Ensin tiskasin. Sitten trimmasin parran huomisia juhlia varten, kävin suihkussa tätä päivää varten ja katsoin ulos ikkunasta. Näkymässä oli ihmisiä ja autoja, pyöräilijöiden paljaat sääret ja autoilijoiden paljaat käsivarret nauttivat lämmöstä, jossa minäkin kuivattelin. Kello 13:04 olin lähettänyt Pyhän pedon viimeisen version kustantajalle. Se toki palaa vielä oikovedosten muodossa, mutta nyt voin sanoa, että kirja on kirjoitettu. Siihen meni neljä vuotta.
Harhailin kaupungilla ja auringossa. Ostin lohtua kylmäsavulohen, juuston ja viinin muodossa. Kochanie on Helsingissä. On ehkä vain hyvä laskeutua takaisin jostain, joka sai (lähes) lopullisen muotonsa tänään, yksin kotona, yksin, kotona. Valossa ja lämmössä.
Itkettää, mutta itku ei tule. Se karehtii silmissä, mutta ei antaudu poskille. Aivan kuin joku tai jokin olisi kuollut, mutta en kuollaksenikaan muista kuka tai mikä. Tiedän toki. Ei tämä ole uutta. Tämä on jo vanha juttu. Kolmas kirja. Kolmas lapsi. Pian maailma saa sen kynsiinsä. Repiäkseen sen. Helliäkseen sitä. Rakastaakseen sen puhki. Se on maailman tehtävä.
Kohta mietin jo tulevaa. Ennen sitä tyhjyys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti