Edellisestä blogauksesta on vierähtänyt kolme vuotta. Mitä kaikkea tässä välillä... ei ole tapahtunut?
Mutta nyt keskityn siihen, millä on minulle henkilökohtaisessa arjessani todellista merkitystä: kirjallisuus, sen kirjoittaminen ja niihin liittyvät tulevaisuudenkuvat — kirjailijan vapaudella tietenkin!
On pakko avata sanainen arkkuni, sillä huoneessa ei ole vain norsun kokoinen tekoäly, vaan se on jo alkanut nakertaa kirjahyllyjemme jalkoja sekä monen kirjailijan elantoa.
Työskentelen kuluvalla hallituskaudella kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestö Sanaston kirjallisuuskummina. Se on lämminhenkinen titteli lobbarille, jonka tehtävä on viedä viestiä valituille kansanedustajille ja omalla kohdallani myös eräälle ministerille.
Työ on vaativaa ja hauskaa, — voiko helppo edes olla hauskaa? — mutta viestini on vakava: meidän on ratkaistava kirjallisuuden tekijänoikeudelliset tämän hetken solmut nyt. Ei ensi vaalikaudella, vaan heti, koska tekoäly heittää eteemme ison liudan uusia suuria tekijänoikeudellisia haasteita.
Tekoäly ravistelee jo nyt kirjallista kenttää. Jos emme ole varovaisia, tekijyydestä jää jäljelle vain digitaalista paperipölyä ja juhlapuheiden sanahelinää.
Ryöstöviljelyä kaavamaisuuden maaperällä
Tekoäly on tilastollinen keskiarvokone. Se on parhaimmillaan siellä, missä kaavat ovat selkeitä ja odotukset vakiintuneita. Siksi sarjallinen ja viihteellinen kirjallisuus on jo nyt tähtäimessä: se on oivaa maaperää ryöstöviljelyyn. Sarjallinen viihde perustuu usein lupaukseen tutusta ja turvallisesta – algoritmi pystyy toisintamaan nuo koukut ja rytmit täydellisesti.
Kone ei myöskään ihmiskirjailijan lailla väsy. Se voi sylkeä uuden osan vaikka joka toinen hetki, mikä sopii täydellisesti nykyiseen ”kaikki heti” -kulutuskulttuuriin.
Samaan aikaan perinteiset kustantajat – nuo pörssiyhtiöiksi muuttuneet kirjallisuuden portinvartijat – tuntuvat tuijottavan vain seuraavaa kvartaalia. Erään suuren kustantamoryppään Suomen toimitusjohtaja on hehkuttanut julkisuudessa, kuinka hyvin kirjalla menee.
Hehkutus pitää paikkansa kustantajan näkökulmasta, mutta kirjailijan todellisuus on toinen.
On irvokasta, että siinä missä kirjailijalle maksetaan vuosienkin työstä noin 3 euroa per painettu kirja, äänikirjapalveluissa korvaus jää vain murto-osaan siitä. Kirjailijaliiton vuoden 2023 tulotutkimus on kylmäävää luettavaa.
Se kertoo mm. seuraavaa:
Vastaajista (kirjailijat) 70 % ei tiedä hintaa, jolla kustantaja myi teoksen ääni- ja sähkökirjaoikeuksia luku- ja kuunteluaikapalveluihin tai kolmansille palveluntarjoajille.
Ja kun joku vielä sanoo ”lukeneensa” kymmenen äänikirjaa kuukaudessa, poistan näppäimistöstäni varmistimen. Mutta siitä on moni muu kirjoittanut ansiokkaasti ja monelta kantilta, kuten esimerkiksi Hesarin Jussi Ahlroth esseessään Minä olen äänikirja.
Visio paratiisista: Puolikkaan pizzan hinta
Viedäänpä jo alkanut kehityskulku pidemmälle.
Näen kristallipallossani vaiheen, jossa sarjallista viihdekirjallisuutta ei enää edes ”julkaista” kustantamoissa. Kivijalka murenee. Hupsista vain. Kenen bestselleristin kirjojen myyntituloilla kustantaja sitten kustantaa sitä vähälevikkisempää kirjallisuutta?
Jäljelle jäävät kansainväliset suoratoistojätit ja heidän tarjontansa.
Avaan apin kännykässäni. Se on todellinen runsaudensarvi. Ja vain minulle. Paratiisin portit aukeavat kuukaudeksi puolikkaan pizzan hinnalla. Ja pizzathan minä w***n, kuten kaiken muunkin.
Mitäpä sitä tänään? Jotain helposti sulavaa tauhkaa, kiitos!
Tulevaisuuden kuluttajana promptaan itselleni juuri sellaisen ”kirjan” kuin haluan: Genre? Nordic noir ripauksella lääkäriromantiikkaa. Kenen tyyliin? Otetaan se M.S., se oli kova silloin kun ihmiset vielä kirjoittivat. Triggereitä? Ei missään tapauksessa kasvissyöntiä, tai oksennan! Loppu? Onnellinen! Eihän tänne pohdiskelemaan saati surkuttelemaan olla tultu.
Minähän tästä palvelusta maksan.
Klikkaan jutun valmiiksi. Nimeksi algoritmi ehdottaa: IKIUNI. Sitten valitsen ääneksi sen T.K.:n., koska hänellä on niin pehmeä ääni. Nostan kuulokkeet päähäni ja annan koneen tuudittaa minut uneen.
Toki algoritmi luo halutessani myös ”kirjan” ”kirjoittajan” ”kirjailijaprofiilin” kuvineen kaikkineen, koska tottahan toki minun pitää tietää, minkälaisessa ”todellisuudessa” ”kirja” on ”kirjoitettu”.
Huoh.
Vedenjakaja: Sääntöjä vai sielua?
Mutta tässä sitten se vedenjakaja: Kun tarina riisutaan kaavoista ja siirrytään psykologiseen draamaan tai kielelliseen kokeiluun, tekoäly alkaa sakata. Se ei ymmärrä ihmismielen pimeitä kulmia tai sitä, miksi jokin epälooginen teko onkin emotionaalisesti totta.
Kone osaa seurata sääntöjä, mutta se ei osaa rikkoa niitä tyylillä. Se ei osaa luoda sitä raakaa, hiomatonta sielua, jota ei voi laskea todennäköisyyksien perusteella.
Joskus tekoäly alkaa hallusinoida ja luoda jotain, mitä en enää jaksa ymmärtää. Se alkaa... haiskahtaa... korkeakirjallisuudelta!
Tietäjät tietää, ketä juuri siteerasin. Jos jonnet ei tiedä, klikatkoon linkkiä.
Jos kustantamot ja lainsäätäjät — ja kirjoittajat — antautuvat viihteen algoritmeille ilman taistelua, meiltä katoaa se maaperä, josta myös uutta luova ja sääntöjä rikkova kirjallisuus kasvaa ja kukoistaa.
Siksi kysymys kuuluukin: Haluammeko me kuluttajina tulla yllätetyiksi ja haastetuiksi, vai haluammeko vain tuudittautua algoritmin tarjoamaan, pehmeään ja turvalliseen ”ikiuneen”?
Onko meillä pian edessä tilanne, jossa ”ihmisen kirjoittama” on samanlainen kallis laatuleima kuin luomu ruokakaupassa? Sivistys vaatii kirjailijoita, joilla on varaa kirjoittaa kertakäyttöisen tauhkan sijaan kestokulutettavaa kulttuuria.
Se vaatii lainsäädäntöä, joka ymmärtää eron luomisen ja generoinnin välillä. Se vaatii myös vahvaa uskoa kirjallisuuden merkityksellisyyteen ja tärkeyteen niin kustantajilta, lukijoilta kuin sen kirjoittajiltakin.
P.S. Tunnustetaan tässä lopuksi vielä, että olen käyttänyt tekoälyä apunani tämän tekstin hiomisessa. Kuten vanha sanonta kuuluu, on hyviä renkejä, mutta myös huonoja isäntiä. Tekoäly tietäköön asetelmassa paikkansa.
