Padanpohja ja makkaratehdas

Istahdin vastikään alas ystäväni kanssa kahvilaan. Kupposten äärellä ilmassa leijui väsymys, jonka alkulähde on sylttytehtaassa eli suomalaisen kirjallisuuskentän nykytilassa.

Ystäväni on jo lopettanut kustantamiseen tähtäävän kirjoittamisen. Hän kirjoittaa omaksi huvikseen. Minä jatkan, urheana ja hulluna, mutta ymmärrän hänen turhautumisensa täysin. Onhan tässä toki oma hupinsa. Hupinsa kullakin. 

Keskustelussamme nousi esiin ilmaisu, jota olen pyöritellyt mielessäni:

PERFORMATIIVINEN KIRJALLISUUS

Ilmiötä on jotenkin vaikea eritellä, koska se tuntuu soluttautuneen kaikkeen siihen, miten taiteesta nykyään puhutaan, mutta yksi on selvää: sen ydin on patologinen. 

Performatiivisuus merkitsee jotenkin sitä, että kirjan — tässä yhteydessä tarkoitan romaania — arvoa ei enää mitatakaan sen omalla, vaikeasti määriteltävällä kirjallisella laadulla, vaan sillä miten se huomiotalouden kurimuksessa toteutuu, mitä se performoi. 

Kirja ei ole kuollut — sen autonomia on. 

Romaanin ytimen on oltava typistettävissä pariin virkkeeseen. Sen on oltava pitchattavissa ehkäpä vain yhdessä iskevässä lauseessa, joka vastaa kysymykseen: ”Mistä kirja kertoo?”

Harvan ajatuksia herättävän ja syvyyksiä luotaavan romaanin merkitys on tyhjennettävissä pikaisen hissipuheen aikana. Jos kirjan essenssi mahtuu yhteen sosiaalisen median yms. parin lauseen postaukseen, miksi vaivautua kirjoittamaan vuosia kolmeasataa sivua (lopulta julkaistua) proosaa?

Kysymys on markkinoinnin logiikasta, joka on mädättänyt kirjallisen ajattelun. Kun teoksen arvo sidotaan sen tiivistettävyyteen, menetetään juuri se, mikä tekee kirjallisuudesta taidetta: sivupolut, hiljaisuudet, rakenteelliset kokeilut ja moraalinen ambivalenssi. Nämä elementit eivät performoi hyvin. Ne eivät herätä somessa välitöntä reaktiota. Ne vaativat aikaa.

Mutta performatiivisuus ulottuu syvemmälle, kirjan kansien ulkopuolelle. Siitä on tullut ulkokirjallisten asioiden juhlaa. Tärkein onkin se, mikä on ollut kirjailijan henkilökohtainen motiivi, trauma tai omakohtaisuus. Moni nykykirjailija ei enää tunnu kirjoittavan romaania, vaan hän keskittyy representoimaan itseään.

Joskus romaani oli ikkuna ihmisyyteen. Subjekti-kirjailija vetäytyi taka-alalle, teki tilaa, jotta romaanin fiktiivinen maailma ja sen hahmot voisivat astua esiin. Nyt kirjailijasta on tullut objekti.

Etsiikö lukija edes romaanista fiktion universaalia voimaa? Vai hakeeko hän ”aitoutta”, todistusaineistoa kirjailijan elämästä?

Syntyy ekshibitionistinen kehä: Kirjailija kirjoittaa, kustantaja kustantaa ja julkaisee kirjan, jossa markkinoinnillisesti osuva kärki. Kirjailija performoi haastatteluissa ja somessa, ja kirjasta tulee todiste siitä, että performanssi on oikeutettu. Lukija ostaa/lainaa kirjan ja lukee sen performanssin kautta. Kirjailija ryhtyy kirjoittamaan seuraavaa kirjaansa, joka performoi...

Mimesis, kyky kuvitella toisen ihmisen nahat, luut ja todellisuuden, häviää tässä prosessissa. Kirjallisuus muuttuu dokumentaariseksi identiteettileikiksi, ja maailma kapenee kirjailijan oman navan ympärille. Taitaa se samalla kaventaa lukijankin maailmaa. 

Samaan aikaan sanomalehtien kulttuurisivuilla diagnosoidaan verkkoajan ongelmaa: kirjoittajapersoonien ja ilmaisun tasapäistymistä. Hesarin artikkelissa tänään 24.05.2026 (Tekoälyn aikana media etsii Ilkka Malmbergin perillisiä) Pasi Kivioja toteaa osuvasti:

Verkkoajan ongelma on kirjoittajapersoonien ja ilmaisun tasapäistyminen. Makkaratehdas tuottaa tasalaatua aiheista, jotka mediajargonilla ilmaistuna ”performoivat” eli joita algoritmit rakastavat. 

Vaikka sisältö olisi miten mestarillista ja nyansseja ymmärtävää — sellaista vanhan liiton hiottua laatua — se ei välttämättä ole sellaista, joka performoi. 

Algoritmi rakastaa ennustettavuutta, valmiita lokeroita ja primäärireaktioita. Se ei ymmärrä sitä, mikä jätetään sanomatta. Kun kirjoittajat oppivat tämän logiikan, alitajuntainen sensuuri astuu voimaan. Aletaan kuunnella feedin houkuttavaa kohinaa oman äänen sijaan.

Tuloksena tauhkaa monessa muodossa.

Miten tästä voisi kirjailijana etäännyttää itsensä?

Oma ratkaisuni on ollut radikaali unohtaminen. Kun kirjoitan, etäännytän itseni hahmoistani niin pitkälle, etten lopulta itsekään tiedä, mikä heissä pohjautuu ”omiin” kokemuksiini ja mikä ulkopuoliseen maailmaan. En tee muistiinpanoja, enkä lähteistä teoksiani itselleni saati lukijoilleni.

Suhtaudun suurella varauksella romaaneihin, jotka lähteistävät itsensä. Minulla herää silloin tunne siitä, ettei kirjailija itse luota kirjoittamaansa, vaan tarvitsee tuekseen, eräänlaiseksi turvaverkoksi, lähdeluettelon: ”Tämä on totta, koska tuollakin on sanottu noin!” 

Vai performoiko kirjailija… lukeneisuuttaan?

Kirjoittamisen tapoja on toki yhtä monta kuin kirjoittajiakin. Se mikä tälle toimii, ei välttämättä toimi tuolle.

Harvoin edes löydän lausetasolla mitään niin omaperäistä, että minussa heräisi pakottava tarve kierrättää sitä sellaisenaan omaan tekstiini.

Ideat ja ajatukset ovatkin sitten toinen juttu. Voiko niitä edes ”varastaa”?

Siteeraaminen on oma taitolajinsa. En Pyhä peto -romaanissa halunnut viitata suoraan ajatuksen esittäjään — sitäkin romaaneissa valitettavasti näkee — saati nähnyt tarpeelliseksi lähdeluetteloida sitä.

Kertoja sanoo romaanin alussa näin:

Ihmiset eivät häpeä tekemiään vääryyksiä vaan niitä, joita he kokevat. Ajatus ei ole minun, mutta allekirjoitan sen täysin. 

Tässä sama alkukielisenä:

Gli uomini non si vergognano delle ingiurie che fanno, ma di quelle che ricevono.

Tässä yhteydessä lähde mainittakoon: Giacomo Leopardi, Pensieri. 

Kaikki kuulemani, näkemäni, maistamani, lukemani, keskustelemani, tekemäni, kokemani… saa mennä eräänlaiseen mielen ja alitajunnan suureen pataan. Siellä ainekset saavat muhia aivan rauhassa, ilman rationaalista kontrollia. Kun aika on kypsä, kansi nousee – ei tietoisen päätöksen vaan tiedostamattoman pakon edessä – ja katson, mitä pataan on kypsynyt.

Padan ainekset ovat padassa; niiden ostokuitit kierrätetty paperinkeräyksessä jo aikoja sitten. 

Tämä prosessi kieltäytyy olemasta ”järkevä” tai algoritmeille optimoitu. Se johtaa siihen, että kun palaan vuosien päästä omiin vanhoihin kirjoihini esimerkiksi haastattelun vuoksi, tunnen usein hämmennystä. Tuntuu siltä, että joku muu olisi teokseni kirjoittanut. Nimi kannessa on sama, mutta ihminen nimen takana on jo eri. 

En suostu olemaan historiani tai brändini kuratoima, en ihmisenä, enkä kirjailijana. 

Aloitin kirjoittamisen alun perinkin siksi, etten tahtonut enää löytää kirjastoista tai kirjakaupoista sellaista kirjallisuutta, joka olisi minua puhutellut. Kirjoitan täyttääkseni oman nälkäni, en algoritmin nälkää.

Harmittavaa tässä vain on sen, että kun romaani on valmis ja julkaistu, olen sitä kirjoittaessani myös lukenut sen jo niin moneen kertaan, joten kiitos ei. 

Vastarinta performatiivista kirjallisuutta vastaan ei tapahdu huutamalla kovempaa samassa sosiaalisen median kurimuksessa. Se tapahtuu kirjoittamalla sellaista, mitä ei voi pitchata. 

On siis palattava teoksiin, niihin autonomisiin nyt ja tulevaisuudessa, jotka ovat olemassa omana maailmanaan, täysin riippumattomina siitä, kuka ne kirjoitti tai miten kirjailija elämänsä somessa kuratoi tai miten hänet rakennetaan kustantajan markkinointiosastolla ja lopulta median henkilökuvissa. 

Olen haaveillut kustantamosta, jonka julkaisemat teokset olisivat vailla... mitään.

Vain teksti ja kannessa järjestysnumero: I, II, III, IV jne.

Ihminen on haaveileva eläin. 

Case Räsänen — Case Closed

Korkein oikeus (KKO) tuomitsi kansanedustaja Päivi Räsäsen ja tämän kirjoituksen julkaisseen henkilön kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkorangaistuksiin. 

Sen sijaan Räsäsen sosiaalisen median tileillaan julkaiseman viestin osalta syyte hylättiin.

Näin KKO:n tiedotteen otsikko tänään 26. maaliskuuta, 2026 jaa.

Räsänen oli kirjoituksessaan muun ohella todennut homoseksuaalisuuden olevan psykoseksuaalisen kehityksen häiriö ja luonnehtinut homoseksuaalisuutta seksuaaliseksi poikkeavuudeksi. Korkein oikeus katsoi, että näiltä osilta Räsäsen lausumilla oli solvattu homoseksuaaleja ryhmänä seksuaalisen suuntautumisen perusteella.

KKO:n ratkaisun ydin on juuri siinä, ettei edes uskonnonvapaus anna erivapautta käyttää lääketieteelliseen kaapuun puettua, valheellista ja vihamielistä kieltä ihmisryhmän halventamiseen.

Päivi Räsäselle on vihdoin näytetty, missä kulkee Suomen lain mukainen raja, — hyvä niin — mutta yhtä lailla tärkeää päätöksestä on ymmärtää se, mistä Päivi Räsänen tuomittiin ja mistä ei. 

Tässä ote päätöksestä:

Korkein oikeus katsoo, että kynnyksen puuttua rikosoikeudellisin keinoin keskusteluun uskonnollisessa yhdyskunnassa pyhänä pidetyn kirjoituksen tulkinnasta ja merkityksestä yhdyskunnan toiminnan ohjenuorana on oltava korkealla.

... asiayhteys huomioon ottaen viestiä ei voida pitää kiihottamisrikoksen tunnusmerkistössä edellytetyllä tavalla homoseksuaaleja solvaavana, vaikka käytettyihin ilmaisuihin liittyy yleiskielessä negatiivinen leima.

Päivi Räsästä ei siis tuomittu uskonnollisen vakaumuksensa takia. Korkein oikeus ei kieltänyt raamattua. Raamattu ei puhu mitään psykoseksuaalisen kehityksen häiriöistä. Päällemme ei sada tulta ja tulikiveä — ainakaan jumalallisilta tahoilta.

Tässä korkeimman oikeuden ennakkopäätös KKO:2026:27 siitä kiinnostuneille. Blogauksen lainaukset löytyvät ko. linkin takaa.

Räsänen harkitsee valitusta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen.

Viha antaa voimia moneen turhaan.

Jäällä on kuumaa, mutta missä draama?

Edellinen blogaukseni tekoälystä ja kirjallisuudesta sai mukavasti silmäpareja puoleensa. Kiitos siitä!

Nyt siirryn kuitenkin aiheeseen, joka on herättänyt kansainvälistä intohimoa niin somessa kuin kotisohvilla: kanadalaiseen menestyssarjaan Heated Rivalry.

Homomiehenä minun pitäisi kai suhtautua juttuun myönteisesti. Televisiosarja, joka kuvaa miesten välistä rakkautta ja himoa jääkiekkomaailmassa, on lähtökohtaisesti pokaalin arvoinen. Jääkiekko kun on perinteisesti ollut niitä heteronormatiivisuuden ja suoranaisen homofobian viimeisiä linnakkeita, jossa kaapista ulos tuleminen on vaatinut lähes yli-inhimillistä rohkeutta.

(Miksi oman elämänsä eläminen ja siitä kertominen pitäisi ylipäätään olla rohkeaa?)

Mutta kun katson sarjaa – olen nyt kuudennessa jaksossa, eli vielä on loppu katsomatta, kiitos lineaariseksi televisioksi muuttuneiden suoratoistopalveluiden – huomaan kysyväni:

Kenelle tämä on oikein tehty?

Huonon kirjoittamisen riemumarssi

Minulle Heated Rivalry ei ole tuonut mitään uutta. Paitsi ehkä uuden tason huonossa kirjoittamisessa ja valitettavasti näyttelemisessä. Toisaalta, mitä uutta niissäkään on? Luokatonta käsikirjoittamista ja näyttelemistä näkee nykyään kaikkialla, niin kotimaisissa kuin kansainvälisissä tuotannoissa, joissa algoritmi on selvästi ohjannut kynää enemmän kuin sielu.

Jollain tavalla Heated Rivalry on... hyvän mielen eroottinen homosarja. Mutta draaman kannalta se on tyhjäkäyntiä. Sarjasta puuttuu todellinen, polttava konflikti. Pääparin, kanadalaisen Shanen ja venäläisen Ilyan, elämässä mahdollisesti lymyävä ”vaaran tunne” tuntuu olevan olemassa vain heidän omissa mielissään – ja kenties niiden katsojien päissä, jotka haluavat nähdä vaaraa, mutta vain sopivasti eli ei liian uhkaavana tai ahdistavana. Koska hyvä mieli. 

Shane ja Ilya tapailevat lähes ainoastaan seksin merkeissä, koska he ”pelkäävät paljastuvansa”. Reaalimaailmassa tämä on monelle totta, mutta tässä sarjassa tuo vaara ei vain onnistu realisoitumaan. Se ei tunnu vaaralliselta. Siksi kutsun tätä ”hyvän mielen sarjaksi” – viihteeksi, joka on ymmärtääkseni löytänyt uskollisimman yleisönsä naisyleisössä.

Mutta miksei miesyleisössä? Onhan sarjassa jonkin verran lätkää niin jäällä kuin kulisseissa — ja toki sitäkin enemmän reipasta, miehistä meininkiä kaukalon ulkopuolella. 

Uhrista utopiaan – heteroturvallista menoa

Olen kritisoinut sitä, kuinka homohahmon kohtalo on perinteisesti ollut kurja. Käsikirjoittajat ovat tarjonneet meille ”heteroturvallisia” ratkaisuja: hahmo kuolee, sairastuu tai jää yksin. Heterokatsoja on voinut tuntea omahyväistä turvallisuutta: ”Onneksi minun elämäni ei ole noin surkeaa.”

Heated Rivalry tekee täyskäännöksen, mutta päätyy toiseen ääripäähän. Kaikki on vähän liiankin ok. Miehet tulevat kaapista joko aktiivisesti tai vahingossa, ja maailma hymyilee ja hurraa.

Voi kuinka vapaamielisiä me olemmekaan! Rakkaus voittaa aina!

Jännää kyllä, sarjan toisen parin – Scottin ja Kipin – tarinassa on sitä jotain, jota olisin halunnut nähdä enemmän. Scottin rakkaudentunnustus barista Kipille ottelun jälkeen jäällä valtavan yleisön edessä suudelmineen kaikkineen, tuntui kieltämättä utopistiselta, mutta silti heidän välillään oli todellista kemiaa, jota Shanen ja Ilyan väliltä en löydä, vaikka heidät on kirjoitettu jatkuviin seksikohtauksiin. Onko niin, että seksi on tässä sarjassa vain mauste, jolla peitetään sisällön ohuus? Ainakin sen päähahmojen tarinalinjassa?

Koska poikkeus vahvistaa säännön: puhelinkeskustelu Москва—Montréal Shanen ja Ilyan välillä oli koskettava.

Kulttuurinen omiminen ja mundääni koristelu

Tämä herättää kysymyksen kulttuurisesta appropriaatiosta. Syyllistyykö alkuperäisteosten kirjoittaja Rachel Reid homomieskulttuurin omimiseen? Kirjasarjaa on myyty reippaasti yli miljoonan. Entä sarjan tuottajat ja katsojat? On totta, että sarjan luoja Jacob Tierney — Montréalin poikia muuten — on itse homo, mutta lopputulos haiskahtaa silti joltain, jonka tehtävänä on tuottaa rahaa, ei ymmärrystä.

Minulle tästä tulee mieleen sotienvälisen suomalaisen kaunokirjallisuuden tapa käsitellä homoseksuaalisuutta. Se oli usein vain koriste ja mauste, jolla haettiin teoksiin mundäänia tai eksottista sävyä. Homohahmot olivat järjestään onnettomia. Nykyään heidät on alettu valjastaa osaksi hyvän mielen koneistoa, jossa särmät (todellisuus) on hiottu pois.

Onko Heated Rivalry siis todellista edistystä, vai onko se vain uudenlaista ”tauhkaa” (kyllä, käytän tätä sanaa taas), joka on pakattu kiiltävään käärepaperiin ja suunnattu yleisölle, joka haluaa nähdä homoseksuaalisuuden vain kauniina, kitkattomana fantasiana?

P.S. Otava muuten julkaisee Heated Rivalry -kirjasarjan suomeksi. Sen ensimmäiset osat tulevat jo kesän päätteeksi. Jännittävää muuten, että Otava esittelee sarjan näin:

Kanadalaisen Rachel Reidin queer-jääkiekkoromansseihin perustuva Heated Rivalry...

Queer? Mikäpäs siinä, jos markkinointiosaston mielestä "homo" oli liian homoa. Ainakin kansikuvista päätellen kaikki päähenkilöt ovat siis miehiä.