Jäällä on kuumaa, mutta missä draama?

Edellinen blogaukseni tekoälystä ja kirjallisuudesta sai mukavasti silmäpareja puoleensa. Kiitos siitä!

Nyt siirryn kuitenkin aiheeseen, joka on herättänyt kansainvälistä intohimoa niin somessa kuin kotisohvilla: kanadalaiseen menestyssarjaan Heated Rivalry.

Homomiehenä minun pitäisi kai suhtautua juttuun myönteisesti. Televisiosarja, joka kuvaa miesten välistä rakkautta ja himoa jääkiekkomaailmassa, on lähtökohtaisesti pokaalin arvoinen. Jääkiekko kun on perinteisesti ollut niitä heteronormatiivisuuden ja suoranaisen homofobian viimeisiä linnakkeita, jossa kaapista ulos tuleminen on vaatinut lähes yli-inhimillistä rohkeutta.

(Miksi oman elämänsä eläminen ja siitä kertominen pitäisi ylipäätään olla rohkeaa?)

Mutta kun katson sarjaa – olen nyt kuudennessa jaksossa, eli vielä on loppu katsomatta, kiitos lineaariseksi televisioksi muuttuneiden suoratoistopalveluiden – huomaan kysyväni:

Kenelle tämä on oikein tehty?

Huonon kirjoittamisen riemumarssi

Minulle Heated Rivalry ei ole tuonut mitään uutta. Paitsi ehkä uuden tason huonossa kirjoittamisessa ja valitettavasti näyttelemisessä. Toisaalta, mitä uutta niissäkään on? Luokatonta käsikirjoittamista ja näyttelemistä näkee nykyään kaikkialla, niin kotimaisissa kuin kansainvälisissä tuotannoissa, joissa algoritmi on selvästi ohjannut kynää enemmän kuin sielu.

Jollain tavalla Heated Rivalry on... hyvän mielen eroottinen homosarja. Mutta draaman kannalta se on tyhjäkäyntiä. Sarjasta puuttuu todellinen, polttava konflikti. Pääparin, kanadalaisen Shanen ja venäläisen Ilyan, elämässä mahdollisesti lymyävä ”vaaran tunne” tuntuu olevan olemassa vain heidän omissa mielissään – ja kenties niiden katsojien päissä, jotka haluavat nähdä vaaraa, mutta vain sopivasti eli ei liian uhkaavana tai ahdistavana. Koska hyvä mieli. 

Shane ja Ilya tapailevat lähes ainoastaan seksin merkeissä, koska he ”pelkäävät paljastuvansa”. Reaalimaailmassa tämä on monelle totta, mutta tässä sarjassa tuo vaara ei vain onnistu realisoitumaan. Se ei tunnu vaaralliselta. Siksi kutsun tätä ”hyvän mielen sarjaksi” – viihteeksi, joka on ymmärtääkseni löytänyt uskollisimman yleisönsä naisyleisössä.

Mutta miksei miesyleisössä? Onhan sarjassa jonkin verran lätkää niin jäällä kuin kulisseissa — ja toki sitäkin enemmän reipasta, miehistä meininkiä kaukalon ulkopuolella. 

Uhrista utopiaan – heteroturvallista menoa

Olen kritisoinut sitä, kuinka homohahmon kohtalo on perinteisesti ollut kurja. Käsikirjoittajat ovat tarjonneet meille ”heteroturvallisia” ratkaisuja: hahmo kuolee, sairastuu tai jää yksin. Heterokatsoja on voinut tuntea omahyväistä turvallisuutta: ”Onneksi minun elämäni ei ole noin surkeaa.”

Heated Rivalry tekee täyskäännöksen, mutta päätyy toiseen ääripäähän. Kaikki on vähän liiankin ok. Miehet tulevat kaapista joko aktiivisesti tai vahingossa, ja maailma hymyilee ja hurraa.

Voi kuinka vapaamielisiä me olemmekaan! Rakkaus voittaa aina!

Jännää kyllä, sarjan toisen parin – Scottin ja Kipin – tarinassa on sitä jotain, jota olisin halunnut nähdä enemmän. Scottin rakkaudentunnustus barista Kipille ottelun jälkeen jäällä valtavan yleisön edessä suudelmineen kaikkineen, tuntui kieltämättä utopistiselta, mutta silti heidän välillään oli todellista kemiaa, jota Shanen ja Ilyan väliltä en löydä, vaikka heidät on kirjoitettu jatkuviin seksikohtauksiin. Onko niin, että seksi on tässä sarjassa vain mauste, jolla peitetään sisällön ohuus? Ainakin sen päähahmojen tarinalinjassa?

Koska poikkeus vahvistaa säännön: puhelinkeskustelu Москва—Montréal Shanen ja Ilyan välillä oli koskettava.

Kulttuurinen omiminen ja mundääni koristelu

Tämä herättää kysymyksen kulttuurisesta appropriaatiosta. Syyllistyykö alkuperäisteosten kirjoittaja Rachel Reid homomieskulttuurin omimiseen? Kirjasarjaa on myyty reippaasti yli miljoonan. Entä sarjan tuottajat ja katsojat? On totta, että sarjan luoja Jacob Tierney — Montréalin poikia muuten — on itse homo, mutta lopputulos haiskahtaa silti joltain, jonka tehtävänä on tuottaa rahaa, ei ymmärrystä.

Minulle tästä tulee mieleen sotienvälisen suomalaisen kaunokirjallisuuden tapa käsitellä homoseksuaalisuutta. Se oli usein vain koriste ja mauste, jolla haettiin teoksiin mundäänia tai eksottista sävyä. Homohahmot olivat järjestään onnettomia. Nykyään heidät on alettu valjastaa osaksi hyvän mielen koneistoa, jossa särmät (todellisuus) on hiottu pois.

Onko Heated Rivalry siis todellista edistystä, vai onko se vain uudenlaista ”tauhkaa” (kyllä, käytän tätä sanaa taas), joka on pakattu kiiltävään käärepaperiin ja suunnattu yleisölle, joka haluaa nähdä homoseksuaalisuuden vain kauniina, kitkattomana fantasiana?

P.S. Otava muuten julkaisee Heated Rivalry -kirjasarjan suomeksi. Sen ensimmäiset osat tulevat jo kesän päätteeksi. Jännittävää muuten, että Otava esittelee sarjan näin:

Kanadalaisen Rachel Reidin queer-jääkiekkoromansseihin perustuva Heated Rivalry...

Queer? Mikäpäs siinä, jos markkinointiosaston mielestä "homo" oli liian homoa. Ainakin kansikuvista päätellen kaikki päähenkilöt ovat siis miehiä.

Tekoäly ei ole tulossa — se on jo täällä

Edellisestä blogauksesta on vierähtänyt kolme vuotta. Mitä kaikkea tässä välillä... ei ole tapahtunut? 

Mutta nyt keskityn siihen, millä on minulle henkilökohtaisessa arjessani todellista merkitystä: kirjallisuus, sen kirjoittaminen ja niihin liittyvät tulevaisuudenkuvat — kirjailijan vapaudella tietenkin!

On pakko avata sanainen arkkuni, sillä huoneessa ei ole vain norsun kokoinen tekoäly, vaan se on jo alkanut nakertaa kirjahyllyjemme jalkoja sekä monen kirjailijan elantoa. 

Työskentelen kuluvalla hallituskaudella kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestö Sanaston kirjallisuuskummina. Se on lämminhenkinen titteli lobbarille, jonka tehtävä on viedä viestiä valituille kansanedustajille ja omalla kohdallani myös eräälle ministerille. 

Työ on vaativaa ja hauskaa, — voiko helppo edes olla hauskaa? — mutta viestini on vakava: meidän on ratkaistava kirjallisuuden tekijänoikeudelliset tämän hetken solmut nyt. Ei ensi vaalikaudella, vaan heti, koska tekoäly heittää eteemme ison liudan uusia suuria tekijänoikeudellisia haasteita. 

Tekoäly ravistelee jo nyt kirjallista kenttää. Jos emme ole varovaisia, tekijyydestä jää jäljelle vain digitaalista paperipölyä ja juhlapuheiden sanahelinää. 

Ryöstöviljelyä kaavamaisuuden maaperällä

Tekoäly on tilastollinen keskiarvokone. Se on parhaimmillaan siellä, missä kaavat ovat selkeitä ja odotukset vakiintuneita. Siksi sarjallinen ja viihteellinen kirjallisuus on jo nyt tähtäimessä: se on oivaa maaperää ryöstöviljelyyn. Sarjallinen viihde perustuu usein lupaukseen tutusta ja turvallisesta – algoritmi pystyy toisintamaan nuo koukut ja rytmit täydellisesti.

Kone ei myöskään ihmiskirjailijan lailla väsy. Se voi sylkeä uuden osan vaikka joka toinen hetki, mikä sopii täydellisesti nykyiseen ”kaikki heti” -kulutuskulttuuriin.

Samaan aikaan perinteiset kustantajat – nuo pörssiyhtiöiksi muuttuneet kirjallisuuden portinvartijat – tuntuvat tuijottavan vain seuraavaa kvartaalia. Erään suuren kustantamoryppään Suomen toimitusjohtaja on hehkuttanut julkisuudessa, kuinka hyvin kirjalla menee.

Hehkutus pitää paikkansa kustantajan näkökulmasta, mutta kirjailijan todellisuus on toinen. 

On irvokasta, että siinä missä kirjailijalle maksetaan vuosienkin työstä noin 3 euroa per painettu kirja, äänikirjapalveluissa korvaus jää vain murto-osaan siitä. Kirjailijaliiton vuoden 2023 tulotutkimus on kylmäävää luettavaa.

Se kertoo mm. seuraavaa: 

Vastaajista (kirjailijat) 70 % ei tiedä hintaa, jolla kustantaja myi teoksen ääni- ja sähkökirjaoikeuksia luku- ja kuunteluaikapalveluihin tai kolmansille palveluntarjoajille. 

Ja kun joku vielä sanoo ”lukeneensa” kymmenen äänikirjaa kuukaudessa, poistan näppäimistöstäni varmistimen. Mutta siitä on moni muu kirjoittanut ansiokkaasti ja monelta kantilta, kuten esimerkiksi Hesarin Jussi Ahlroth esseessään Minä olen äänikirja. 

Visio paratiisista: Puolikkaan pizzan hinta

Viedäänpä jo alkanut kehityskulku pidemmälle. 

Näen kristallipallossani vaiheen, jossa sarjallista viihdekirjallisuutta ei enää edes ”julkaista” kustantamoissa. Kivijalka murenee. Hupsista vain. Kenen bestselleristin kirjojen myyntituloilla kustantaja sitten kustantaa sitä vähälevikkisempää kirjallisuutta?

Jäljelle jäävät kansainväliset suoratoistojätit ja heidän tarjontansa. 

Avaan apin kännykässäni. Se on todellinen runsaudensarvi. Ja vain minulle. Paratiisin portit aukeavat kuukaudeksi puolikkaan pizzan hinnalla. Ja pizzathan minä w***n, kuten kaiken muunkin.

Mitäpä sitä tänään? Jotain helposti sulavaa tauhkaa, kiitos!

Tulevaisuuden kuluttajana promptaan itselleni juuri sellaisen ”kirjan” kuin haluan: Genre? Nordic noir ripauksella lääkäriromantiikkaa. Kenen tyyliin? Otetaan se M.S., se oli kova silloin kun ihmiset vielä kirjoittivat. Triggereitä? Ei missään tapauksessa kasvissyöntiä, tai oksennan! Loppu? Onnellinen! Eihän tänne pohdiskelemaan saati surkuttelemaan olla tultu.

Minähän tästä palvelusta maksan. 

Klikkaan jutun valmiiksi. Nimeksi algoritmi ehdottaa: IKIUNI. Sitten valitsen ääneksi sen T.K.:n., koska hänellä on niin pehmeä ääni. Nostan kuulokkeet päähäni ja annan koneen tuudittaa minut uneen.

Toki algoritmi luo halutessani myös ”kirjan” ”kirjoittajan” ”kirjailijaprofiilin” kuvineen kaikkineen, koska tottahan toki minun pitää tietää, minkälaisessa ”todellisuudessa” ”kirja” on ”kirjoitettu”. 

Huoh. 

Vedenjakaja: Sääntöjä vai sielua?

Mutta tässä sitten se vedenjakaja: Kun tarina riisutaan kaavoista ja siirrytään psykologiseen draamaan tai kielelliseen kokeiluun, tekoäly alkaa sakata. Se ei ymmärrä ihmismielen pimeitä kulmia tai sitä, miksi jokin epälooginen teko onkin emotionaalisesti totta.

Kone osaa seurata sääntöjä, mutta se ei osaa rikkoa niitä tyylillä. Se ei osaa luoda sitä raakaa, hiomatonta sielua, jota ei voi laskea todennäköisyyksien perusteella. 

Joskus tekoäly alkaa hallusinoida ja luoda jotain, mitä en enää jaksa ymmärtää. Se alkaa... haiskahtaa... korkeakirjallisuudelta!

”Hyi saatana!”

Tietäjät tietää, ketä juuri siteerasin. Jos jonnet ei tiedä, klikatkoon linkkiä. 

Jos kustantamot ja lainsäätäjät — ja kirjoittajat — antautuvat viihteen algoritmeille ilman taistelua, meiltä katoaa se maaperä, josta myös uutta luova ja sääntöjä rikkova kirjallisuus kasvaa ja kukoistaa. 

Siksi kysymys kuuluukin: Haluammeko me kuluttajina tulla yllätetyiksi ja haastetuiksi, vai haluammeko vain tuudittautua algoritmin tarjoamaan, pehmeään ja turvalliseen ”ikiuneen”?

Onko meillä pian edessä tilanne, jossa ”ihmisen kirjoittama” on samanlainen kallis laatuleima kuin luomu ruokakaupassa? Sivistys vaatii kirjailijoita, joilla on varaa kirjoittaa kertakäyttöisen tauhkan sijaan kestokulutettavaa kulttuuria.

Se vaatii lainsäädäntöä, joka ymmärtää eron luomisen ja generoinnin välillä. Se vaatii myös vahvaa uskoa kirjallisuuden merkityksellisyyteen ja tärkeyteen niin kustantajilta, lukijoilta kuin sen kirjoittajiltakin. 

P.S. Tunnustetaan tässä lopuksi vielä, että olen käyttänyt tekoälyä apunani tämän tekstin hiomisessa. Kuten vanha sanonta kuuluu, on hyviä renkejä, mutta myös huonoja isäntiä. Tekoäly tietäköön asetelmassa paikkansa. 

Seuraavaa vuosituhannen vaihdetta odotellessa...

En pääse millään sen yli, että Sinulle on postia -elokuva ja David Lynchin Mulholland Drive syntyivät vain noin kolme vuotta toisistaan erillään. Edellinen vuonna 1998 ja jälkimmäinen vuonna 2001. Ne kun eivät ole kuin eri maailmasta: ne ovat kuin eri planeetalta.

En tiedä voiko mihinkään ryhtyä vahingossa, mutta ryhdyimme tänään katsomaan Sinulle on postia -elokuvaa. Ensin se toimi kaikessa siinä nostalgiassa, mitä tulee tietotekniikkaan ja... no kaikkeen siihen viime vuosituhannen lopun... no, nostalgiaan. Mutta sitten asetelmallisuus, turvallisuus — kumpikaan romanttisen komedian (?) osapuolista ei ollut (vielä) kunniallisesti naimisissa — ja ennalta-arvattavuus päätti puolestamme. Jotain muuta. Mulholland Drive...

... jonka olin nähnyt jo niin monta kertaa ja ollut yhtä monta kertaa häikäistynyt, iskeytyi 4K-versiona sisään ja näyttämään kaiken sen kauneuden ja kauheuden, jonka elokuva voi ylipäätään sisältää.

Mitä tapahtui vuosituhannen vaihteessa? Mitä sellaista, jonka aikana ainakin näiden esimerkkien valossa noustiin idioottimaisesta asennepläjäyksestä vapaan taiteen vaikuttavaan maailmaan? Pelkän kymmenjärjestelmän rytmissä tapahtunut vaihdos ei voi selittää asiaa. Mikä sitten...

Entä sitten tavoitteet? Tietenkin Sinulla on postia tavoitteli aivan eri katsojakuntaa kuin Mulholland Drive. Se tietenkin on itsestään selvää. Kuin on myös se, että edellisen näki xxx-määrä enemmän katsojia kuin jälkimmäisen.

Summa summarum: paska haisee vain hetken, sitten se häviää, mutta taide säilyy, kehittyy ja syntyy uudelleen yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja!

Nyt sitä itseään joutuu taas lapioimaan hartiavoimin pois itsensä läheisyydestä. Kuinka kauan olikaan siihen, kun vuosituhat taas vaihtuu?