Puolitoistakertaisella nopeudella?

Olen löytänyt Ylioppilaslehden näköislehdet. Vanhojakin vuosikertoja lueskellessa kuluu tovi jos toinen. Ne ovat usein melkoisia aikamatkoja menneisyyteen ja ajatteluun vuonna sirppi ja vasara. Ajattelu ei vanhene koskaan; sen tulokset kyllä. Varhaisin näköislehti näyttäisi olevan 18/2008, joten kovin kauas kerrostumiin ei tarvitse vaivautua/kaivautua.

Innolla odotan päästä lukemaan joskus tulevaisuudessa kuluvan vuoden vuosikertaa 2022. 

Ylioppilaslehden numero 2/2022 tarjoilee lukijoilleen SUURMENESTYKSEKSI NOUSSEEN KIRJASYKSYN JATKO-OSAN eli "Kliseitä kevään tarpeisiin". Alaotsikot kertovat paljon: Nämä "herättävät keskustelua", Näistä "voimaannutaan", Nämä "toimivat äänikirjana" jne. "Ironiset" lainausmerkit Ylioppilaslehden. 

Mukana on myös todellisia väliotsikkoherkkuja, mutta lukekaa toki artikkeli itse. Ei maksumuuria. 

Osa itse "arvioista" osuu, osa upottaa kunnolla, osa taas jää joidenkin kevään tekeleiden lailla "horinan" tasolle. Yhdentekevä kun on yhdentekevää. Mukana kaunokirjallisuuden lisäksi myös tietopuolta.

Edelläkin mainitun alaotsikon Nämä "toimivat äänikirjana" alla lukee jotain käsittämätöntä — ja käsittämättömyydessään kylmäävää.

"Kuuntele puolitoistakertaisella nopeudella myös: "

En halua tässä yhteydessä puuttua äänikirjojen ihmeelliseen maailmaan tämän enempää, haluan vain valaista niitä mielikuvia, joita ko. pieni rivi minussa herätti. Saattaa olla, että samalla avaan vähän muutakin, mutta jääköön lukijan pohdittavaksi mitä.

En edes tiennyt, että tuollainen oli mahdollista: kuunnella puolitoistakertaisella nopeudella. 

Näen itseni ravintolassa. Löysin sen vahingossa eräänä iltana, kun vieraani — suomalainen toimittaja — halusi illan päätteeksi vielä kupposellisen sakea. Kysymyksessä oli todellinen löytö, sillä jopa ravintolan nimessä viitattiin olotilaan "olla piilossa". Saimme eteemme höyryävän kuumat oshibori-pyyhkeet, pienet alkupalat ja meistä huolehtivan mestarin suositukset sakeksi. Päätin tulla uudestaan.

Ravintola oli sopivasti kotimatkalla töistä. Vein sinne toki muitakin, mutta usein vain itseni ja vähitellen nousin asiakaskunnan ranking-listassa melkoisen korkealle. En tiedä, kuinka korkealle, koska niistä asioista ei puhuta.

Ravintolassa oli kolme menyytä: 5 000, 7 000 ja 10 000 jenin menyyt. Niiden sisältö toisti mukailtua kaisekin kaavaa ja oli keittiömestarin päätettävissä. Toiveita sai toki esittää, kuten silloin, kun vieraanani oli kasvissyöjiä Suomesta, mutta muuten kannatti vain alistua ja antautua. Söin silloin siis vielä lihaa, jota oli toki menyyssä vain vähän, mutta kuitenkin. 

Samoilla hoodeilla oli parturi, jonka asiakkaaksi hakeuduin heti Tokioon muutettuani. Ensin tuotiin teetä ja sitten pyydettiin täyttämään kaavake. Yksi kaavakkeen kohdista kysyi: Onko Teillä aikaa? Tämä tarkoitti tietenkin sitä, että tulisiko asiakas hoitaa mahdollisimman nopeasti vai onko tällä mahdollisuutta jäädä nauttimaan rauhallisesta hetkestä keskellä kiireistä arkea. Rastitin: Kyllä. En koskaan katunut ko. rastia, päinvastoin.

Luottoparturini sai kutsun myös läksiäisiini, kun kolme vuotta Tokiota ja noin seitsemän-kahdeksankymmentä parturointisessiota oli tullut täyteen. Oli se sen arvoistakin. Aivan kuin olisi käynyt kylpylässä rentoutumassa.

Nämä muistot siis maailman suurimmasta kaupungista. 

Näin kärjistetysti:

Näen itseni ravintolassa. Tilaan keskihintaisen menyyn, koska olen suomalainen. En tietenkään joudu maksamaan siitä mitään. En vielä, ehkä sitten joskus. Jos jaksan.

En myöskään jaksa odottaa turhia, vaan haluan kaiken nyt ja heti. Pyydän mestaria viestimään keittiöpäällikölle, että jokainen ruokalaji tulisi tarjoilla yht'aikaa. Pyydän myös lusikan, koska puikoilla ahmiminen vie tuhottomasti aikaa. Pyydän myös ketsuppia. 

Kun istahdan parturinpenkkiin, nielaisen aterian viimeiset suupalat ja hoputan parturia. Ehdotan, että tämä leikkaisi kaksilla saksilla eli molemmilla käsillä. Hän tekee työtä käskettyä. 

Kun palaan kotiin, en muista kummastakaan mitään. Mutta tiedän ruokailleeni ja käyneeni parturissa. Päättelen sen ketsupista rinnuksilla ja hiuksista, joista on vaikea sanoa, mitä niille on tehty, mutta voin sentään sanoa käyneeni niin syömässä kuin parturissa.

Huomenna taitaa olla lippispäivä. Onneksi on viikonloppu. Taidan käydä siinä viehättävässä puistokahvilassa, mutta otan oman ketsupin mukaan. Viimeksi se loppui kesken. 

Miksi emme säästäisi lisää aikaa (mihin?) ryhtymällä kuuntelemaan kirjoja sen saatanan satakertaisella nopeudella? Jokaisesta meistä voisi tulla oman elämänsä paavoväyrynen. 

Onko kirjallisuus jakautumassa kahtia? Toista kuunnellaan puolitoistakertaisella nopeudella yhden kerran — ja toista palataan lukemaan uudestaan vielä vuosienkin päästä? Kumpi niistä selviää? Vai tuhoutuvatko molemmat?

"Ensisijaisesti äänikirjaksi kirjoitetussa teoksessa nainen ja mies (äänikirjassa näyttelijät Pihla Viitala ja Samuli Niittymäki) keskustelevat Tärkeistä Asioista. Ajan hengen mukaisesti läpi käydään ainakin lapsuustraumat, monogamia, seksielämä, terapia ja ilmastonmuutos. Äänikirja tuo mieleen Hoks, Poks, Kaverin kanssa, Hupsis, Pupsis -podcastit, joissa kaverukset höpöttelevät viinilasillisen äärellä avoimesti kaikesta maan ja taivaan välillä. Vain vahvimmat kestävät loppuun asti." — Ylioppilaslehti, 2/2022

+++

Ai niin, kyseistä tokiolaisravintolaa ei enää ole. Mutta onneksi tuolta on nousemassa ravintoloiden uusi, innokas ja — ah, niin kirkasotsainen! — sukupolvi. He sekoittavat kaiken tehosekoittimissaan. Tehokasta sekoitusta. Tavara on samaa. Vain mössön värin voi valita. Vaikka asun mukaan. Kuppi, kansi, pilli ja imu päälle. Katso vaikka suoratoistopalvelua samalla. 

8—2

"Joku kokouksessa hoksasi laskea sukupuolijakauman, kun saimme ehdokaslistan valmiiksi . 8—2. Ei kai sillä enää ole väliä, miten päin."

Näin Antti Majander Helsingin Sanomien 18.10.2020 päivätyssä kirjoituksessaan 

Esikoisteoskilpailun kärkijoukolla on tänä vuonna teatteri-, elokuva- tai esiintymistaustaa, mutta ensi kertaa mukaan selvisi myös omakustanne

Olen Majanderin kanssa täysin samoilla linjoilla, mutta kyseinen muotoilu kuulostaa... jonkinasteiselta etukäteispuolustukselta? Vai mistä ihmeestä tässä on kysymys? Ajatteleeko hän todella noin aina ja kaikkialla tässä yhdessä mahdollisessa maailmassa?

Olen siis samaa mieltä: ei pitäisi olla. Mutta kukin voi tykökään päätellä, miten päin se lopulta oli — juttua lukematta.

On käsittääkseni tutkitusti totta, että miehet lukevat miesten kirjoittamia kirjoja ja naiset lukevat sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja. Poikkeuksia toki löytyy. Toisaalta on tutkitusti totta, että naiset lukevat, miehet eivät. Poikkeuksia toki löytyy tässäkin. 

Yleisesti ottaen, jos naiset lukevat (ostavat, lainaavat...) sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja, ei tilanne kirjallisuuden kannalta ole ihan huono — kun kerta miehet eivät lue, osta tahi lainaa kirjoja ollenkaan. Tämä siis liittyen vain kyseiseen sitaatin ahtaaseen, binääriseen mies-nainen -kysymykseen, minkä ratkaistuaan valitettavan moni ajattelevakin ihminen lopettaa epätasa-arvoisten ja syrjivien rakenteiden pohtimisen.

Ne miehet, jotka lukevat, ostavat ja lainaavat kaunokirjallisuutta — korostettakoon tässä tuota sanaa kauno —, mutta lukevat vain miesten kirjoittamia kirjoja, jäävät paljosta, niin paljosta paitsi.

Minä en olisi edes kirjailija ilman naisten kirjoittamia kirjoja, vaikka en asiaa ole sen enempää ajatellutkaan — en siis ennen kuin nyt. Laskettakoon se tämänkin jutun ja sitä seuraavan keskustelun ansioksi. Kirjailija on kirjailija, kirjailija on joko hyvä tai huono jalkovälin värkeistä riippumatta. Niin kirjailijan kuin lukijan. No pun intended.

En ehkä olisi enää kirjailija ilman naislukijoita. Se vielä todettakoon, mutta kuten sanottua, kuinka moni meistä tämän vaikean ammatin harjoittajista olisi — ilman lukijoita siis?

Vai onko todellakin niin, että valkoisen cis-heteromiehen liikkumavara jopa nyky-suomalaisessa yhteiskunnassa on niin rajattu ja päätetty (kuka rajaa ja päättää?), ettei valkoinen cis-heteromies voi lukea — jos ylipäätään lukee — muita kuin valkoisten cis-heteromiesten kirjoittamia kirjoja?

Pitäisikö toxic masculinityn oheen lanseerata käsite fragile masculinity?

Poikkeuksia jälleen on, sen tiedämme varmasti kaikki.

Lajityypillisen käyttäytymisen jälkeen

On se kummallista. Siinä vaiheessa, kun kirjailija päästää käsikirjoituksensa eteenpäin kohti painoa, antaa siis painoluvan, putoaa hän välitilaan, jota ainakin katoliset kutsuvat kiirastuleksi. Latinaksi purgatorium l. puhdistupaikka. "Katolisen teologian mukaan olotila, jossa pelastuneen ihmisen sielu kuoleman jälkeen puhdistuu (lat. purgare, 'puhdistaa') synneistä ennen taivaaseen pääsyä." (lähde: Wikipedia).

Nyt hätiköin, sillä näemmä päästäkseen puhdistumaan ihmisen sielun on pitänyt ensin pelastua, ja sitten vasta puhdistua synneistä ennen taivaaseen pääsyä. Taivaspaikka taisi jäädä haaveeksi, mutta katsotaanpa tilannetta vielä konkreettiselta kirjallisuuden kannalta. Kun kirjan käsikirjoitus on valmis, menee teksti taittoon ja pian sieltä tuleekin sitten oikovedokset. Vasta tässä vaiheessa käsikirjoitus alkaa näyttää kirjalta. 

Oikovedosten  kanssa tarkistetaan vielä viimeisetkin pilkut ja pisteet, sanat ja niiden oikeinkirjoitus sekä sanavalinnat, mutta kovin suuria muutoksia ei saa enää tehdä. Kun oikovedokset ovat edessä joko näytöllä tai ihan tulosteena, on tekstiä luettu ja hiottu jo monen monituista kertaa. Älkää edes yrittäkö kysyä: "Kuinka monta versiota jouduit kirjoittamaan ennen kuin tuli valmista?" Jotkut sen tietävät suoralta kädeltä, minä vastaan varmuuden vuoksi "miljoona".

Kaikesta kirjoitetusta tekstistä lopulliseen painotuotteeseen pääsee noin 10—13 prosenttia. Lajityypillisen käyttäytymisen tapauksessa sivuja on ennakkotiedoista poiketen 408, joten lukijalle saavuttamatonta, joissain tiedostoissa ja käsikirjoitusnipuissa olevaa tekstiä on vähintään 3672 sivun verran, ehkä himpun verran enemmän. Laske siitä sitten versiot! Lopullinen romaani on jäävuori. Pinnan alla suurin osa, mutta jos sitä ei olisi, keikahtaisi jäävuori aivan toiseen asentoon.

Ennen kuin jäävuori ajelehti lähetin ohjaamana kotisatamaan eli ennen kuin kirjailijan tekijänkappaleet saapuivat, oli mieli käynyt jo monta vuoristorataa, eikä kirjojen, oikeiden fyysisten kirjojen ilmestyminen keittiön pöydälle hidastanut vauhtia ollenkaan, vaan taas kiidettiin, mutta tällä kertaa suoraan kohti korkeuksia! Istuimme Kochanien kanssa juhlistamassa sitä, olin ottanut itselleni päällimmäisen työkappaleeksi ja Kochanie sai siitä vierestä omansa omistuskirjoituksella varustettuna. Hypistelimme kirjaa, minä selailin, Kochanie varovasti jo luki ja naukkailimme Kyrön pinkkiä giniä. Tuote oli niin hyvää, että sitä on pakko mainostaa täälläkin. Tiedoksenne: en saa tästäkään mainoksesta minkäänlaista provikkaa, en valitettavasti edes minkäänvärisen ginin tai viskin muodossa.

Kirja oli siis jo olemassa, vaikkei ollut vielä kauppoihin ehtinytkään. Varsinainen julkaisupäivä kun oli 22.09. eli syyspäiväntasauksena. Helmet-kirjastoihin oli jo silloin ilmestynyt pientä varausjonoa, sellainen lämmittää aina mieltä. 

Kun pienimuotoisiin ja turvavälillisiin julkkareihin on vain pari päivää, googlailen sanakolmikkoa hilvo + lajityypillistä + käyttäytymistä asetuksena viimeiset 24 tuntia — ja sama äänikirjamainos vilkkuu näytöllä kuin ilkkuen. Eikä muuta. Olen malttamaton. Kirjoittamisen taide on maltin ja malttamattomuuden taidetta. Välimuotoja ei ole.

Yritän keskittyä seuraavan romaanin suunnitteluun, taustoitukseen ja kirjoittamiseen. Parhaina päivinä unohdan kokonaan koko Lajityypillisen käyttäytymisen. Toisena päivänä taas googlaan tai kuuntelen sitä sieltä täältä Aku Laitisen oivallisena luentana — jotta uskoisin sen oikeasti olevan olemassa. Jotta minä itse voisin tuntea olevani olemassa. Jännää muuten, mitä voikaan äänikirjoja paljon lukevan näyttelijän päässä tapahtua, kun hän korvaa sanan 'ikkuna' sanalla 'ovi'... No, kuunnelkaa äänikirja, niin kuulette!

Kysymys on myös vieroitusoireista. Tämänkin romaanin parissa meni neljä vuotta, eikä siinä ollut yhtään luppoaikaa — luovaa joutilaisuutta kyllä — vaan työstin tekstiä jatkuvasti, jos en koneen tai muistiinpanojen ääressä niin ainakin päässäni. "Seuraavan romaanin jälkeen lähdemme kyllä pitkälle lomalle!" uhkasin Kochanieta tässä vastikään. Hän kysyi, miksi en lomaile silloin, kun hänkin lomailee. "Silloin kun on kirja tekeillä, ei lomailla!" vastasin. Se on totta. 

Minun osaltani LTK on tavallaan loppuunkäsitelty, pois lukien mahdolliset tilaisuudet sen tiimoilta. Ehkäpä haastattelut ja toivottavasti lukijakohtaamiset. LTK:n itsensä osalta sen elämä on vasta alkanut. Se on syntynyt ja vaeltaa nyt yksin maailmalla. 

Ehkä pääsen vihdoin lomalle joskus vuonna 2024. Ehkä koko k-paskiainen on silloin muisto vain. Joku kysyi, mikä kirjoistani on paras? Hyvä-parempi-paras on sellainen leikki, johon en mielelläni ryhdy, mutta sanottakoon, että kirja kirjalta olen haastanut itseni kirjailijana ja siinä puuhassa mielestäni onnistunut loistavasti. Seuraavaa, vielä vaativampaa haastetta kohti sitten taas vain!

Hitto, mikä ammatti. 

Messuillaan!

Syksyn suurin kirjasirkus on taas käsillä! Olen joskus vetänyt koko putken eli neljä hullua päivää, mutta nyt taitaa jäädä pariin... Joka tapauksessa kalenterissa on sunnuntai, joten tervetuloa tervehtimään Pyhää petoa

Sunnuntaina 30.10.2016

Katri Vala -lavalle

klo 12:30—13:00

Kanssakeskustelijana ihanainen Anna Kortelainen!

Signeeraus sen jälkeen Bonnier-mantereella. Tulkaa juttusille!

Haluatko vapauteen? Älä kerro kuka olet tai ainakaan, ketä rakastat. Väkevä tarina ajasta, jona rakkaus oli vihaa suurempi rikos ja kaikki toivo petollista.

Välitilassa...

Joko painokoneet paukuttavat Pyhää petoa parhaillaan tai sitten se on jo matkalla, en tiedä, mutta yli puolitoista kuukautta kesää on kulunut viimeisestä blogauksesta.

Seuraavan romaanin alkuja on pörrännyt ympärillä kuin perhosia. Mikä niistä ottaa kiinni? Mistä kuroutua eteenpäin? Todellisia ongelmia siis, mutta sitten ratkaisin asian ottamalla haaviini hellävaraisesti kolme hyvin erilaista perhosta ja sen jälkeen olen risteytellyt niitä keskenään — ja jotain on selvästi kehitteillä.

Olen antanut itselleni luvan kirjoittaa tai ainakin sormiharjoitella, mitä vapaammin sen parempi. En tiedä vielä, tuleeko aihiosta / aihioista muuta kuin ohuehko pino liuskoja, joiden kääntöpuolta voi sitten myöhemmin käyttää muistiinpahoihin, vai ottavatko ne sekä tulta että tuulta alleen, vai lennähtääkö eteeni jonakin päivänä tahi yönä perhonen, joka on kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan vastustamaton.

#kirja sivustolle on ilmestynyt näyte Pyhästä pedosta: 22 ensimmäistä sivua, mukana kannet ja alkutilpehöörit, omistuksineen kaikkineen. Linkkiä klikkaamalla avautuu tuo näyte pdf-muotoisena.

Olkaapa hyvät!

Mieli suuntaa jo uuteen, mutta vanhankin kanssa on elettävä. Tai kaikkien vanhempien. Toisaalta, kun kirja lopulta julkaistaan, kun siitä kaikesta tulee käsinkosketeltavaa konkretiaa, silloinhan vasta kirja todellisuudessa syntyy — lukijoiden mielissä ja toivottavasti keskusteluissa ja mediassa. Se mikä kirjan synnyttäjälle alkaa jo olla menneen kevään lumia on vasta saamassa päivänvalon! Mikä omituinen ammatti.

Olen tietenkin enemmän kuin innoissani pian alkavasta syksystä. Pyhä peto esittäytyy sovitusti jo Kirjaklubilla (Ravintola Dubrovnik, 18.08.), Käpylän kirjastossa (Käpylä, 06.09.), Roosalupilla (Hotelli Tammer, 20.09.) sekä Helsingin kirjamessuilla (26.-29.10.).

Nähdään!

Luopumisesta

Ensin tiskasin. Sitten trimmasin parran huomisia juhlia varten, kävin suihkussa tätä päivää varten ja katsoin ulos ikkunasta. Näkymässä oli ihmisiä ja autoja, pyöräilijöiden paljaat sääret ja autoilijoiden paljaat käsivarret nauttivat lämmöstä, jossa minäkin kuivattelin. Kello 13:04 olin lähettänyt Pyhän pedon viimeisen version kustantajalle. Se toki palaa vielä oikovedosten muodossa, mutta nyt voin sanoa, että kirja on kirjoitettu. Siihen meni neljä vuotta.

Harhailin kaupungilla ja auringossa. Ostin lohtua kylmäsavulohen, juuston ja viinin muodossa. Kochanie on Helsingissä. On ehkä vain hyvä laskeutua takaisin jostain, joka sai (lähes) lopullisen muotonsa tänään, yksin kotona, yksin, kotona. Valossa ja lämmössä.   

Itkettää, mutta itku ei tule. Se karehtii silmissä, mutta ei antaudu poskille. Aivan kuin joku tai jokin olisi kuollut, mutta en kuollaksenikaan muista kuka tai mikä. Tiedän toki. Ei tämä ole uutta. Tämä on jo vanha juttu. Kolmas kirja. Kolmas lapsi. Pian maailma saa sen kynsiinsä. Repiäkseen sen. Helliäkseen sitä. Rakastaakseen sen puhki. Se on maailman tehtävä.

Kohta mietin jo tulevaa. Ennen sitä tyhjyys.

NÖTKÖTTIÄ

Tiina Raevaara kysyy Hesarin palstallaan Nähdäänkö jo piankin Rainbow-ja Pirkka-kirjoja? Kysymys on turha, sillä Raevaaran visio tulevaisuudesta on jo totta. 

Samaan syssyyn luin jatkokirjaiilija David Lagercrantzin huolista Stig Larssonin luoman Millennium-sarjan parissa. Viides on tekeillä. Valmista tavaraa on jo 200 sivua. Se on määrä kääntää 56 kielelle. Sitaatti Lagercrantzilta projektistaan Millennium-sarjan parista:

Voi sanoa, että voin todella kehnosti. Olin melko traumatisoitunut, enkä ehtinyt tutkiskella oloani.

Vain todellinen kirjailija voi sanoa noin.

Kirjailija Lagercrantzista en tiedä mitään. En tietäisi sitäkään ilman Millennium-hulabaloota, joka jatkuu Larssonin itsensä jo kuoltua. Mutta en voi kuin ihailla Lagercrantzia markkinoijana, sillä kaveri ymppää samaan lyhyeen Hesarin artikkeliin (josta toimittajan nimi ei käy julki, käännös?) niin Zlatanin kuin kirjansa Alan Turinginista. Surukseni täytyy myöntää, ettei minun pitäisi tietää Zlatanistakaan mitään, sillä en seuraa potkupalloa. Toisaalta syy, miksi tiedän tuosta potkupalloilijasta, Larssonista ja Lagercrantzista jotain, enkä olisi tiennyt Turingista mitään ilman… on täysin muut mediat kuin kirjallisuus − tai potkupallo.

Tähän on tultu. Se että palkittu kirjailijakaan ei myy on vain osa totuutta. Kirjailija jonka naamataulu ei ole teeveestä tuttu solahtaa samaan tuntemattomien suuruuksien joukkoon kuin palkitut, pois lukien tietenkin F-palkinnolla siunatut.

Kenet täällä pitää tappaa saadakseen kirjoilleen huomiota?

Kochanie saa kuulla näistä turhautumistani harva se päivä. Kochanie vastasi vastikään, että minun pitäisi nauttia siitä, että voin istuskella kahviloissa kirjoittamassa tai käydä uimassa silloin, kun hallilla ei ole muita (Eilen minulla oli Kalevassa yksi 25 metrin allas kokonaan käytössäni! No, tämä on tietenkin Tampere, eikä Tokio tai Varsova.). Kochanie on oikeassa. Tämän ammatin harjoittaminen on parhaimmillaan nautinnollista, myös kahviloiden ja uima-altaiden ulkopuolella.

Apurahojakin on tullut kiitettävästi ja ne ovat kovasti kelvanneet, mutta entä jos kirjailija haluaa aidosti elättää itsensä ja osin perheensä kirjojensa myynnillä? Onko se niin vaikea yhtälö? Tai tabu julki lausuttavaksi? Apurahoihin suhtaudun kuitenkin apu-rahoina eli tukena ennen toivottavasti vielä joskus toteutuvaa tilaa, jossa suurin tulonlähteeni on kirjojen myynnistä saadut tulot. Palkkaa apurahat eivät ole. Eihän niistä makseta edes veroja.

Raevaara saa Sebastian Sikiöltä (kommentaattori sivun alalaidassa) oivan ohjeen:

Miksi et kirjoittaisi popularistisesta aiheesta kun ne kerta myyvät, vaikka eivät ole yhtä hyviä. Vedos tai kaksi eivät ole ohikiitävästä elämästä pois, ja kun kerta tietää menestyksen ainekset, niin miksipä ei rustaisi 'välityötä'.

Ehkä tietämättään Sikiö iskee kommentillaan asian ytimeen ilmaisullaan ohikiitävä elämä. Ohikiitävässä elämässä on tietenkin aivan tavallista, että kirjoja kirjoitetaan yksi per vuosi, kaksi parhaissa. Entä jos kirjailija kirjoittaa kirjojaan keskimäärin viisi vuotta? Se on tällä hetkellä 10 prosenttia tästä ohikiitävästä elämästäni, joka oli vaihtua seuraavaan jo parikin kertaa, kiitos sukurasittuneen sydämeni. Enkä edes someta, pois lukien tämä blogi, jonka kirjoittaminen taitaa täyttää ainakin osan somen tunnusmerkistöstä. Vai?

Niinpä. Millenniumin neljättä eli Lagercrantzin kirjoittamaa Se mikä ei tapa -osaa myytiin vain vaatimattomat 3 500 000 sidottua kappaletta. Se on kolme ja puoli miljoonaa. Tämä tähän mennessä. Saiko Lagercrantz kustakin kirjasta sen keskimääräisen kolme euroa (30 kruunua), mitä rivikirjailija voi itselleen laskeskella? Lagercrantz taitaa kuitenkin elättää itsensä jatkokirjailijana. Unohtakoon Turingit ja muut venkoilut.

Kuka olikaan se esikoiskirjailija, jonka kirja otettiin jonkin kirjallisuuspalkinnon lyhyelle listalle ennen ilmestymistään? Vai olenko nähnyt unta? Tai sitten luin sen MV-lehdestä. Sama asia. Käänteinen märkä uni… Kuiva uni?

En lue MV-lehteä.

Sian- ja naudanlihasäilyke on yleensä syömäkelpoista neljä vuotta valmistuspäivän jälkeen.

Wikipedia on puhunut. Ehkä nötkötistä ei olekaan kirjallisuuden kuvaksi.

En syö lihaa. 

Unen veräjä on auki

On eräs kirja Unen veräjä on auki. Olen joskus omistanut sen, mutta nyt en löydä sitä kirjahyllystäni. En tiedä mihin se on kadonnut, mutta se on sivuseikka.

Jätin Pyhän pedon (ilmestyy elokuussa Tammen syksyssä) versio x:n eilen aamulla kustannustoimittajalleni. Aamulla kirjoitin itse viestin, jonka liitteenä käsikirjoitus lähti. Viestissä oli muutamia kommentteja ja huomioita, joita loistava kustannustoimittajana ei todellakaan tarvitse, mutta kirjan kirjoittaja taas tarvitsi eräänlaiseksi muistilistaksi siitä, mitä tuli tehtyä ja mitä on vielä tehtävä.

Jo sunnuntain ja maanantain välisenä yönä nukuin syvää unta, heräsin vain kerran kaksi — ja mitä unia näinkään! Sama meno jatkui viime yönä, eli maanantain ja tiistain välisenä yönä. Olen nukkunut huonosti jo pitkään. Olen myös ymmärtänyt sen, että siirryn työpöydän ääreen kellonajasta riippumatta, jos ei nukuta. Usein niin on käynyt juuri suden hetkellä — silloin kun unen veräjä on auki. Pari, kolme tuntia keskittynyttä kirjoittamista syvällä aamuyön tunneissa pää vielä osin unessa on toiminut. Sen jälkeen olen palannut sänkyyn, herännyt uudestaan aamupäivällä ja ryhtynyt vasta sitten editoimaan yöllä kirjoitettua tekstiä. 

Päätin olla koskematta tekstiin sinä aikana, kun se on kustannustoimittajalla käsittelyssä. Tekstin makuuttaminen tekee aina hyvää. Pienen tauon jälkeen kirjoittaja itsekin näkee sen tuorein silmin. Painun siis pehkuihin hieman tyhjänä ja haikeana, aivan kuin oma lapsi olisi lähtenyt ensimmäiselle matkalleen ilman vanhempaansa. Kysymyksessä on tietenkin jo kolmas lapsi, mutta koska muut ovat jo maailmalla... Huokaisu.

Nukun aamuun saakka ja näen mitä villeimpiä unia. Tuntuu siltä, että mielikuvituksen energia ja tarve ryöpsähdellä jää nyt suosiolla uniini, koska alitajunta tietää, että pakotietä ei olekaan enää tarjolla sitten kun herään. 

Unet ovat villeydestään huolimatta niin eläviä, että en aamulla ole ollut aivan varma asioiden todellisesta tilasta. Tuttu tunne jo lukioajoilta. Saatoin olla vihainen niin yhdelle kuin toisellekin luokkakaverille edellisyön tapahtumista. Tämä kertoo myös siitä, että lukiovuosina ei mielikuvituksen energialle ollut juuri mahdollisuuksia ryöpsähdellä. Villeimmät unet näin sissikomppaniassa Sodankylässä. Se oli hyvin luovaa aikaa. Lapin taikaa? Yliopistoajoista Helsingissä ei ole mielikuvaa. 

Tekstin makuuttaminen tarkoitti myös sitä, että kävin kirjastossa hakemassa muutamankin kirjan. Josko vaikka lukisi välillä! Olen tietenkin lueskellut iltaisin sängyssä ennen nukkumaanmenoa, ennen kuin unen veräjä narahtaa auki, mutta päiväsaikaan en ole vain pystynyt.

Mukaan lähti R.I.P. nobelistin Imre Kertészin Kohtalottomuus ja Kaddish syntymättömälle lapselle. Nämä tietenkin liittyvät osin Pyhään petoon, mutta lähinnä siksi, että Kertész on itse sanonut Auschwitzin tehneen hänestä juutalaisen sekä se kuinka raskasta luettavaa Kertészin teokset voivat olla unkarilaiselle ei-juutalaisille "mentaliteetille", sattuneesta syytä. Hieno kiertoilmaisu muuten ko. artikkelin nuorelta, unkarilaiselta kirjakauppiaalta.

Lukekaa Pyhä peto, niin ymmärrätte miksi. Elokuu 2016. Tammi.

Toinen ajankohtaiseksi laskettava kirja oli Michel Houllebecqin Alistuminen pikalainana. En edes muista, minkä Houllebecqin teoksista jätin viimeksi kesken. Nyt tämä "viikon vippi" taitaa palautua kirjastoon ennen eräpäiväänsä. Yritin lukea sitä tietenkin suomeksi, ranskaa kun en osaa muutamaa käyttökelpoista fraasia lukuunottamatta. Jos vielä joskus erehdyn avaamaan kirjan, jonka kannessa lukee Houllebecq ja luen kirjan vielä loppuun, niin palaan asiaan.

Muutoin en.

"Putin Is Gay!"

Mielenkiintoinen ilta eilen. Pikavisiitti Helsingissä, kirjanlukua tilaisuudessa, joka olisi ansainnut paljon, paljon enemmän yleisöä, kuten moni muukin kirjallisuustilaisuus. Illan toisesta "mielenkiintoisesta" annista vastasi eduskunta showssa, jota en siis nähnyt, vaan jonka translitteroituun sisältöön tutustuin vasta tänä aamuna.

Jos saisi edes hitusen sitä valovoimaa ja karismaa, jolla Laura Lindstedt tarjoili meille eilen Oneironiaan... Lava, teksti ja tähti. Täytyy myöntää, että melko harvoin innostun mistään uudesta tekstistä, vaikka sitä kuinka kirjailija tyrkyttäisi ihan luvan kanssa - yleensä ajatukseni harhailevat jo ensi tavuista jonnekin muualle - mutta eilen teksti ja sen esittäjä imaisivat mukaansa ja hikipisarat puskivat ylähuuleen. Muut illan prosaistit - allekirjoittanut mukaan lukien - jäivät räpiköiviksi statisteiksi.

Sitten eduskuntaan, tarkemmin sanottuna täysistuntoon, jossa käytiin lähetekeskustelu aiheesta Hallituksen esitys eduskunnalle eräiksi avioliittolain muutoksen edellyttämiksi lainmuutoksiksi. Poimin tähän rusinat pullasta eli kaikki ne kohdat, joissa lausutaan sana jumala ja joissa tuon sanan käytöllä pyritään peittämään lausujan todelliset motiivit ja taustat. Tietoisesti häivytän näitä lausahtaneet henkilöt (he löytyvät helposti linkin takana aukeavasta translitteroinnista), sillä kysymys ei ole näistä sieluparoista, vaan ajatuksesta, jonka esittelen lainausten jälkeen.

Pääministeri Sipilä, ulkoministeri Soini, olette molemmat tunnustavia kristittyjä ja tiedostatte aivan varmasi, että Jumala on korottanut teidät tähän tehtävään juuri tätä aikaa varten. Missä on teidän Jumalan pelkonne? Missä on teidän uskonne juuret, ihmisten mielipiteissä vai Jumalan sanassa?

Suomi on kautta aikojen ollut kristitty yhteiskunta, jossa ihmisen arvo ja yhteiskunnan arvojen perusta nousee Jumalan sanasta, Raamatusta.

Vielä edustaja Mustajärvelle haluaisin sanoa, vaikka hän ei ole paikalla: sinäkin olet tehtäväsi saanut Jumalalta, esivalta on Jumalan asettama. 

Näin siis Suomen eduskunnassa vuonna 2015. 

Mutta jos oletetaan, että tämä henkilö / nämä henkilöt (kansanedustajat haluan muistuttaa) todella uskovat siihen, mitä sanovat, niin silloin tulemme todellisen ongelman eteen: voiko näihin ihmisiin ja heidän kykyynsä edustaa kansaa luottaa?

Hyville kristityille on luvassa käsittääkseni taivaspaikka. Muille helvetin ikuinen tuli. Näinhän nämä uskovat uskovat. Eli heidän motiivinsa ja tavoitteensa ovat muualla kuin tässä meidän maailmassamme, jossa eduskuntakin kokoontuu ja päättää meidän kaikkien asioista. Jos nämä uskovat eivät puolusta jumalansa kunniaa tässä maailmassamme, niin joutuvatko he itsekin helvettiin? Vai miten tämä nyt meni?

Summa summarum: Pystyykö kansanedustaja, jonka oman agendan tärkein missio on taivaspaikka edes edustamaan niitä kansalaisia, joille tuo kysymys on täydellisen yhdentekevä? Onko vastauksia?

Tuskin, ainakaan tässä maailmassa.

Sitten takaisin siihen eilisillan osaan, johon itsekin osallistuin. Illan viimeinen esiintyjä heitti yhtäkkiä yleisölle - joka koostui suurelta osin hlbtqi-kansalaisista - seuraavan väitteen:

Putin is gay.

Tämä suora lainaus, kuten se lausuttiin. Yleisö pysyi hiljaa.

Well, perhaps he's actually bisexual, because of the wife and...

Yo. muistikuviin perustuva lainaus. Yleisö pysyi edelleen hiljaa. Esiintyjä yritti vielä jotain, mutta vaihtoi sitten puheenaihetta. Parempi niin.

Harmi vain, ettei illan tiukka ohjelma sallinut kysymyksiä ja omakin aikataulu johdatteli ulos tilaisuudesta heti sen päätyttyä, sillä olisin halunnut hänen hieman selvittävän lausahduksensa taustoja ja motiiveja.

Jäin miettimään, mitä esiintyjä - venäläinen toimittaja - tuolla ilmoituksellaan halusi. Sanat ymmärrämme, mutta tarkoitusta emme. Oliko tuo ns. varmaa tietoa, jolla Putinin vastustajat repostelevat Putinia? Jos näin on, onko tarkoituksena osoittaa Putinin hallinnon tekopyhyys, kun otetaan huomioon jo lainsäädännönkin vihamielisyys seksuaalivähemmistöjä kohtaan? Ei ole mitenkään tavatonta, että homot jahtaavat homoja... Venäjällä homous on to-del-la epäisänmaallista. Tai jos näin ei ole, eli Putin ei ole homo, niin onko tarkoitus tällaisella väitteellä mustamaalata Putinia, koska homo on huono juttu? Eli käyttää sanaa sen pejoratiivisessa merkitysvivahteessa?

Onko tämä kysymys edes tärkeä? Mene ja tiedä. Allekirjoittanut ja Kochanie viettävät häitään vuonna 2017. Se on tärkeää.

P.S. Suomalaisten ensikosketukset kristinuskoon ajoittuvat noin 900-luvulle, mutta kirkollisten olojen vakiinnuttaminen oli hidasta ja vaivalloista. Kautta aikojen? Rehellisyyden tai oikean tiedon käsitteet eivät taida ainakaan tuota kristittyä ahdistaa. No, joillekin usko riittää. 

Roosalupi aloittaa Tampereella!

Uusi kirjallinen klubi ROOSALUPI* kokoontuu joka kuun kolmas keskiviikko kello kahdeksantoista Sokos Hotel Tammerissa. Ensimmäinen Roosalupi järjestetään jo syyskuussa (16.9.2015 klo 18:00).

Roosalupi on tarkoitettu kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille. Roosalupiin kutsutaan eturivin suomalaisia kirjailijoita ja kirjallisuusvaikuttajia haastateltaviksi ja keskustelukumppaneiksi proosallisten teosten ja teemojen äärelle. Roosalupin sisäänpääsy on maksuton − ja kaikille avoin: edes ennakkoilmoitautumista ei tarvita. Sisään vain ja nauttimaan!

Roosalupi järjestetään säännöllisesti kerran kuussa. Syksyn 2015 aikana Roosalupin vieraiksi ja haastateltaviksi saapuvat Anna-Leena Härkönen (16.9.), Päivi Alasalmi ja Alexandra Salmela (21.10.), Anja Snellman (18.11.) ja Antti Tuuri (16.12.).

Roosalupin tarkoituksena on myös nostaa esiin Tamperetta kirjallisena kaupunkina niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Tulevaisuudessa Roosalupi tulee esittelemään myös kiinnostavia kansainvälisiä kirjailijanimiä.

Roosalupin järjestäjänä toimii Suomen vanhin maakunnallinen kirjailijayhdistys, tamperelainen Pirkkalaiskirjailijat ry. Yhdistys on perustettu vuonna 1943 ja sen jäseninä ovat olleet mm. Väinö Linna, Lauri Viita, F. E. Sillanpää, Eeva-Liisa Manner ja Kalle Päätalo.

Roosalupin tärkeänä yhteistyökumppanina toimii Tampereen kulttuurielämän perinteikäs maamerkki Hotelli Tammer.

Tämä on uuden tradition alku.

---

*) Proosaklubi Tampereen kielellä.