten viiden vuoden aikana. Tervetuloa 2011!

Hyvää itsenäisyyspäivää ennen vuodenvaihteen muita juhlia teille kaikille!

Dimashq V - summa summarum

Vielä viimeinen kirjoitus ennen lähtöä. Jos lento nousee Damaskoksen kansainväliseltä lentokentältä klo 03:50, ei ole oikein järkeä nukkua, saati sitten ryypiskellä... Joten bloggailemaan!

Yritin tehdä viiden tähden viittä kohtaa, mutta kohtia tulikin kymmenen, ts. viisikymmentä tähteä. Ne eivät ole missään järjestyksessä, eivätkä kaikki toimi ns. matkailuvinkkeinä, mutta ovat koettavissa helposti maailman vanhimmassa yhtäjaksoisesti asutussa kaupungissa. Ko. historiaa en tässä listaa, mutta mainittakoon, että sitä riittää noin 8000 - 10000 vuotta. Suurin osa vinkeistä myös naispuolisille matkustavaisille. Olkaapa hyvät!

1) HAMMAM Koska kaksi suhteellisen tunnettua hammamia vanhassa kaupungissa olivat kiinni (eli hammam Bakri ja hammam Qaimariyya) ja koska mauste/siemenkujan hammam al Nureddin on melko... No, ei kovin paikallinen, niin minulle neuvottiin hammam aivan Bab Touman lähellä. Ensimmäinen kerta ei ollut kovin onnistunut: ylimalkainen hankaus (sana paremman puutteessa), ei saippuointia, nopeahko hieronta. Tänään toisella kerralla kaikki olikin toisin. Tämä taitaa olla nyrkkisääntö: käytä samaa palvelua ainakin kaksi kertaa, sillä sinut varmasti muistetaan. Ikivanhan kaupunkikulttuurin juttuja, olettaisin. Bab Touman hammamin nimeä en muista, mutta portista - jota ei siis enää ole, Bab Toumahan on Tuomaksen portti - ulos, kaarros vasemmalle ja ensimmäinen valaistu kuja vasemmalla ja hammamin ovi heti oikealla. Koko hoito 450 puntaa (6,90 euroa), ruhtinaalliset 50 puntaa (80 eurosenttiä) tippiä pesijöille ja 25 (40 senttiä) puntaa kengänkiillottajalle. Jos oven ulkopuolella pappa tarjoaa vielä kahvinlitkut, niin hänellekin sama 40 eurosenttiä on oiva apu.

2) PARTURI Bab Touman lähellä tämäkin. Harmittaa, ettei parrankasvu ole ihan syyrialaista luokkaa. Olisi siis voinut käydä useammankin. Kunnon vaahdotus ajan kanssa, veitsiajo myötä- ja vastakarvaan sekä trimmailut ja kasvohieronta, 100 puntaa eli puolitoista euroa (päälle 10 punnan tippi suositeltava). Tämän ottaisin mielummin Helsingissäkin kuin sen iänikuisen aamulaten. Parturi ryhtyi moikkailemaan kadulle saakka jo ensimmäisen kerran jälkeen. Televisio pauhaa musiikkia. Hengellistä. Islamia.

3) MOSKEIJA Umayyad. Googlatkaa. Rauhan tyyssija, jossa voi kesken kiireisen ja hektisen päivän käydä vaikka ottamassa nokkaunet. Vääräuskoiset sivuoven kautta sisään. Periaatteessa lippuja myydään ennen sivuporttia, mutta jos naisia ei ole mukana (lipunmyynnistä saa myös kaavut naisille), niin suoraan portille vain ja sama 50 puntaa kenkävahdille eli 80 senttiä. Transaktion vaivihkaisuus kertoo kaiken. Jos ostaa lipun ja maksaa siitä samaisen 50 puntaa, niin sitten joutuu lähtiessään lahjomaan lisämaksulla kenkävartijaa, olettaisin että kenkien takaisinostohinta on noin 10-25 puntaa (viisi puntaa sai aikaan röhönaurun).

4) SOUQ Kaikki souqit ovat kokemus ja niitä Damaskoksessa riittää. Mitä ahtaampi ja täydempi sen parempi. Kiirettä ei ole, ei voi tungoksessa ollakaan. Harva kauppa käyttää sisäänheittotaktiittaa, ei siis päällehyökkäävää kaupankäyntiä. Kauppiaat ovat tottuneita siihen, että ihmiset vertailevat hintoja. Tinkiä pitää. Joskus on helpointa - varsinkin kun ostaa manteleita, pähkinöitä yms. kilotavaraa - antaa vain sopivan kokoinen seteli, esim 50 puntaa, niin saa sopivan määrän naposteltavaa. Tuorepuristetun granaattiomenamehun hinnoittelu on mitä vain 50 ja 100 punnan välistä. Itse en maksaisi 50 puntaa enempää. Paikalliset kuluttajat puuttuvat helposti tilanteeseen, jos huomaavat, että ulkomaalaiselta vedetään liian kovaa hintaa. Perusteena pelko inflaatiosta tietenkin.

5) SIVUKUJAT Kun kaupungin hälinä varsinkin souqeissa alkaa käydä hermoille, käyskentely hiljaisilla sivukujilla saa rauhoittumaan. Turvallista myös öisin, hauskaa ja jos varta vasten haluaa välttää umpikujia, niin välttää niitä kujia, joiden kylteissä lukee selkeästi aakkosin cul-de-sac. Kujien verkosto on aikamoinen labyrintti.

6) PARFYYMIPUODIT Parfyymejä myydään lähes jokaisessa kadunkulmassa. Hinnat pienelle pullolle 100 punnasta aina 1200 puntaan. Parfyymit ovat essenssejä, eikä niitä sekoiteta keskenään. Parfymeristi selvittää aluksi, mistä tunnetuista parfyymeistä asiakas pitää. Kalleimmat nautitaan seuraavalla tavalla: pari pyykäisyä parfyymiä kämmenelle, pari tippaa lääkevettä (nyt unohtui sana) sekaan, hierotaan lämpimäksi kämmenten välillä ja pyyhitään kaulalle ja kainaloihinkin. Miehille ja naisille samat tuoksut. Parfymisteja - ja hammamia - saa kiittää siitä, että väkitungoksessa kävely on hyvinkin miellyttävää. Mitä tuoksuja!

7) RUKOUSKUTSU Auringonlaskun rukouskutsu on jäänyt mieleeni voimakkaimmin. Marraskuun alkupuolella kutsu kajahtaa noin kello 16:45. Se alkaa ensin jostain, sitten toinen minareetti liittyy seuraan ja sitten lähempää ja jostain kauempaa. Koko kaupunki väreilee kutsun resonanssissa. Hyvä paikka kuunteluun on itse Umayyad, sekä sen lähikujat. Kaupankäyntiä se ei häiritse, mutta joskus isompi ryhmä pyrkii kiireellä väkijoukon läpi ehtiäkseen moskeijaan. Mutta ei tuuppimista silloinkaan.

8) POLO Juoma jossa on tuorepuristettuja sitruunoita ja minttua. Loistava ja virkistävä nautinto. Tottelee myös nimeä... Lemon & mint.

9) QAHWA Jos haluaa kahvia, niin ehdottomasti turkkilaista, jonka pohjalla paksu kahvimuta. Makeus ja kardemumma korostaa makua. Jos jauhattaa itse maustekujan läheisissä kahvipuodeissa, niin ehdottomasti kardemummaa mukaan. Huom! Turkkilaisen hienoksi jauhettu kahvi ei käy mutteripannuun. Ei missään tapauksessa. Kahvi on niin hienojakoista, että se saattaa räjäyttää homman pitkin keittiön seiniä. Koettu juttu. Turkkilainen keitetään kuin vanhan kunnon pannukahvi.

10) SHISHA eli NARGILEH Vesipiippuilu on aivan uusi nautintojen aluevaltaus allekirjoittaneelle. Mietiskelevää ja sosiaalista samanaikaisesti. Eri makuja. Istuin eilen pitkän tovin pulputtamassa piippuani, kun odotin erään kaupan avautumista kello viisi. Iltapäivä kääntyi illaksi ja minä vain seurasin elämän soljumista kadulla. Kahviloissa näkee paljon myös huivitettuja naisryhmiä polttelemassa. Universaali nautinto siis.

Eikä tässä ollut sittenkään kaikki kohokohdiksi laskettavat. Mutta tämä riittäköön tässä vaiheessa. Keskiyön rukouskutsu alkoi juuri. Se kuulostaa hyvin erilaiselta. Aivan kuin kaupunki mörisisi, huokailisi ja kuiskailisi salaisuuksia. Sama toistuu aamuyöllä, ennen auringon nousua, mutta silloin olenkin jo matkalla Budapestiin.

Ma'assalama!

Dimashq - kosketuksia ja kuulohavaintoja

En usko, että on kysymys pelkästään siitä, että minut vain heitettiin loka-marraskuun vaihteen harmaudesta keskelle valon kirkkautta, vaan myös siitä, että tämä hieno kaupunki on herättänyt kaikki aistit, virittänyt ne soimaan aivan uudella tavalla. Kaikki käyttöä vaille jäänyt kuihtuu ja kuolee pois. Miksi niin ei kävisi myös käyttämättömille aisteille?

Kävin eilen aamulla ajattamassa partani. Kunnon veitsiajelu, viiksien ja leukaparran trimmaus ja kasvohieronta puolentoista euron hintaan. Partasalonki sulkee ovensa jo aikaisin iltapäivällä. Sinne kokoonnutaan vaihtamaan kuulumiset, kysellään kohteliaasti ulkomaalaisen vieraan kotimaata ja muita kuulumisia vain muutamalla ystävällisellä sanalla, ja ennen kadulle astumista vielä pieni ja tiukka kahvi. Aamun auringon ja leppeän tuulen kosketus vasta-ajellulla leualla oli minulle jotain aivan uutta. Ihmeitä tekevä veitsi. Olin valmis päivän ja illan sosiaalisiin kohtaamisiin. Kukapa sitä enää illalla kävisi ajattamassa partaansa?

Täällä saa kosketuksia osakseen. Omituista ainakin pohjoiseurooppalaiselle on se, että miehet koskettelevat toisiaan jatkuvasti, kävelevät käsikynkkää ja muutenkin kiehnäävät keskenään ihan huvikseen siinä missä naisiin ei millään muotoa ole sopivaa koskea. Ellei kysymyksessä ole oma vaimo, ja silloinkin julkiset hellydenosoitukset ovat melko harvinaisia. Jos damaskolainen kävelisi leveällä, mutta tyhjällä bulevardilla ja vastaan tulisi yksi ainoa kanssaihminen, damaskolainen ottaisi sivuaseleita päästäkseen edes ohimenevän hetken kosketukseen toisen ihmisen kanssa.

Kävin eilen taas hammamissa, joka sijaitsi kaukana turistivirroista. Syy tähän oli se, että niin hammam Bakri ja hammam Qaimariyya olivat remontissa. Joku neuvoi kädestä pitäen - konkreettisesti - tien hammamiin, jonka nimestä minulla ei ole muuta tietoa kuin sen arabiankielinen kirjoitusversio. Tässä hammamissa niin ihon kuorinta pesukintaalla, saippuoiminen ja hieronta tuntuivat kuuluvat automaattisesti pakettiin. Jos ei ollut omia kavereita mukana pesemässä ja saippuoimassa - niitäkin seurueita oli - niin paikalla oli talon väkeä tekemässä saman.

Muezzinien huudot eli kutsut rukoushetkiin rytmittävät päiviäni. Niistä tärkeäksi on tullut kutsu auringonlaskun rukoukseen. Pyrin olemaan silloin joko majapaikkani kattoterassilla tai Umayyadin moskeijassa. Kattoterassilla voi seurata lämpimän auringon katoamista rakennetun horisontin taakse. Samalla hetkellä kun aurinko katoaa, puhaltaa autiomaasta viileä tuuli ja lämpötila laskee hetkessä useita asteita. Jostain se alkaa, ehkä lähiminareetista, ehkä kauempaa, mutta vähitellen kaikki kaupungin moskeijat ovat samassa epärytmisessä, mutta sitäkin vaikuttavammassa kuorossa. Allahu akbar! Muezzinien kutsut resonoivat keskenään ja koko universumi väreilee niiden mörinässä. Sitten ne vain vähitellen katoavat ja taivas pimenee ja ilta alkaa. Samaiselta kattoterassilta kuuntelin eräänä iltana berberinaisten lallatusta ja hetkeä sen jälkeen läheisen kirkon torvisoittokunnan harjoittelua.

Umayyadin moskeijan piha on sekin hieno paikka kuunnella rukouskutsua. Moskeijan lähikujilla souqeissa kuuluu samainen kutsu oikein hyvin, ja rukouskutsu ja markkinakujien hälinä muodostavat uskomattoman kontrastin!

Dimashq III - Hammam

Profeetta Muhammad kieltäytyi astumasta Damaskokseen ollessaan matkalla Mekkaan ja Medinaan, koska 'miehen pitää astua paratiisiin vain kerran'.

Hammam Nureddin, joka on perustettu 1100-luvun puolivälissä, sijaitsee maustekujalla (Souq al Bzouriyya). Parhaiten sen löytää kun astuu katetulle Souq Medhat Pashalle Via Rectalta ja kääntyy heti oikealle, maustekujalle. Eilen tai toissapäivänä tai tuhat vuotta sitten olin onnistuneesti eksynyt ja ymmärsin olevani Souq Medhat Pashalla, mutta en tiennyt kumpaan suuntaan lähteä, jotta pääsisin kohti itäistä porttia eli Bab ash-Sharqia ja kotiin. Suljin silmäni ja haistelin ilmaa. Kahvin ja mausteiden tuoksu tuli selkeästi vasemmalla, sinnepäin siis! Nenäni ei erehtynyt. Suunnistusta hajuaistin avulla.

Suoraan tungeksivalta maustekujalta alas muutama porras ja tullaan tiskille, johon jätetään kaikki arvotavara lukittuun lokeroon, jonka avain lähtee kädessä mukaan. Sitten taas pari askelta alaspäin ja ollaan varsinaisessa pukuhuoneessa (maslakh). Ennen nousua korotetuille, mattojen peittämille alueille, luovutetaan kengät lukittuihin lokeroihin - kengät laitetaan sinne itse - jonka avain tulee sekin mukaan. Avustaja opastaa sitten paikallesi, jonka koukkuun kenkälokeron avain laitetaan (tallelokeron avain pysyy koko ajan mukana) ja samaan koukkuun riisutaan vaatteet. Huom! Intiimialueita ei saa missään tapauksessa paljastaa kenellekään, vaan on taiteiltava lannevaatteen ja alusvaatteiden kanssa.

Kun lannevaate on asianmukaiseti ympärillä astutaan takaisin kivilattialle, jonka hyllyköstä poimitaan puukengät (kabkabs) kylpyaluetta varten. Kylpyalueella on sielläkin avustajat, jotka vaikuttavat olevan kaikki parikymppisiä poikia. He esittelevät itsensä, kysyvät nimeä ja tarkistavat tallelokeron numeron ja kysyvät, mitä asiakas haluaa. Asiakas haluaa tietenkin kaiken, joka tarkoittaa saippuaa, linnunpesän näköistä pesusientä, kunnon pesun ja hieronnan. Pesusienen ja saippuan lisäksi asiakas saa ranteeseensa numerolätkän lisäksi erilliset sinisen ja keltaisen lätkän. Haluaako asiakas saunaan? Kyllä vain.

Saunan lämpötila on 85 astetta ja kosteusprosentti erittäin korkea. Hyvät löylyt vaikka vettä ei heitetäkään. Ylemmälle lauteelle ei kannata kiivetä, koska kuuma höyry tulee sen lauteiden välistä. Tuli pepulle kuumat paikat.

Saunan jälkeen höyryhuoneeseen (beit al-awal), jossa voi vilvoitella kaatamalla viileää vettä kivisistä altaista. Kun asiakas saa höyrystä tarpeekseen, ottaa hän mukaansa saippuan ja linnunpesän ja ilmoittautuu pesuun.

Samanlaiseen asuun sonnustautunut miespesijä musaubin johdattaa asiakkaan erilliseen huoneeseen ja pyytää istumaan lattialle. Musaubin istuutuu hänkin viereen ja hankaa erittäin karkealla sienellä ensin käsivarret, ja sitten ohjaa asiakkaan selälleen lattialle, kädet pään takana, ja hankaa samalla tavalla (intiimialueita lukuunottamatta) kainalot, rinnan, vatsan ja jalat. Sitten sama asiakkaan ollessa vatsallaan. Seuraavaksi asiakas saippuoidaan kunnolla molemmilta puolilta ja lähetetään takaisin höyryhuoneeseen, jossa oma eriö kasvojen ja intiimialueiden pesua varten. Sitten hierontaan

Hieroja - joka oli syyrialaista vaaleaa kansanosaa - olisi voinut olla minkä tahansa armeijan tai kapinallisjoukon majuri jostain Kaukasian vuorilta. Asenne, kokoluokka ja ulkonäkö olivat... noh, ne tekivät vaikutuksen. Monta muutakin adjektiivia tuli mieleen miehen astuessa hierontahuoneeseen, mutta jätettäköön ne mielikuvituksen varaan.

Ote vain oli yllättävän hellä. Seuraavaa hammam-vierailua varten opiskelen ainakin yhden ilmaisun arabiaksi: älä säästele voimiasi, en mene rikki. No, ehkä parempi tällä kertaa näin kuin aloittaa sapatin aatto täysin runneltuna.

Hieronnan jälkeen sitten vielä suihkuun pesulle. Suihkun reunoille pystyikin sitten levittämään lannevaatteensa näköesteeksi niin, että pystyi suihkuttelemaan ilman vaatekappaleita. Kun asiakas oli suihkutellut tarpeeksi ja läpimärkä lannevaate löytänyt tiensä takaisin vyötäisille oli kuivaamisen vuoro. Avustajapoika käski lattiakaivon päälle seisomaan. Kuivasi kuivalla puuvillaliinalla kasvot, korvat, hiukset, käsivarret ja ylävartalon. Sitten poika otti toisen liinan jonka levitti eteen, sanoi 'chef', jolloin asiakas otti liinan reunoista kiinni ja poika sipaisi märän lannevaatteen pois ja asiakas kietoutui kuivaan liinaan. Sitten poika heitti vielä toisen liinan harteille, kietoi sen asiakkaan ympärille ja sanoi 'good boy', vaikka oli hädin tuskin puolet asiakkaan iästä.

Sitten takaisin mashlakiin, jonka miesavustajat johdattivat takaisin oman naulan luo, puuvillaliinat vaihdettiin uusiin ja vielä pyyhe päähän ja asiakas istumaan. Mitä asiakas haluaisi juoda? kuului kysymys. Tee on kysymykseen hyvä vastaus. Tee oli kuumaa, vahvaa ja makeaa. Vesi oli kylmää ja raikasta.

Oli rauhallinen hetki, mashlakissa ei ollut muita. Näin paikaltani ovelle ja souqin kiireiseen elämään. Saudipariskunta kurkkasi sisään. Istuin rauhassa ja mietiskelin kaikkea sitä aistillisuutta, musiikkia, jota kuulee kaikkialla, tuoksuja, myös ihmiset tuoksuvat hyvälle, suihkulähteiden solinaa, makuja, valoa, kirkasta taivasta, souqien hyörinää... Paratiisista oli löytynyt taivas, ja taivaan nimi oli hammam.

Ennen astumista takaisin sapattiaaton kaoottiseen ruuhkaan, vain maksu (600 liiraa tai puntaa ja tippiä tippilaatikkoon 50 liiraa/puntaa), tiukka kahvi tarjoiltuna ja ylös kadulle ja todellisuuteen. Maailma oli muuttunut ja rauhoittunut, eikä edes sapattiaaton ruuhka repinyt asiakasta alas leijailemasta.