sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Seuraava viikko kalenterissa

Käytän sellaista pientä, Kochanielta samaani JHL:n kalenteria, jossa aukeaa uusi viikko, kun kääntää uuden aukeaman. Paperisissa kalentereissa on se hyvä puoli, että niistä näkee viikon kerralla — ja ne säilyvät. Tämäkin löytää tiensä lukuisten muiden joukkoon kenkälaatikkoon jossain kellarissa, kun kauan odotettu suuri vuosi 2020 vaihtuu vuoteen 2021, jolta minä en ainakaan uskalla odottaa yhtään mitään.

Kalenterin alakulmat on perforoitu, jotta ne voi repiä, kun uusi aukeama on ajankohtainen. Sen poisrevittävän osan jostain syystä olen aina syönyt. Teepä se kalenterin kulmille, jotka ovat joko tietokoneessa tai kännykässä. Ei ole vielä minulta onnistunut. Tänään siinä osassa, jonka söin, luki numero 7. Nyt siinä osassa, joka odottaa kohtaloaan viikon päästä, lukee numero 6. Niitä numeroita on ollut jo jonkin aikaa.

Numero kertoo tai kertoi jokaisen uuden viikon auetessa sen, kuinka monta viikkoa on Tokioon. Lentomme Kochanien kanssa Tokioon ovat vielä olemassa: lähtö 03.05. ja paluu 31.05. Helsinki—Haneda—Helsinki. Poikkeuksellisesti Haneda, josta olin jo ehtinyt iloita. 

Olen asunut, opiskellut, tehnyt töitä ja elänyt Tokiossa yhteensä noin viisi vuotta. Kiotossa olen jopa kirjoittanut, Tokiossa en koskaan. Tänä keväänä oli aika kirjoittaa Tokiossa. Ennen kaikki muu, mitä kuvitella saattaa, oli vienyt kaiken ajan, energian ja ajatusenergian. Nyt olisin varta vasten lähestymässä tuota elämäni rakkainta hirviötä kirjailijana, kirjoittaakseni, viimeistelläkseni seuraavan romaanini julkaisukuntoon. Mutta mitä todennäköisimmin ei.

Kirsikat kukkivat Aoyaman hautausmaalla, Meguro-joen varrella, Uenon puistossa ja vähäisimmissäkin kadunkulmissa kaikkialla kaupungissa. Kukat itsessään eivät ole mitään, mutta niiden vaikutus maailmaan on.

Tänä iltana Sirius heijastaa niiden vaaleanpunervan lounaistaivaalla, mutta pian aurinko nousee ja kadottaa sävyt kirkkauteensa. 

もし来年、お目にかかれば!

tiistai 18. joulukuuta 2018

Kun hengitysilma maistuu

Matka tulevaisuuteen ei ole pitkä. Tulevaisuus on ihan kulman takana. Ei tarvitse montaa askelta ottaa ja kulma tulee, näyttää totuuden ja vie mennessään. Sinä vikiset — ja yskit.

Edestakainen halpalento Helsingistä tulevaisuuteen maksaa noin huntin. Laskeudut Johannes Paavali kakkosen (!) lentokentälle ja hyppäät bussiin joka vie keskustaan. Bussi tulee tupaten täyteen jo lentokentällä. Suurin osa bussin ikkunoista näkyvistä yksityisautoista pitää sisällään keskimäärin 0,125 matkustajaa. Auton kuskeja on yhtä monta kuin autoja.

Bussi pysähtelee asuinalueilla ja katsot kuinka pientalon savupiipusta nousee hiilenmusta savu. Pian maistat sen, eikä maku lähde pois. Se kiusaa kurkkua. Se kiusaa mieltä. Ymmärrät vähitellen, että maistat tulevaisuuden. 

Tietenkin kaupunki on mitä kaunein. Paras se on juuri talvella, hämyssä, vähän turisteja, saitsarikuskit ovat joutilaita, kaduilla ja toreilla on tilaa. Kesä on yhtä helvettiä.

Mustan mafian hameenhelmat viuhuvat edes takaisin Plantyn käytävillä. Kahviloissa ja ravintoloissa lämpölamput tuovat lämmön. Ulkona harmaus ja hyinen kosteus. Kaikki se huuhtoutuu hyvien ruokien ja juomien kanssa jonnekin, minne ei aurinko paista. Puulattiat narisevat askelten alla. Lumi on harmaata ulkona, kuten se on missä vain elävässä kaupungissa niillä leveysasteilla, joilla vielä lunta on.

Kun supersuositun kasvisravintolan ruoat ja jälkiruoat on syöty ja kielellä on vielä viimeisen viinilasillisen maku, on aika astua kadulle ja aloittaa paluumatka kohti majaa. Vastaan kävelee ja pyöräilee krakovalaisia kasvoillaan hengityssuomaimet. Näinkö niitä näin paljon neljä vuotta sitten tai yleensäkään? Sitten maistat sen taas, juuri tänä kauniina iltana entistäkin voimakkaammin. Sen on kielellä, kitalaessa ja kurkussa.

Aamiaisen jälkeen näit pikkukoululaisia matkalla kohti historiallista Krakovaa. Jokainen heistä polttaa kolme savuketta päivässä vain koska elävät. Samalla ihmettelet aukion uljaita rakennuksia, jotka ovat kuin tervalla tuhrittuja. Nuo lapset hengittävät samaa aamusta iltaan ja illasta aamuun koko elämänsä ajan, elleivät sitten päätä lähteä muualle. Mutta lähtisivätkö he ikivanhasta eurooppalaisesta kotikaupungistaan muualle paetakseen ilmaa, jota heidän on hengitettävä pelkästään elääkseen — ja joka vie heiltä ennenaikaisesti hengen — vai jonkun muun, vähäpätöisemmän syyn vuoksi?

Ilman ei pitäisi maistua. Ei miltään. Sen pitäisi olla vailla makua. Sen pitäisi olla raikasta, koska parempaa sanaa puhtaudelle ei voi olla. Mutta jos haluat kokea sen, haistaa ja maistaa sen, kuten sen ei pitäisi olla... huntilla lennät pitkälle. Tai pelottavan lähelle. Niin ajassa kuin paikassa. Tervetuloa. Tervemenoa.

Tuloa.

Menoa. 

Pysähdy ja hengitä. Nauti raikkaudesta, koska parempaa sanaa ei ole. 


torstai 23. elokuuta 2018

Tee ekoteko — älä lisäänny

Entä jos päiviräsäset ja timosoinit ovat ymmärtäneet jotain olennaisesti väärin? Entä jos heidän pitäisikin elämää kunnioittaakseen unohtaa abortin vastustaminen ja ryhtyä sen sijaan taistelemaan lihansyöntiä, muovia, yksityisautoilua, lentämistä ja ylipäätään kaikenlaista kestämätöntä kulutusta vastaan? Ehkä heidän pitäisi vaihtaa tuhoisa sloganinsa "lisääntykää ja täyttäkää maa" toiseen:

Tee ekoteko — älä lisäänny.

Toisaalta päiviräsäset ja timosoinit raamattuineen eivät ole aivan hakoteillä, sillä karkotus paratiisista on totta — niin valitettavaa kuin se onkin. Tilanne johon (lähi)tulevaisuudessa päädymme, saa meidät haikailemaan takaisin Maahan, kuten se anno domini 2018 oli. Paluuta paratiisiin ei vain ole tarjolla. Eikä ihmisen karkottamiseen paratiisista tarvita Jumalaa, vaan ihminen tekee sen itse. Juuri nyt.

Tai sitten ihminen on ollut kaukaa viisas. Ehkä tuo viisaus on luojan luomissa geeneissämme. Olemme tuhonneet tämän joskus paratiisillisen planeettamme lisääntymällä ja kuluttamalla  niin, että eräs tieteis- ja katastrofielokuvan alalaji on auttamatta vanhentunut. Emme siis tule näkemään ulkoavaruudesta saapuneita laivueita taivaallamme siitä yksikertaisesta syystä, että kukaan ei halua jo valmiiksi ryövättyä ja tuhottua, kuolevaa planeettaa.

Olemme kannattamaton ja huonosti hoidettu bensa-asema syrjässä kosmisilta valtateiltä. 

Ehkä viisainta olisikin jatkaa lisääntymistä, halpalihansyöntiä, merien muovittamista, julkisen liikenteen ja pyöräilyn välttelemistä, elämysmatkailua maapallon toiselle puolelle ja pakonomaista shoppailua shoppailun vuoksi, jotta ihmislaji varmasti pelastuisi noilta ulkoavaruuden himokkailta paskiaisilta. 

Toisaalta, mistä me tiedämme, miksi tuo vieraslaji on ylipäätään jättänyt oman planeettansa.

Voin vakuuttaa: kyllä me tiedämme.