Saatana, Tarot-kortit ja kirjallisuuden tila

Keskustelu tekoälystä ja kirjallisuudesta käy kuumana. Tai oikeastaan se ei käy, se lähinnä huutaa tietämättään, mitä se huutaa. Se myös laahaa perässä. Tuntuu myös siltä, että intohimoisimmin aiheesta mesoavat juuri ne kirjailijat, suomentajat ja lukijat, jotka eivät ole tutustuneet tekoälyyn. Ne, joilla ei ole ensimmäistäkään käsitystä niistä mahdollisuuksista, joita se tarjoaa vaikkapa väsymättömänä, 24/7 päivystävänä kustannustoimittajana, sparraajana, kielenhuoltajana, olkapäänä... 

Heille yhtälö on yksinkertainen: tekoäly x kirjallisuus = saatana itse. Tai vähintäänkin punainen vaate, jota on aivan pakko puskea silmät ummessa. Härkäkin on hädissään.

Osallistuin hiljattain webinaariin, jossa pyöriteltiin tätä päivänpolttavaa aihetta. Yksi esiin noussut, kauniin kuuloinen ajatus kuului näin: avoimuus on paras politiikka.

Taidan olla eri mieltä.

Nykyilmastossa ”tekoälyavusteisesti kirjoitettu” ja ”täysin tekoälyn generoima” ovat monelle yksi ja sama asia. TÄ-leima lyödään ennen kuin ensimmäistäkään sivua on luettu tai asiaa pohdittu sen enempää — ja kirja jää ostamatta, lainaamatta, lukematta. Kirjailija (tai suomentaja) ei saa korvausta tekemästään työstä, riippumatta siitä, miten ja kuinka paljon tekoäly on osallistunut prosessiin.

Herääkin kysymys: jos konsultoin kirjoittaessani Tarot-kortteja juonen kuljettamiseksi tai henkilöhahmon syventämiseksi, pitääkö minun olla siitäkin avoin? Vaatiiko rehellisyyden nimissä toimiminen sitä, että romaanin nimiösivulla lukee: ”Tämän teoksen kirjoittamiseen on käytetty Tarot-kortteja?” Tämä on tietysti provokaatiota, mutta olkoon.

Me takerrumme lillukanvarsiin, koska tiedämme hukkuvamme. 

Tekoälyllä ei voi olla tekijänoikeuksia, koska se ei ole tekijä. Mutta missä kulkee raja silloin, kun tekoälyä on tavalla tai toisella käytetty jossain vaiheessa? Mikä on tekoälyn tuotosta, mikä kirjailijan? Olenko käynyt kirjastossa tekemässä taustoitusta vai olenko käyttänyt Googlea siinä? Käyttääkö Google tekoälyn mahdollisuuksia vai…?

Miten olisi pari pinnalla kantavaa uintiliikettä nopeasti kehittyvässä tilanteessa?

Onko todella niin, että tärkein huolenaiheemme on se, kuinka paljon ja missä vaiheessa kirjoitusprosessia tekoälyä on käytetty? Vai olisiko meidän syytä olla huolissaan aivan toisesta asiasta? Siitä, kuinka tekoäly latistaa kirjallisuutta?

Tekoälyn tuottama teksti tai sen tarjoama avusteisuus perustuu matemaattiseen todennäköisyyslaskentaan. Se arvaa, mikä sana seuraa todennäköisimmin edellistä. Se hakee turvallista keskitietä, valmiiksi pureskeltua, odotuksenmukaista. Se ei ole luojajumala; se on keskiarvojen mestari.

Ja keskiarvo on taiteen kuolema.

Mutta toisaalta: meillä on jo nyt tarjolla aivan riittämiin kirjallista tauhkaa. Kielitoimiston sanakirjan mukaan tauhka on mm. rojua, roinaa, romua ja töhkää. Tätä tauhkaa on maailma pullollaan jo valmiiksi, oli se sitten tekoälyavusteisesti tuotettua tai pelkän ihmisen (ja ehkäpä niiden Tarot-korttien tai tarinanoppien) aikaansaannosta.

Eikö meidän pitäisi olla huolissamme kirjallisuuden yleisestä tilasta ja laatutasosta jo nyt, riippumatta siitä, miten teksti on tuotettu? Vai onko jo liian myöhäistä, kun kerta ihminen tottuu helposti niin hyvään kuin huonoonkin — ja katso: huono sulaa helpommin kuin hyvä, koska hyvä on vaikeaa ja aiheuttaa ruoansulatus- ja muita eksistentiaalisia ongelmia.

Mielestäni lopulta kyse on vain tekstistä. Siitä autonomisesta romaanista, jonka pitäisi pärjätä omillaan ja vailla ulkokirjallisia pohdintoja sen synnystä.

Palataan lopuksi siihen webinaariin. Samaisen tilaisuuden aikana nousi kirjailijan avoimuuden — joka nähdään jopa velvollisuudeksi niin kustantajaa kuin lukijoita kohtaan — lisäksi esiin myös toinen puoli: kysymys kustantajien avoimuudesta.

Tulisiko heidän kertoa kirjailijalleen, miten käsikirjoituksia kustantamossa työstetään ja seulotaan? Mikä rooli tekoälyllä on esimerkiksi saapuvien tekstien perkaamisessa: onko se makkaratehtaan säälimätön ylitarkastaja, joka aivan varmasti osaa perustella päätöksensä (€€€) paremmin kuin tunteiden ohjailema ihminen (❤️❤️❤️)?

Ja jos teksti etenee kustannustoimitukseen asti, käytetäänkö siinä tekoälyä, ja koulutetaanko tuota kustantajan omaa, suljettua mallia kirjailijoiden (ja suomentajien) luottamuksellisesti luovuttamalla aineistolla? Herääkin kysymys, mikä rooli tuossa salaisessa kouluttamisessa on mennävuosien menestysteoksilla — tai niillä lukemattomilla teksteillä, joiden kirjoittajat saavat hylkäyskirjeen: ”ei sovi kustannusohjelmaamme”.

Vai solahtavatko nämäkin kysymykset kätevästi kategoriaan ”liikesalaisuus”?

Padanpohja ja makkaratehdas

Istahdin vastikään alas ystäväni kanssa kahvilaan. Kupposten äärellä ilmassa leijui väsymys, jonka alkulähde on sylttytehtaassa eli suomalaisen kirjallisuuskentän nykytilassa.

Ystäväni on jo lopettanut kustantamiseen tähtäävän kirjoittamisen. Hän kirjoittaa omaksi huvikseen. Minä jatkan, urheana ja hulluna, mutta ymmärrän hänen turhautumisensa täysin. Onhan tässä toki oma hupinsa. Hupinsa kullakin. 

Keskustelussamme nousi esiin ilmaisu, jota olen pyöritellyt mielessäni:

PERFORMATIIVINEN KIRJALLISUUS

Ilmiötä on jotenkin vaikea eritellä, koska se tuntuu soluttautuneen kaikkeen siihen, miten taiteesta nykyään puhutaan, mutta yksi on selvää: sen ydin on patologinen. 

Performatiivisuus merkitsee jotenkin sitä, että kirjan — tässä yhteydessä tarkoitan romaania — arvoa ei enää mitatakaan sen omalla, vaikeasti määriteltävällä kirjallisella laadulla, vaan sillä miten se huomiotalouden kurimuksessa toteutuu, mitä se performoi. 

Kirja ei ole kuollut — sen autonomia on. 

Romaanin ytimen on oltava typistettävissä pariin virkkeeseen. Sen on oltava pitchattavissa ehkäpä vain yhdessä iskevässä lauseessa, joka vastaa kysymykseen: ”Mistä kirja kertoo?”

Harvan ajatuksia herättävän ja syvyyksiä luotaavan romaanin merkitys on tyhjennettävissä pikaisen hissipuheen aikana. Jos kirjan essenssi mahtuu yhteen sosiaalisen median yms. parin lauseen postaukseen, miksi vaivautua kirjoittamaan vuosia kolmeasataa sivua (lopulta julkaistua) proosaa?

Kysymys on markkinoinnin logiikasta, joka on mädättänyt kirjallisen ajattelun. Kun teoksen arvo sidotaan sen tiivistettävyyteen, menetetään juuri se, mikä tekee kirjallisuudesta taidetta: sivupolut, hiljaisuudet, rakenteelliset kokeilut ja moraalinen ambivalenssi. Nämä elementit eivät performoi hyvin. Ne eivät herätä somessa välitöntä reaktiota. Ne vaativat aikaa.

Mutta performatiivisuus ulottuu syvemmälle, kirjan kansien ulkopuolelle. Siitä on tullut ulkokirjallisten asioiden juhlaa. Tärkein onkin se, mikä on ollut kirjailijan henkilökohtainen motiivi, trauma tai omakohtaisuus. Moni nykykirjailija ei enää tunnu kirjoittavan romaania, vaan hän keskittyy representoimaan itseään.

Joskus romaani oli ikkuna ihmisyyteen. Subjekti-kirjailija vetäytyi taka-alalle, teki tilaa, jotta romaanin fiktiivinen maailma ja sen hahmot voisivat astua esiin. Nyt kirjailijasta on tullut objekti.

Etsiikö lukija edes romaanista fiktion universaalia voimaa? Vai hakeeko hän ”aitoutta”, todistusaineistoa kirjailijan elämästä?

Syntyy ekshibitionistinen kehä: Kirjailija kirjoittaa, kustantaja kustantaa ja julkaisee kirjan, jossa markkinoinnillisesti osuva kärki. Kirjailija performoi haastatteluissa ja somessa, ja kirjasta tulee todiste siitä, että performanssi on oikeutettu. Lukija ostaa/lainaa kirjan ja lukee sen performanssin kautta. Kirjailija ryhtyy kirjoittamaan seuraavaa kirjaansa, joka performoi...

Mimesis, kyky kuvitella toisen ihmisen nahat, luut ja todellisuuden, häviää tässä prosessissa. Kirjallisuus muuttuu dokumentaariseksi identiteettileikiksi, ja maailma kapenee kirjailijan oman navan ympärille. Taitaa se samalla kaventaa lukijankin maailmaa. 

Samaan aikaan sanomalehtien kulttuurisivuilla diagnosoidaan verkkoajan ongelmaa: kirjoittajapersoonien ja ilmaisun tasapäistymistä. Hesarin artikkelissa tänään 24.05.2026 (Tekoälyn aikana media etsii Ilkka Malmbergin perillisiä) Pasi Kivioja toteaa osuvasti:

Verkkoajan ongelma on kirjoittajapersoonien ja ilmaisun tasapäistyminen. Makkaratehdas tuottaa tasalaatua aiheista, jotka mediajargonilla ilmaistuna ”performoivat” eli joita algoritmit rakastavat. 

Vaikka sisältö olisi miten mestarillista ja nyansseja ymmärtävää — sellaista vanhan liiton hiottua laatua — se ei välttämättä ole sellaista, joka performoi. 

Algoritmi rakastaa ennustettavuutta, valmiita lokeroita ja primäärireaktioita. Se ei ymmärrä sitä, mikä jätetään sanomatta. Kun kirjoittajat oppivat tämän logiikan, alitajuntainen sensuuri astuu voimaan. Aletaan kuunnella feedin houkuttavaa kohinaa oman äänen sijaan.

Tuloksena tauhkaa monessa muodossa.

Miten tästä voisi kirjailijana etäännyttää itsensä?

Oma ratkaisuni on ollut radikaali unohtaminen. Kun kirjoitan, etäännytän itseni hahmoistani niin pitkälle, etten lopulta itsekään tiedä, mikä heissä pohjautuu ”omiin” kokemuksiini ja mikä ulkopuoliseen maailmaan. En tee muistiinpanoja, enkä lähteistä teoksiani itselleni saati lukijoilleni.

Suhtaudun suurella varauksella romaaneihin, jotka lähteistävät itsensä. Minulla herää silloin tunne siitä, ettei kirjailija itse luota kirjoittamaansa, vaan tarvitsee tuekseen, eräänlaiseksi turvaverkoksi, lähdeluettelon: ”Tämä on totta, koska tuollakin on sanottu noin!” 

Vai performoiko kirjailija… lukeneisuuttaan?

Kirjoittamisen tapoja on toki yhtä monta kuin kirjoittajiakin. Se mikä tälle toimii, ei välttämättä toimi tuolle.

Harvoin edes löydän lausetasolla mitään niin omaperäistä, että minussa heräisi pakottava tarve kierrättää sitä sellaisenaan omaan tekstiini.

Ideat ja ajatukset ovatkin sitten toinen juttu. Voiko niitä edes ”varastaa”?

Siteeraaminen on oma taitolajinsa. En Pyhä peto -romaanissa halunnut viitata suoraan ajatuksen esittäjään — sitäkin romaaneissa valitettavasti näkee — saati nähnyt tarpeelliseksi lähdeluetteloida sitä.

Kertoja sanoo romaanin alussa näin:

Ihmiset eivät häpeä tekemiään vääryyksiä vaan niitä, joita he kokevat. Ajatus ei ole minun, mutta allekirjoitan sen täysin. 

Tässä sama alkukielisenä:

Gli uomini non si vergognano delle ingiurie che fanno, ma di quelle che ricevono.

Tässä yhteydessä lähde mainittakoon: Giacomo Leopardi, Pensieri. 

Kaikki kuulemani, näkemäni, maistamani, lukemani, keskustelemani, tekemäni, kokemani… saa mennä eräänlaiseen mielen ja alitajunnan suureen pataan. Siellä ainekset saavat muhia aivan rauhassa, ilman rationaalista kontrollia. Kun aika on kypsä, kansi nousee – ei tietoisen päätöksen vaan tiedostamattoman pakon edessä – ja katson, mitä pataan on kypsynyt.

Padan ainekset ovat padassa; niiden ostokuitit kierrätetty paperinkeräyksessä jo aikoja sitten. 

Tämä prosessi kieltäytyy olemasta ”järkevä” tai algoritmeille optimoitu. Se johtaa siihen, että kun palaan vuosien päästä omiin vanhoihin kirjoihini esimerkiksi haastattelun vuoksi, tunnen usein hämmennystä. Tuntuu siltä, että joku muu olisi teokseni kirjoittanut. Nimi kannessa on sama, mutta ihminen nimen takana on jo eri. 

En suostu olemaan historiani tai brändini kuratoima, en ihmisenä, enkä kirjailijana. 

Aloitin kirjoittamisen alun perinkin siksi, etten tahtonut enää löytää kirjastoista tai kirjakaupoista sellaista kirjallisuutta, joka olisi minua puhutellut. Kirjoitan täyttääkseni oman nälkäni, en algoritmin nälkää.

Harmittavaa tässä vain on sen, että kun romaani on valmis ja julkaistu, olen sitä kirjoittaessani myös lukenut sen jo niin moneen kertaan, joten kiitos ei. 

Vastarinta performatiivista kirjallisuutta vastaan ei tapahdu huutamalla kovempaa samassa sosiaalisen median kurimuksessa. Se tapahtuu kirjoittamalla sellaista, mitä ei voi pitchata. 

On siis palattava teoksiin, niihin autonomisiin nyt ja tulevaisuudessa, jotka ovat olemassa omana maailmanaan, täysin riippumattomina siitä, kuka ne kirjoitti tai miten kirjailija elämänsä somessa kuratoi tai miten hänet rakennetaan kustantajan markkinointiosastolla ja lopulta median henkilökuvissa. 

Olen haaveillut kustantamosta, jonka julkaisemat teokset olisivat vailla... mitään.

Vain teksti ja kannessa järjestysnumero: I, II, III, IV jne.

Ihminen on haaveileva eläin. 

Case Räsänen — Case Closed

Korkein oikeus (KKO) tuomitsi kansanedustaja Päivi Räsäsen ja tämän kirjoituksen julkaisseen henkilön kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkorangaistuksiin. 

Sen sijaan Räsäsen sosiaalisen median tileillaan julkaiseman viestin osalta syyte hylättiin.

Näin KKO:n tiedotteen otsikko tänään 26. maaliskuuta, 2026 jaa.

Räsänen oli kirjoituksessaan muun ohella todennut homoseksuaalisuuden olevan psykoseksuaalisen kehityksen häiriö ja luonnehtinut homoseksuaalisuutta seksuaaliseksi poikkeavuudeksi. Korkein oikeus katsoi, että näiltä osilta Räsäsen lausumilla oli solvattu homoseksuaaleja ryhmänä seksuaalisen suuntautumisen perusteella.

KKO:n ratkaisun ydin on juuri siinä, ettei edes uskonnonvapaus anna erivapautta käyttää lääketieteelliseen kaapuun puettua, valheellista ja vihamielistä kieltä ihmisryhmän halventamiseen.

Päivi Räsäselle on vihdoin näytetty, missä kulkee Suomen lain mukainen raja, — hyvä niin — mutta yhtä lailla tärkeää päätöksestä on ymmärtää se, mistä Päivi Räsänen tuomittiin ja mistä ei. 

Tässä ote päätöksestä:

Korkein oikeus katsoo, että kynnyksen puuttua rikosoikeudellisin keinoin keskusteluun uskonnollisessa yhdyskunnassa pyhänä pidetyn kirjoituksen tulkinnasta ja merkityksestä yhdyskunnan toiminnan ohjenuorana on oltava korkealla.

... asiayhteys huomioon ottaen viestiä ei voida pitää kiihottamisrikoksen tunnusmerkistössä edellytetyllä tavalla homoseksuaaleja solvaavana, vaikka käytettyihin ilmaisuihin liittyy yleiskielessä negatiivinen leima.

Päivi Räsästä ei siis tuomittu uskonnollisen vakaumuksensa takia. Korkein oikeus ei kieltänyt raamattua. Raamattu ei puhu mitään psykoseksuaalisen kehityksen häiriöistä. Päällemme ei sada tulta ja tulikiveä — ainakaan jumalallisilta tahoilta.

Tässä korkeimman oikeuden ennakkopäätös KKO:2026:27 siitä kiinnostuneille. Blogauksen lainaukset löytyvät ko. linkin takaa.

Räsänen harkitsee valitusta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen.

Viha antaa voimia moneen turhaan.