keskiviikko 10. helmikuuta 2021

Älä hengitä!

Hyvät Ystävät! Nyt on aika rehellisesti ja avoimesti avautua mieltäni huolettavasta asiasta, nimittäin hengittämisestä.

Useat eri tahot ovat jo pitkään väittäneet, että ihminen tarvitsee happea. Se ei pidä paikkansa, sillä kysymyksessä on maailmanlaajuinen salaliitto koko maailman väestön tyhmentämiseksi ja lopulta vähentämiseksi. Tämä koskee niin minua kuin sinuakin. Tämä koskee kaikkia meitä lähellä ja kaukana.

Ei ole mitään todisteita siitä, että ihmisen tarvitsisi happea, jotta hänen elimistönsä pystyisi käyttämään ravintoa solujen polttoaineena. Ei ole mitään todisteita myöskään siitä, että happi polttaisi ravintoaineet solutasolla energiaksi. Vai oletko itse nähnyt, että näin todella tapahtuu?

Vain se, että kyseisen prosessin palamisjätteenä syntyy hiilidioksidia ja kuona-aineita on totta. Ihminen uskoo mitä vain, mikäli hänelle tarjotussa viestissä on edes hitusen totta. Ihminen uskoo mitä vain, jos hän haluaa uskoa mitä vain. 

Kuulessanne sanat hiilidioksidi ja kuona-aineet luulisi hälytyskellojenne jo soivan.

Tuskin kukaan teistä kiistää ilmastonmuutoksen tai oikeammin sanottuna ilmastokatastrofin olevan aikakautemme vakavin ympäristöuhka. Ilmastokatastrofi johtuu hiilidioksidin ja muiden kasvihuonekaasujen pitoisuuksien kasvusta ilmakehässä.

Entä sitten kuona-aineet? Kuona... Jo sanan sanominen ääneen aiheuttaa henkilökohtaisia, kokemusperäisiä puistatuksia, joten kuona-aineiden on pakko olla alkulähtökohtaisesti pahasta. 

Katsokaa suoratoistosarjojen näyttelijöitä. Katsokaa vloggareita. Katsokaa influenssereita. Katsokaa eliittiä. Katsokaa kuinka he mukamas hengittävät. Näin meihin vaikutetaan salakavalasti kaikkialla 365/24/7.

Ihminen ei tarvitse happea. Eikä litteä maapallomme hengittämisestä syntyviä myrkkykaasuja. Tämä on totuus. Piste

Vuonna 1971 Suomessa syntyi elävänä noin 60 000 lasta. Siitä on nyt 50 vuotta. On hyvin mahdollista, että suuri osa heistä elää vielä, mutta en usko, että kovinkaan moni heistä elää enää vuonna 2071 — muutamia poikkeuksia saattaa toki olla, kiitos jatkuvasti kehittyvän vaihtoehtoisen uskomuslääketieteen — mutta vuonna 2171 heistä 100 % on vainaa. Siitä voimme olla jo varmoja. 

Paitsi jos he lakkaavat hengittämästä nyt. Sillä jokainen tähän päivään saakka tällä litteällä pallolla ensin elänyt ja sitten kuollut on hengittänyt. Hengittäminen on pahasta. Katsokaa ikääntyneitä — katsokaa minua (kuva) — ja huomatkaa, mitä hengittäminen on meille tehnyt. Mutta vieläkään ei ole liian myöhäistä.   

Halusin jakaa tämän väkevän todistukseni sen tähden, että ihmiskunta ja sen upeat saavutukset ovat minulle niin kovin rakkaita. Te olette rakkaita. Te Ihanat! Älä osallistu hengittämisen salaliittoon, vaan lopeta hengittäminen nyt — ja elä ikuisesti


maanantai 14. joulukuuta 2020

One Planet — Uskomaton planeettamme

Katsoimme eilen — Lucian päivän iltana — Netflixiltä David Attenboroughin luotsaaman Uskomaton planeettamme -luontosarjan toisen osan, joka käsitteli napajäätiköitä. Tiedossa oli varmasti huikaisevaa luontokuvausta luonnonihmeiden parissa, mutta myös sitä, kuinka "säälimätön ilmastonmuutos uhkaa jääkarhujen, mursujen, hylkeiden ja pingviinien jääparatiiseja". Lainausmerkkien käyttö ilmaisee suoraa lainausta, ei asian väheksyntää, vaikka kiinnitimme kyllä huomiota tuohon säälimätön-sanaan. Se lienee suora käännös englannista. No, se nyt ei ollut osan tärkein pointti.

Kun lapsena katselin luontodokkareita, toivoin aina, että voi, voi, kunpa tuo söpö kuutti ehtisi avantoonsa, ennen kuin tuon pahan jääkarhun (söpö sekin) hampaat ehtivät iskeytyä siihen kiinni, tai voi, kunpa tuo gnunvarsa juoksisi tarpeeksi kovaa, jotta hyeenakoirat eivät saisi sitä kiinni ja niin edelleen.

Vähitellen tietenkin ymmärsin erään jääkarhuista kertovan dokumentin aikana sen, että jos tuo emo ei saa kiinni hyljettä, sen poikanen kuolee nälkään. Tajusin myös, kuinka suuri merkitys (dokumenttienkin) musiikilla on katsojan tunteiden ohjailussa. Ja tietenkin sen, kenen samastuttavasta näkökulmasta tarina kerrotaan. Dokkaritkin kun ovat tarinoita.

Eilen en meinannut saada luontodokkarin jälkeen unta. Jääparatiisi-osa päättyi mursuihin jossain Venäjän koillisimmassa kolkassa, meren rannalla, paikassa, jossa on paljon ravintoa ja jossa pitäisi olla myös vielä runsaasti jäätynyttä merenlahtea satatuhatpäisen mursulauman lepäilypaikaksi.

Ilmastokatastrofi (ilmastonmuutos on lobbaamalla sanastoomme ujutettu todellisuutta väheksyvä sana...) on kuitenkin vienyt jäät, joten se satatuhatta mursua ahtautuu lepäilemään kallioiselle rannalle, eivätkä enää vain vieri viereen, vaan myös osin päällekkäin. Varsinkin silloin, kun ahtauden ja stressin synnyttämä pakokauhu saa tonninkin painoisen mursun liikkeelle, siinä liiskaantuvat pienemmät alle. Kamera kuvasi jatkuvia kärhämiä vieri viereen ahtautuneiden mursujen välillä. Ei mikään ihme. 

Karmein — ja samalla kuvaavin — näytös (paremman sanan puutteessa) oli aivan osan lopussa. Osa mursuista oli hivuttautunut 80 metriä korkean kallion kielekkeelle vain saadakseen levätä rauhassa. Mursuilla on ilmeisen huono näkö ainakin kuivalla maalla, mutta nälän tullessa, ne aistivat lajitoverinsa merellä — eli juuri 80 metriä lepopaikkaa alempana — ja päättävät lähteä liikkeelle eli kielekkeen yli vapaaseen pudostukseen, kunnes toinen terävä kieleke tai rantakivikko pysäyttää niiden pudotuksen — ja elämän.

Joka vuosi sadat mursut kokevat saman kohtalon.

Näky niin alas syöksyvistä mursuista kuin niiden raadoista alhaalla rantakivikossa ei jättänyt minua rauhaan. Ei ennen kuin korvasin sen toisella näyllä, jotta minä itse ainakin saisin levättyä mukavalla ja tilavalla vuoteellani. Kuvittelin kuinka erään pian väistyvän valtionpäänmiehen oranssi ruho kellahtaisi kielekkeen yli ja pyörisi tyhjyydessä hetken ennen kuin se...

Mielikuvituksen voima on ihmeellinen. 


maanantai 19. lokakuuta 2020

8—2

"Joku kokouksessa hoksasi laskea sukupuolijakauman, kun saimme ehdokaslistan valmiiksi . 8—2. Ei kai sillä enää ole väliä, miten päin."

Näin Antti Majander Helsingin Sanomien 18.10.2020 päivätyssä kirjoituksessaan 

Esikoisteoskilpailun kärkijoukolla on tänä vuonna teatteri-, elokuva- tai esiintymistaustaa, mutta ensi kertaa mukaan selvisi myös omakustanne

Olen Majanderin kanssa täysin samoilla linjoilla, mutta kyseinen muotoilu kuulostaa... jonkinasteiselta etukäteispuolustukselta? Vai mistä ihmeestä tässä on kysymys? Ajatteleeko hän todella noin aina ja kaikkialla tässä yhdessä mahdollisessa maailmassa?

Olen siis samaa mieltä: ei pitäisi olla. Mutta kukin voi tykökään päätellä, miten päin se lopulta oli — juttua lukematta.

On käsittääkseni tutkitusti totta, että miehet lukevat miesten kirjoittamia kirjoja ja naiset lukevat sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja. Poikkeuksia toki löytyy. Toisaalta on tutkitusti totta, että naiset lukevat, miehet eivät. Poikkeuksia toki löytyy tässäkin. 

Yleisesti ottaen, jos naiset lukevat (ostavat, lainaavat...) sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja, ei tilanne kirjallisuuden kannalta ole ihan huono — kun kerta miehet eivät lue, osta tahi lainaa kirjoja ollenkaan. Tämä siis liittyen vain kyseiseen sitaatin ahtaaseen, binääriseen mies-nainen -kysymykseen, minkä ratkaistuaan valitettavan moni ajattelevakin ihminen lopettaa epätasa-arvoisten ja syrjivien rakenteiden pohtimisen.

Ne miehet, jotka lukevat, ostavat ja lainaavat kaunokirjallisuutta — korostettakoon tässä tuota sanaa kauno —, mutta lukevat vain miesten kirjoittamia kirjoja, jäävät paljosta, niin paljosta paitsi.

Minä en olisi edes kirjailija ilman naisten kirjoittamia kirjoja, vaikka en asiaa ole sen enempää ajatellutkaan — en siis ennen kuin nyt. Laskettakoon se tämänkin jutun ja sitä seuraavan keskustelun ansioksi. Kirjailija on kirjailija, kirjailija on joko hyvä tai huono jalkovälin värkeistä riippumatta. Niin kirjailijan kuin lukijan. No pun intended.

En ehkä olisi enää kirjailija ilman naislukijoita. Se vielä todettakoon, mutta kuten sanottua, kuinka moni meistä tämän vaikean ammatin harjoittajista olisi — ilman lukijoita siis?

Vai onko todellakin niin, että valkoisen cis-heteromiehen liikkumavara jopa nyky-suomalaisessa yhteiskunnassa on niin rajattu ja päätetty (kuka rajaa ja päättää?), ettei valkoinen cis-heteromies voi lukea — jos ylipäätään lukee — muita kuin valkoisten cis-heteromiesten kirjoittamia kirjoja?

Pitäisikö toxic masculinityn oheen lanseerata käsite fragile masculinity?

Poikkeuksia jälleen on, sen tiedämme varmasti kaikki.