maanantai 19. lokakuuta 2020

8—2

"Joku kokouksessa hoksasi laskea sukupuolijakauman, kun saimme ehdokaslistan valmiiksi . 8—2. Ei kai sillä enää ole väliä, miten päin."

Näin Antti Majander Helsingin Sanomien 18.10.2020 päivätyssä kirjoituksessaan 

Esikoisteoskilpailun kärkijoukolla on tänä vuonna teatteri-, elokuva- tai esiintymistaustaa, mutta ensi kertaa mukaan selvisi myös omakustanne

Olen Majanderin kanssa täysin samoilla linjoilla, mutta kyseinen muotoilu kuulostaa... jonkinasteiselta etukäteispuolustukselta? Vai mistä ihmeestä tässä on kysymys? Ajatteleeko hän todella noin aina ja kaikkialla tässä yhdessä mahdollisessa maailmassa?

Olen siis samaa mieltä: ei pitäisi olla. Mutta kukin voi tykökään päätellä, miten päin se lopulta oli — juttua lukematta.

On käsittääkseni tutkitusti totta, että miehet lukevat miesten kirjoittamia kirjoja ja naiset lukevat sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja. Poikkeuksia toki löytyy. Toisaalta on tutkitusti totta, että naiset lukevat, miehet eivät. Poikkeuksia toki löytyy tässäkin. 

Yleisesti ottaen, jos naiset lukevat (ostavat, lainaavat...) sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja, ei tilanne kirjallisuuden kannalta ole ihan huono — kun kerta miehet eivät lue, osta tahi lainaa kirjoja ollenkaan. Tämä siis liittyen vain kyseiseen sitaatin ahtaaseen, binääriseen mies-nainen -kysymykseen, minkä ratkaistuaan valitettavan moni ajattelevakin ihminen lopettaa epätasa-arvoisten ja syrjivien rakenteiden pohtimisen.

Ne miehet, jotka lukevat, ostavat ja lainaavat kaunokirjallisuutta — korostettakoon tässä tuota sanaa kauno —, mutta lukevat vain miesten kirjoittamia kirjoja, jäävät paljosta, niin paljosta paitsi.

Minä en olisi edes kirjailija ilman naisten kirjoittamia kirjoja, vaikka en asiaa ole sen enempää ajatellutkaan — en siis ennen kuin nyt. Laskettakoon se tämänkin jutun ja sitä seuraavan keskustelun ansioksi. Kirjailija on kirjailija, kirjailija on joko hyvä tai huono jalkovälin värkeistä riippumatta. Niin kirjailijan kuin lukijan. No pun intended.

En ehkä olisi enää kirjailija ilman naislukijoita. Se vielä todettakoon, mutta kuten sanottua, kuinka moni meistä tämän vaikean ammatin harjoittajista olisi — ilman lukijoita siis?

Vai onko todellakin niin, että valkoisen cis-heteromiehen liikkumavara jopa nyky-suomalaisessa yhteiskunnassa on niin rajattu ja päätetty (kuka rajaa ja päättää?), ettei valkoinen cis-heteromies voi lukea — jos ylipäätään lukee — muita kuin valkoisten cis-heteromiesten kirjoittamia kirjoja?

Pitäisikö toxic masculinityn oheen lanseerata käsite fragile masculinity?

Poikkeuksia jälleen on, sen tiedämme varmasti kaikki.

torstai 8. lokakuuta 2020

Lajityypillisen käyttäytymisen jälkeen

On se kummallista. Siinä vaiheessa, kun kirjailija päästää käsikirjoituksensa eteenpäin kohti painoa, antaa siis painoluvan, putoaa hän välitilaan, jota ainakin katoliset kutsuvat kiirastuleksi. Latinaksi purgatorium l. puhdistupaikka. "Katolisen teologian mukaan olotila, jossa pelastuneen ihmisen sielu kuoleman jälkeen puhdistuu (lat. purgare, 'puhdistaa') synneistä ennen taivaaseen pääsyä." (lähde: Wikipedia).

Nyt hätiköin, sillä näemmä päästäkseen puhdistumaan ihmisen sielun on pitänyt ensin pelastua, ja sitten vasta puhdistua synneistä ennen taivaaseen pääsyä. Taivaspaikka taisi jäädä haaveeksi, mutta katsotaanpa tilannetta vielä konkreettiselta kirjallisuuden kannalta. Kun kirjan käsikirjoitus on valmis, menee teksti taittoon ja pian sieltä tuleekin sitten oikovedokset. Vasta tässä vaiheessa käsikirjoitus alkaa näyttää kirjalta. 

Oikovedosten  kanssa tarkistetaan vielä viimeisetkin pilkut ja pisteet, sanat ja niiden oikeinkirjoitus sekä sanavalinnat, mutta kovin suuria muutoksia ei saa enää tehdä. Kun oikovedokset ovat edessä joko näytöllä tai ihan tulosteena, on tekstiä luettu ja hiottu jo monen monituista kertaa. Älkää edes yrittäkö kysyä: "Kuinka monta versiota jouduit kirjoittamaan ennen kuin tuli valmista?" Jotkut sen tietävät suoralta kädeltä, minä vastaan varmuuden vuoksi "miljoona".

Kaikesta kirjoitetusta tekstistä lopulliseen painotuotteeseen pääsee noin 10—13 prosenttia. Lajityypillisen käyttäytymisen tapauksessa sivuja on ennakkotiedoista poiketen 408, joten lukijalle saavuttamatonta, joissain tiedostoissa ja käsikirjoitusnipuissa olevaa tekstiä on vähintään 3672 sivun verran, ehkä himpun verran enemmän. Laske siitä sitten versiot! Lopullinen romaani on jäävuori. Pinnan alla suurin osa, mutta jos sitä ei olisi, keikahtaisi jäävuori aivan toiseen asentoon.

Ennen kuin jäävuori ajelehti lähetin ohjaamana kotisatamaan eli ennen kuin kirjailijan tekijänkappaleet saapuivat, oli mieli käynyt jo monta vuoristorataa, eikä kirjojen, oikeiden fyysisten kirjojen ilmestyminen keittiön pöydälle hidastanut vauhtia ollenkaan, vaan taas kiidettiin, mutta tällä kertaa suoraan kohti korkeuksia! Istuimme Kochanien kanssa juhlistamassa sitä, olin ottanut itselleni päällimmäisen työkappaleeksi ja Kochanie sai siitä vierestä omansa omistuskirjoituksella varustettuna. Hypistelimme kirjaa, minä selailin, Kochanie varovasti jo luki ja naukkailimme Kyrön pinkkiä giniä. Tuote oli niin hyvää, että sitä on pakko mainostaa täälläkin. Tiedoksenne: en saa tästäkään mainoksesta minkäänlaista provikkaa, en valitettavasti edes minkäänvärisen ginin tai viskin muodossa.

Kirja oli siis jo olemassa, vaikkei ollut vielä kauppoihin ehtinytkään. Varsinainen julkaisupäivä kun oli 22.09. eli syyspäiväntasauksena. Helmet-kirjastoihin oli jo silloin ilmestynyt pientä varausjonoa, sellainen lämmittää aina mieltä. 

Kun pienimuotoisiin ja turvavälillisiin julkkareihin on vain pari päivää, googlailen sanakolmikkoa hilvo + lajityypillistä + käyttäytymistä asetuksena viimeiset 24 tuntia — ja sama äänikirjamainos vilkkuu näytöllä kuin ilkkuen. Eikä muuta. Olen malttamaton. Kirjoittamisen taide on maltin ja malttamattomuuden taidetta. Välimuotoja ei ole.

Yritän keskittyä seuraavan romaanin suunnitteluun, taustoitukseen ja kirjoittamiseen. Parhaina päivinä unohdan kokonaan koko Lajityypillisen käyttäytymisen. Toisena päivänä taas googlaan tai kuuntelen sitä sieltä täältä Aku Laitisen oivallisena luentana — jotta uskoisin sen oikeasti olevan olemassa. Jotta minä itse voisin tuntea olevani olemassa. Jännää muuten, mitä voikaan äänikirjoja paljon lukevan näyttelijän päässä tapahtua, kun hän korvaa sanan 'ikkuna' sanalla 'ovi'... No, kuunnelkaa äänikirja, niin kuulette!

Kysymys on myös vieroitusoireista. Tämänkin romaanin parissa meni neljä vuotta, eikä siinä ollut yhtään luppoaikaa — luovaa joutilaisuutta kyllä — vaan työstin tekstiä jatkuvasti, jos en koneen tai muistiinpanojen ääressä niin ainakin päässäni. "Seuraavan romaanin jälkeen lähdemme kyllä pitkälle lomalle!" uhkasin Kochanieta tässä vastikään. Hän kysyi, miksi en lomaile silloin, kun hänkin lomailee. "Silloin kun on kirja tekeillä, ei lomailla!" vastasin. Se on totta. 

Minun osaltani LTK on tavallaan loppuunkäsitelty, pois lukien mahdolliset tilaisuudet sen tiimoilta. Ehkäpä haastattelut ja toivottavasti lukijakohtaamiset. LTK:n itsensä osalta sen elämä on vasta alkanut. Se on syntynyt ja vaeltaa nyt yksin maailmalla. 

Ehkä pääsen vihdoin lomalle joskus vuonna 2024. Ehkä koko k-paskiainen on silloin muisto vain. Joku kysyi, mikä kirjoistani on paras? Hyvä-parempi-paras on sellainen leikki, johon en mielelläni ryhdy, mutta sanottakoon, että kirja kirjalta olen haastanut itseni kirjailijana ja siinä puuhassa mielestäni onnistunut loistavasti. Seuraavaa, vielä vaativampaa haastetta kohti sitten taas vain!

Hitto, mikä ammatti. 


sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Seuraava viikko kalenterissa

Käytän sellaista pientä, Kochanielta samaani JHL:n kalenteria, jossa aukeaa uusi viikko, kun kääntää uuden aukeaman. Paperisissa kalentereissa on se hyvä puoli, että niistä näkee viikon kerralla — ja ne säilyvät. Tämäkin löytää tiensä lukuisten muiden joukkoon kenkälaatikkoon jossain kellarissa, kun kauan odotettu suuri vuosi 2020 vaihtuu vuoteen 2021, jolta minä en ainakaan uskalla odottaa yhtään mitään.

Kalenterin alakulmat on perforoitu, jotta ne voi repiä, kun uusi aukeama on ajankohtainen. Sen poisrevittävän osan jostain syystä olen aina syönyt. Teepä se kalenterin kulmille, jotka ovat joko tietokoneessa tai kännykässä. Ei ole vielä minulta onnistunut. Tänään siinä osassa, jonka söin, luki numero 7. Nyt siinä osassa, joka odottaa kohtaloaan viikon päästä, lukee numero 6. Niitä numeroita on ollut jo jonkin aikaa.

Numero kertoo tai kertoi jokaisen uuden viikon auetessa sen, kuinka monta viikkoa on Tokioon. Lentomme Kochanien kanssa Tokioon ovat vielä olemassa: lähtö 03.05. ja paluu 31.05. Helsinki—Haneda—Helsinki. Poikkeuksellisesti Haneda, josta olin jo ehtinyt iloita. 

Olen asunut, opiskellut, tehnyt töitä ja elänyt Tokiossa yhteensä noin viisi vuotta. Kiotossa olen jopa kirjoittanut, Tokiossa en koskaan. Tänä keväänä oli aika kirjoittaa Tokiossa. Ennen kaikki muu, mitä kuvitella saattaa, oli vienyt kaiken ajan, energian ja ajatusenergian. Nyt olisin varta vasten lähestymässä tuota elämäni rakkainta hirviötä kirjailijana, kirjoittaakseni, viimeistelläkseni seuraavan romaanini julkaisukuntoon. Mutta mitä todennäköisimmin ei.

Kirsikat kukkivat Aoyaman hautausmaalla, Meguro-joen varrella, Uenon puistossa ja vähäisimmissäkin kadunkulmissa kaikkialla kaupungissa. Kukat itsessään eivät ole mitään, mutta niiden vaikutus maailmaan on.

Tänä iltana Sirius heijastaa niiden vaaleanpunervan lounaistaivaalla, mutta pian aurinko nousee ja kadottaa sävyt kirkkauteensa. 

もし来年、お目にかかれば!