Puolitoistakertaisella nopeudella?

Olen löytänyt Ylioppilaslehden näköislehdet. Vanhojakin vuosikertoja lueskellessa kuluu tovi jos toinen. Ne ovat usein melkoisia aikamatkoja menneisyyteen ja ajatteluun vuonna sirppi ja vasara. Ajattelu ei vanhene koskaan; sen tulokset kyllä. Varhaisin näköislehti näyttäisi olevan 18/2008, joten kovin kauas kerrostumiin ei tarvitse vaivautua/kaivautua.

Innolla odotan päästä lukemaan joskus tulevaisuudessa kuluvan vuoden vuosikertaa 2022. 

Ylioppilaslehden numero 2/2022 tarjoilee lukijoilleen SUURMENESTYKSEKSI NOUSSEEN KIRJASYKSYN JATKO-OSAN eli "Kliseitä kevään tarpeisiin". Alaotsikot kertovat paljon: Nämä "herättävät keskustelua", Näistä "voimaannutaan", Nämä "toimivat äänikirjana" jne. "Ironiset" lainausmerkit Ylioppilaslehden. 

Mukana on myös todellisia väliotsikkoherkkuja, mutta lukekaa toki artikkeli itse. Ei maksumuuria. 

Osa itse "arvioista" osuu, osa upottaa kunnolla, osa taas jää joidenkin kevään tekeleiden lailla "horinan" tasolle. Yhdentekevä kun on yhdentekevää. Mukana kaunokirjallisuuden lisäksi myös tietopuolta.

Edelläkin mainitun alaotsikon Nämä "toimivat äänikirjana" alla lukee jotain käsittämätöntä — ja käsittämättömyydessään kylmäävää.

"Kuuntele puolitoistakertaisella nopeudella myös: "

En halua tässä yhteydessä puuttua äänikirjojen ihmeelliseen maailmaan tämän enempää, haluan vain valaista niitä mielikuvia, joita ko. pieni rivi minussa herätti. Saattaa olla, että samalla avaan vähän muutakin, mutta jääköön lukijan pohdittavaksi mitä.

En edes tiennyt, että tuollainen oli mahdollista: kuunnella puolitoistakertaisella nopeudella. 

Näen itseni ravintolassa. Löysin sen vahingossa eräänä iltana, kun vieraani — suomalainen toimittaja — halusi illan päätteeksi vielä kupposellisen sakea. Kysymyksessä oli todellinen löytö, sillä jopa ravintolan nimessä viitattiin olotilaan "olla piilossa". Saimme eteemme höyryävän kuumat oshibori-pyyhkeet, pienet alkupalat ja meistä huolehtivan mestarin suositukset sakeksi. Päätin tulla uudestaan.

Ravintola oli sopivasti kotimatkalla töistä. Vein sinne toki muitakin, mutta usein vain itseni ja vähitellen nousin asiakaskunnan ranking-listassa melkoisen korkealle. En tiedä, kuinka korkealle, koska niistä asioista ei puhuta.

Ravintolassa oli kolme menyytä: 5 000, 7 000 ja 10 000 jenin menyyt. Niiden sisältö toisti mukailtua kaisekin kaavaa ja oli keittiömestarin päätettävissä. Toiveita sai toki esittää, kuten silloin, kun vieraanani oli kasvissyöjiä Suomesta, mutta muuten kannatti vain alistua ja antautua. Söin silloin siis vielä lihaa, jota oli toki menyyssä vain vähän, mutta kuitenkin. 

Samoilla hoodeilla oli parturi, jonka asiakkaaksi hakeuduin heti Tokioon muutettuani. Ensin tuotiin teetä ja sitten pyydettiin täyttämään kaavake. Yksi kaavakkeen kohdista kysyi: Onko Teillä aikaa? Tämä tarkoitti tietenkin sitä, että tulisiko asiakas hoitaa mahdollisimman nopeasti vai onko tällä mahdollisuutta jäädä nauttimaan rauhallisesta hetkestä keskellä kiireistä arkea. Rastitin: Kyllä. En koskaan katunut ko. rastia, päinvastoin.

Luottoparturini sai kutsun myös läksiäisiini, kun kolme vuotta Tokiota ja noin seitsemän-kahdeksankymmentä parturointisessiota oli tullut täyteen. Oli se sen arvoistakin. Aivan kuin olisi käynyt kylpylässä rentoutumassa.

Nämä muistot siis maailman suurimmasta kaupungista. 

Näin kärjistetysti:

Näen itseni ravintolassa. Tilaan keskihintaisen menyyn, koska olen suomalainen. En tietenkään joudu maksamaan siitä mitään. En vielä, ehkä sitten joskus. Jos jaksan.

En myöskään jaksa odottaa turhia, vaan haluan kaiken nyt ja heti. Pyydän mestaria viestimään keittiöpäällikölle, että jokainen ruokalaji tulisi tarjoilla yht'aikaa. Pyydän myös lusikan, koska puikoilla ahmiminen vie tuhottomasti aikaa. Pyydän myös ketsuppia. 

Kun istahdan parturinpenkkiin, nielaisen aterian viimeiset suupalat ja hoputan parturia. Ehdotan, että tämä leikkaisi kaksilla saksilla eli molemmilla käsillä. Hän tekee työtä käskettyä. 

Kun palaan kotiin, en muista kummastakaan mitään. Mutta tiedän ruokailleeni ja käyneeni parturissa. Päättelen sen ketsupista rinnuksilla ja hiuksista, joista on vaikea sanoa, mitä niille on tehty, mutta voin sentään sanoa käyneeni niin syömässä kuin parturissa.

Huomenna taitaa olla lippispäivä. Onneksi on viikonloppu. Taidan käydä siinä viehättävässä puistokahvilassa, mutta otan oman ketsupin mukaan. Viimeksi se loppui kesken. 

Miksi emme säästäisi lisää aikaa (mihin?) ryhtymällä kuuntelemaan kirjoja sen saatanan satakertaisella nopeudella? Jokaisesta meistä voisi tulla oman elämänsä paavoväyrynen. 

Onko kirjallisuus jakautumassa kahtia? Toista kuunnellaan puolitoistakertaisella nopeudella yhden kerran — ja toista palataan lukemaan uudestaan vielä vuosienkin päästä? Kumpi niistä selviää? Vai tuhoutuvatko molemmat?

"Ensisijaisesti äänikirjaksi kirjoitetussa teoksessa nainen ja mies (äänikirjassa näyttelijät Pihla Viitala ja Samuli Niittymäki) keskustelevat Tärkeistä Asioista. Ajan hengen mukaisesti läpi käydään ainakin lapsuustraumat, monogamia, seksielämä, terapia ja ilmastonmuutos. Äänikirja tuo mieleen Hoks, Poks, Kaverin kanssa, Hupsis, Pupsis -podcastit, joissa kaverukset höpöttelevät viinilasillisen äärellä avoimesti kaikesta maan ja taivaan välillä. Vain vahvimmat kestävät loppuun asti." — Ylioppilaslehti, 2/2022

+++

Ai niin, kyseistä tokiolaisravintolaa ei enää ole. Mutta onneksi tuolta on nousemassa ravintoloiden uusi, innokas ja — ah, niin kirkasotsainen! — sukupolvi. He sekoittavat kaiken tehosekoittimissaan. Tehokasta sekoitusta. Tavara on samaa. Vain mössön värin voi valita. Vaikka asun mukaan. Kuppi, kansi, pilli ja imu päälle. Katso vaikka suoratoistopalvelua samalla. 

La Superba!

Veljeni häät Piemontessa antoivat hyvän syyn ottaa varaslähtö oikeaan kevääseen ja viettää ensin Kochanien kanssa muutama päivä aurinkoisessa Genovassa. Kaupunki oli juuri niin miellyttävä, rento ja hurmaava (lue: ei turisteja) kuin olin muistanut.

È piacevolissima e sentimentalissima la stessa luce veduta nelle città, dov'ella è frastagliata dalle ombre, dove lo scuro contrasta in molti luoghi col chiaro, dove la luce in molte parti degrada appoco appoco, come sui tetti, dove alcuni luoghi riposti nascondono la vista dell'astro luminoso ec. ec. A questo piacere contribuisce la varietà, l'incertezza, il non veder tutto, e il potersi perciò spaziare coll'immaginare, riguardo a ciò che non si vede.

Mitä miellyttävin ja tunteiden täyttämä on sama valo nähtynä kaupungissa, jossa siihen leikkautuu varjoja, jossa tummuus monin paikoin luo vastakohdan kirkkaudelle, jossa valo monessa kohdassa himmenee vähä vähältä, kuten katoilla, jossa tietyt syrjäiset paikat kätkevät katseelta loistavan tähden  jne. Tätä nautintoa lisäävät vaihtelu, epävarmuus, se, ettei näe kaikkea, niin että voi antaa mielikuvituksen temmeltää siellä mitä ei näe.

Näin Giacomo Leopardi 20. syyskuuta, 1821 teoksessaan Zibaldone. Löydetty Italo Calvinon Amerikan luennoista (Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle, Loki-Kirjat 1999). Suomennos Elina Suolahti.

Se mikä ei näy... se mikä ei heti avaudu ja paljasta itseään. Genovan kaupunki sai uuden logon noin vuosi sitten. Sanovat alan ammattilaiset siitä sitten mitä tahansa, minulle tavalliselle Via Garibaldin palatsikatua tallaavalle logo aukesi kuin Ligurian kaunein kukka. Sen ymmärtääkseen on kuitenkin paettava Via Garibaldin vanhan rahan keskusta centro storicon (vicoli tai carrugi) kapeaakin kapeammille kujille ja nostettava katseeensa kohti katonharjoja. Taivaastakin näkyy vain pieni kaistale.

Vicolin kontrastit eivät keväällä tietenkään rajoittuneet vain valoon ja varjoon vaan myös lämpöön ja viileyteen. Kujien kuiluissa ei tuntunut takkikaan riittäävän, mutta sitten taas aukioilla tuli jo kuuma. Olen ollut Genovassa vain keväällä, mutta voi vain kuvitella, kuinka miellyttävältä kujien viileys tuntuu kesäkuumalla. Emäntämme mukaan kaupunkia on siunattu läpi vuoden melko leudolla ja miellyttävällä ilmastolla. Kiitos meren, joka toi Genovalle myös sen vaurauden, palatsit, taideaarteet, kansainvälisyyden, keveyden... Kristoffer Kolumbus oli genovalainen.

Keveys näkyi myös ruoassa: vähemmän lihaa ja paljon, paljon enemmän kalaa ja mereneläviä, kiitos jälleen meren. Maut olivat myös mietoja, jopa indonesialaisessa ravintolassa, jossa olisi toki kaivannut hieman enemmän potkua, mutta toisaalta, kaikki maistui itseltään ja raaka-aineet olivat juuri niin tuoreita ja makoisia kuin vain voi kuvitella! Maailma saa kiittää genovaisia herkkusuita myös pestosta, joka olikin sitten kerrassaan jumalaista paikan päällä trofie-pastan kera nautittuna. Grazie Il Grillo Parlante!

Kysyin Kochanielta, mikä oli parasta Genovassa ja sain vastaukseksi: ruoka ja aivan erityisesti artisokat (vahvasti sesongissa!), La Maman pesto-peruna-pizza sekä vanhan kaupungin kujat. Sekä se, ettei  Genovassa syöty lihaa "miljoonalla eri tavalla, niin kuin Piemontessa". Vanha kaupunki todellakin on elävä, genovalainen kaupunki. Kuten sanottua, poissa ovat Rooman - tai Tallinnankin - turistilaumat ja niiden mukanaan tuoma rahat pois -asenne. Kaikesta nykymatkustamisen vaivalloisuudesta huolimatta päällimmäiseksi jäi kuitenkin ja poispyyhkimättömän ehdottomasti Ci vediamo ancora, La Superba!

Perkele

Ei riittänytkään se, että pääministeri ei ajattele asioitaan loppuun tai ei yleensäkään ajattele (kts. edellinen kirjoitus), vaan että samaan tulevien vaalien (ja persujen kannatuslukujen) säikäyttämään vikisevään laulukuoroon liittyi myös Jyrki Boy ilmoittaessaan, että sukupuolineutraali avioliitto on omantunnonasia puolueen kansanedustajille (lue: lainsäätäjille) mikäli lakiesitys eduskuntaan joskus tulee. Samassa jutussa siteerataan Kataisen lausuntoa populismista (lue: persuista):

Populistilla ei ole arvoja, koska populistin pitää olla notkea joka suuntaan...

On Kataisen kellon ääni saanut toisen sävyn sitten aurinkoisen kesän ja Porissa järjestetyn Suomi Areenan. Notkeaa, Katainen, notkeaa.

Mutta olipa mielenkiintoinen vieraskynäilijä Hesarissa tänä aamuna! Homojen oikeudet eivät ole yksiselitteisiä, kuului tohtoritutkija Miia Halme-Tuomisaaren kirjoitus. Asiayhteydestään irrotettuna otsikko on pöyristyttävä.

Suurin osa kirjoituksesta on asiantuntijan kynästä. Käsitystä homoseksuaalien tasavertaisesta asemasta ei voida perustella suoraan kansainvälisoikeudellisella normistolla, kirjoittaa Halme-Tuomisaari. Tämä on totta, vaikka YK:n yleismaailmallinen julistus korostaa, että kaikki ihmiset ovat syntyneet tasa-arvoisiksi. Ordem e progresso -maa Brasilia (maailman väkirikkain katolinen maa muuten: väestöä n. 200 M, joista katolisia n. 75%) on ehdottanut YK:n ihmisoikeuskomissiossa (nyk. ihmisoikeusneuvosto), että seksuaaliseen suuntautumiseen perustuva syrjintä kiellettäisiin. Asia poistettiin komission agendalta eritoten Afrikan ja islamilaisten maiden vastustuksen vuoksi.

Eikä asia ole Euroopassakaan sen paremmilla kantimilla: seksuaalivähemmistöjen asemaa ei ole myönteisistä päätöksistä huolimatta vahvistettu julistuksin tai sopimuksin. Näin ainakin Halme-Tuomisaaren mukaan ja totta: Euroopan ihmisoikeussopimukseen ei ole kirjattu erikseen seksuaalivähemmistöjen syrjintäkieltoa. Ihmisoikeussopimuksen 14 artikla kieltää sukupuoleen, rotuun, ihonväriin, kieleen, uskontoon, poliittisiin tai muihin mielipiteisiin, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, kansalliseen vähemmistöön kuulumiseen, varallisuuteen, syntyperään tai muuhun asemaan perustuvan syrjinnän.

Halme-Tuomisaaren juttu tuntui toimivan käsittämättömästä otsikosta huolimatta. Mutta sitten vieraskynä lankeaa siihen samaiseen loveen, johon moni muukin on langennut. Ko. lovessa alkaa olla jo täyttä.

Homokeskustelua on leimannut kaksinainen kärjistyneisyys. Yhtäältä esimerkiksi kirkon sisäisten näkökulmien moninaisuus on sivuutettu ja kirkon näkemykset on rinnastettu äänekkään ääriryhmän kannanottoihin.

Tästähän kirkko saa syyttää suuremmaksi osaksi itseään. Minun on vain vaikea nähdä tasavertaisuutta vaativaa argumentointia kärjistetyksi. Mutta tässä tullaankin allekirjoittaneen ja vieraskynäläisen perustavaan eroon siitä, mitä tasavertaisuus ja ihmisoikeudet meille käsitteinä ovat.

Toisaalta ihmisoikeuksista puhutaan totuutena, jonka alkuperää tai täsmällistä sisältöä ei ole tarpeen pohtia. Tämä enemmän kuin särähti korvaan. Mitä ihmettä tohtoritutkija Halme-Tuomisaari tarkoittaa? Ja jatkaa samalla linjalla: Ihmisoikeudet ovat aikaansa sidottuja ja niiden sisällöstä voidaan olla eri mieltä.

Nyt meni tohtoritutkijaltakin puurot ja vellit sekaisin. Ammatin tuomaa sokeutta, olettaisin. Jos tuo olisi kuulunut näin ihmisoikeuksiin liittyvä lainsäädäntö on aikaansa sidottu ja sen sisällöstä voidaan olla eri mieltä, niin olisin voinut näkemyksen hyväksyä. Tuossa muodossaan väite on vuonna 2010 toimivan tutkijan kynästä käsittämätön. Pitääkö vielä muistuttaa eurooppalaisen historian sysimustasta vaiheesta? Saksan natsihallinnon laatimat rotulait veivät Saksan juutalaisilta kansalaisoikeudet ja kielsivät seka-avioliitot vuonna 1935.

Arvojen ja lakien välisistä mekanismeista (demokratiassa) minulla on aina ollut sellainen käsitys, että ensin muuttuu arvomaailma, saa tarpeeksi kriittistä massaa, jonka painolla äänestäjät äänestävät vaaleissa ja valitsevat omaa arvomaailmaansa vastaavia kansanedustajia eli lainsäätäjiä, jotka sitten säätävät lakeja, jotka taas puolestaan vaikuttavan arvomaailmaan. Kirjoituksessaan Halme-Tuomisaari vaikuttaa lähestyvän asiaa päinvastaisesta suunnasta, ja mitä pidemmälle ja syvemmälle kirjoitusta lukee, sitä tarkoitushakuisemmalta se alkaa kuulostaa.

Todellinen yhteiskunnallinen moniarvoisuus tarkoittaa vivahteikasta keskustelukulttuuria, vastapuolen kunnioittamista ja omien totuuksien - myös oman ihmisoikeusymmärryksen - säännöllistä kyseenalaistamista.

Hyvin mielenkiintoinen - taitavakin - lopetus vierasskribentiltä.

Seuraava kaikella kunnioituksella. Perkele tulee monessa hahmossa, sanotaan. Jos ei ole mitenkään tavatonta löytää lääkärin tai puoluejohtajan kaavun alta sysimusta fundamentalisti, niin eikö sellaisen voisi olettaa pilkahtelevan tieteentekijänkin taustalla? Vai syyllistynkö nyt jonkun osapuolen suoranaiseen mustamaalaukseen? Tai - herra paratkoon - kärjistämiseen?

Mene ja tiedä, kuten eräs kriitikko sanoi arviossaan.

S.

Puurot ja vellit

Nyt meni jo pääministerilläkin pahasti puurot ja vellit sekaisin. Mutta onko tämä nyt mikään ihme?

Pääministeri luulee osallistuneensa Toivotaan, toivotaan -ohjelmaan. Näin voidaan päätellä Iltasanomien uutisesta: Toivottavasti poliitikoiden ei tarvitse ottaa kantaa, mikä on syntiä. Ihanko totta? Onpa hienosti toivottu. Sitä samaa olisin halunnut toivoa minäkin, kunhan olisin hoksannut niin tehdä eli ennen tämän aamun Hesaria, joka oli pääministeriltä ilmeisesti jäänyt lukematta. Myöhäistä toivoa siis.

Aamun Hesari kysyi muutamalta kansanedustajalta, onko homoseksuaalisuus syntiä. Kiltisti kuin pässit narussa arvon edustajat ja muutama kuolevainenkin vastasivat, mitä vastasivat, osa siis myös selkeästi ei, homoseksuaalisuus ei ole syntiä. Vastauksella ei ole sinänsä väliä, vaan sillä, että yleensä tuollaista kysytään ja sitten siihen vielä vastataan. Kansanedustaja - poliitikko - tuli kuin tulikin ottaneeksi kantaa siihen, mikä on syntiä. Vastasi kun kysyttiin.

Eikö edes juolahtanut mieleen seuraavanlaista vastausta? Ihan niinkuin vaihtoehdoksi:

Emme saa rajata tärkeää yhteiskunnallista keskustelua kansalaisten tasa-arvoisuudesta ja tasavertaisuudesta keskusteluksi synnistä. Kieltäydyn vastaamasta noin typerään kysymykseen.

Raamatun kätevästi moninaiset ja monimuotoiset (lue: käyttötarkoitukseen venyvät) tulkinnat määrittelevät synnin. Edes kirkko ei osaa - tai uskalla - antaa selvitystä siihen mikä on syntiä, mikä ei.

Höpinät siitä, että olemme kaikki syntisiä - voi kuinka suloisen yhteisöllistä - ovat nekin saman ajatusvääristymän tuotoksia. Synti ei ole universaali: tasavertaisuus on.

Toistan itseäni, kun ilmoitan seuraavaa: olen synnitön. Minulla ei ole mitään tekemistä kirkon tai sen oppien kanssa, minä en tule ikinä hakemaan elämälleni sen tai sen edustajan siunausta. Kirkko ja sen kaikkien ääripäiden ja keskiäänten opit olisivat minulle yhdentekevää surinaa, mutta vain jos kirkko ja valtio erotettaisiin todellisesti toisistaan. Näinhän ei ole. Ei siis ole kirkon asia, mitä se homokysymyksessä tekee.

Puuro käsittää lainsäädännön, josta huolehtivat kansanedustajat, jotka me valitsemme. Vellit lilluvat taas keskustelussa siitä, mitä helvettiä kirkon pitäisi tehdä homoille.

Pääministerin Mari Kiviniemen (kesk.) mielestä uskontoa ja politiikkaa ei pidä liikaa sekoittaa keskenään.

Hyvä Mari, tätä toivon minäkin, jos asian suhteen nyt osaisin jotain toivoa. Pieni aste-ero meillä vain on. Mielestäni uskontoa ja politiikka ei pidä sekoittaa keskenään ollenkaan. Siitä ei hyvä seuraa. Sellaisesta voi tulla aika soppa. Hyvänä esimerkkinä Päivi Räsänen ja kristillisdemokraatit. Toisaalta P.R. & KD ovat aika lievä ilmiö noin maailmanlaajuisesti. Siitä pitää huolen suhteellisen vahva oikeusvaltion perinne Suomessa eli juuri lainsäädäntö. Eli eduskunta eli kansanedustajat eli me.

Pääministerin mielestä on ollut ikävää, että nyt käynnissä olevassa homokeskustelussa ovat äänessä olleet vain ääripäät. Hetkinen? Mitäköhän ääripäitä Kiviniemi tarkoittaa? Viittaako hän ääripäillä kirkon ja kristillisdemokraattien ääripäihin vai käynnissä olevan keskustelun ääripäihin? Mitä 'ääripäisyyttä' voi olla tasa-arvon ja tasavertaisuuden vaatimuksessa? Selitystä kaivataan. Sitä tuskin saadaan. Mutta onneksi pääministerin mielestä kirkko on paljon moniarvoisempi kuin keskustelun pohjalta olisi voinut ymmärtää. Aivan, kirkon moniarvoisuus ja kykenemättömyys käsitellä ongelmia - ml. tätä homokysymystä - on ollut suorastaan hämmästyttävää.

Tämä kaikki saattaa kuulostaa hiusten halkomiselta - vrt. käytetäänkö sanasta ääripää yksiköllistä vai monikollista muotoa - mutta kun sanat muovaavat maailmaa tai ainakin käsitystämme siitä. Niillä on todellista voimaa. Alussahan oli sana, ainakin raamatun mukaan. Vai mitä sanotte seuraavasta?

Osoita tukesi meille! Liity piip. Haluamme rakentaa yhteiskuntaa, jossa ihmiset uskaltavat, jaksavat ja tahtovat välittää ja jossa heikommasta kannetaan huolta.

Kenellä on näin hienosti julkituotuja tavoitteita? Klikkaa ko. sanaa piip, ota selvää ja päätä itse, mitä teet.

Ratiosta

Kirjakerho - eli tällä kertaa herrat kirjailija Torsti Lehtinen ja sanoittaja Vexi Salmi - keskustelivat kahdesta kevään esikoiskirjasta Seppo Puttosen toimittamana otsikolla Pettäjän tie ja miesparin sota. Molemmat esikoiset - Tiina Lymin Susi sisälläni ja allekirjoittaneen Viinakortti - saivat osakseen puolisen tuntia. Ohjelma on kuunneltavissa Ylen Areenalta vielä 58 päivää (01.06.2010).

Ohjelma oli mielenkiintoista kuultavaa. Seppo Puttonen toi esiin Tiina Vatasen tuoreen (huhtikuu 2010) tutkimuksen Moitteetonta käytöstä sotatoimialueella? (pdf), joka käsittelee suomalaissotilaiden seksuaalirikoksia Karjalassa jatkosodan aikana eli vuosina 1941-44. Tutkimuksen rikokset on jaettu neljään alaotsikkoon: 1) Väkisinmakaamiset, 2) Haureuden harjoittaminen alle 17-vuotiaan lapsen kanssa, 3) Luonnotonta yhteyttä humalassa ja 4) Uhreina Vappu-hevonen ja Lemmikki-lehmä.

Luonnottomalla yhteydellä (humalassa) viitataan haureuden harjoittamiseen samaa sukupuolta olevan kanssa. Sellainen päätyi seksuaalirikoksena kirjoihin ja kansiin eli käsiteltiin kenttäoikeudessa 10 kertaa. Kaikissa tapauksissa osapuolet olivat miehiä ja ainakin toista osapuolta rangaistiin.

Monen muun mielenkiintoisen tutkimustiedon ja ajatuksen joukosta esiin nousi erityisesti yksi, jotka haluan tuoda tässä esiin. Suora lainaus ko. tutkimuksesta:

Homoseksuaalisuus ei ollut näkyvässä asemassa suomalaisessa agraarikulttuurissa ennen sotia. Sota näyttäytyy muutoksen alullepanijana ja 1940- sekä 1950-luvuilla käsitteet homo ja lesbo tulivat yleiseen käyttöön. Löfström (eräs toinen tutkija, johon Vatanen viittaa) on tulkinnut tämän johtuvan siitä, ettei suomalaisessa agraarikulttuurissa ollut tarvetta miehisyyden vahvistamiselle oman heteroseksuaalisen suorituskyvyn kautta, vaan arvostus ansaittiin työn kautta.

Ensimmäisen kerran ihmettelin asiaa, kun Keskisuomalainen julkaisi Pertti Ehrnroothin hyvinkin suopean arvion Viinakortista otsikolla Todellinen isoisä löytyy kaapista. Saman arvion julkaisivat myös Savon Sanomat ja Etelä-Suomen Sanomat. Tässä suoraa lainaa arvion loppupuolelta:

Homoeroottisen Viinakortti-romaanin kovin monet, yksityiskohtaisen tarkat rakastelukohtaukset, vaikkakin enimmäkseen kauniisti kuvatut, rasittavat hieman heterolukijaa.

Mielenkiintoisinta tässä on se, että toisaalta kriitikko haluaa ehdoin tahdoin kertoa lukijalle olevansa itse hetero, mutta toisaalta voidaan myös sanoa, että käyttäessään verbistä rasittaa preesens-muotoa laajentaa hän rasituksen koskemaan kaikkia heterolukijoita. Millä ihmeen ilveellä kriitikko päättää minkälaiset kohtaukset rasittavat - vaikkakin vain hieman - minkälaista lukijaa?

Samalla huvittuneisuudella - samasta syystä - kuuntelin Kirjakerhon sanoittajakeskustelijan räpistelyä homo-hetero -dikotomiahäkissään. Hän kutsuu itse itseään huonoksi asiantuntijaksi, koska ei ole kokenut miesrakkautta, eikä siksi tiedä mikä on herkkää mikä ei. Toisaalta kanssakeskutelija kirjailija komppaa mukana seuraavin sanoin: "Ei samalla lailla pääse mukaan, kuin pehmeän posken hivelyä, kuin parran rahinaa poskea vasten...". Miten ihmeessä herrat voivat edes ymmärtää naisiaan, jotka saattavan hyvinkin pitää parranrahinasta omaa siloposkeaan vasten? Mene ja tiedä, Pertti Ehrnroothia lainatakseni.

Haluan korostaa ilmaisua huvittuneisuudella. Enkä halua sisällyttää siihen minkäänlaista piruilua, vain ja ainoastaan ihmettelyä asian äärellä, joka vaikuttaa olevan, jos ei nyt elämää, niin ainakin kirjallisuutta suurempi.

Toinen keskustelijoista päästi suustaan myös seuraavaa, joka kieltämättä särähti ensin, mutta laskettakoon samaan laariin:

Kouluaikoina sanottiin, että mennääns vetämään homoa turpaan (naureskelua). Ei tullu yhtään mieli mennä hakemaan kirjailijaa esiin.

No, hyvä juttu, ettei! Sitäpaitsi, millä ihmeen ilveellä tämä keskustelija tekee minkäänlaisia päätelmiä kirjailijan seksuaalisuudesta? Eihän keskustelijalla ole - ainakaan omien sanojensa mukaan - kokemusta miesrakkaudesta. Kirjailijallakaan ei ole kokemusta luonnottomasta - ja humalaisesta - yhteydestä ko. herraan, tai muistikuvia ainakaan.

Lainaus Vatasen tutkimuksen lainauksesta:

Senjälkeen kva (kuulusteltava?) väittää menneensä niin sekaisin, ettei muista, koska viinat loppuivat eikä koska poistui sieltä ja mitä sitten mahdollisesti oli tapahtunut ennen kuin seuraavana aamuna heräsi... Kva lisäsi vielä, ettei hän ainakaan selvinpäin sekaantuisi eläimeen.

Vatasen tutkimuksen lisäksi suosittelen lämpimästi myös Tuula Juvosen kirjaa Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia, joka toimi ensiarvoisen tärkeänä tietolähteenä Viinakorttia kirjoittaessani.

P.S. Kirjekerhon herroille kuitenkin lopuksi kiitos mielenkiintoisesta - ja mieltäkinlämmittävästä - puolituntisesta. Hän on valmis kirjailija, lausahdus sai kirjailijan itsensäkin liikuttumaan.

Natural Born Comedian

Aamun lehti kertoo paljastavalla tavalla espoolaisten tyyli- ja huumorintajusta. Nimettömän diakonin tunnustukset osa 1: Espoo kehotti ohjaamaan asunnottoman muuttamaan Helsinkiin. Tässä tarkemmat ohjeet: a) siirrytään Espoosta Helsinkiin, b) avataan poste restante -osoite, c) käydään Albertinkadun maistraatissa kirjautumassa helsinkiläiseksi ja d) siirrytään Kallion toiselle linjalle, jonka Helsingin asunnottomien sosiaalipalveluista kyllä järjestyy paikka tilapäismajoitukseen.

Kerrassaan loistavaa! Pois silmistä, pois mielestä ja tietenkin pois menoeränä Espoon kaupungin kituliaasta budjetista. Tyylitajusta se kertoo tietenkin siinä mielessä, että tuossa yllä on kuvattu kätevä tapa päästä eroon Espoota rumentavista asunnottomista. Huumorintajusta tuo kertoisi, jos asunnottomien siirtäminen Helsinkiin ei olisi totta. Mutta kun se on.

Ilmiö eli asunnottomien siirtyminen/siirtäminen vaikuttaa olevan maan tapa, ei siis pelkästään Espoosta Helsinkiin kohdistuvaa muuttoliikettä. Pum, pum! Taas saatiin ammuttua yksi pummi alas ja piäkaupunkiin. Muuta siis ei tarvita kuin tuo kirjautuminen helsinkiläiseksi Albertinkadulla. Ja tietenkin vakava sosiaalinen ongelma: asunnottomuus.

Suomessa on noin 8 000 asunnotonta, joista Helsingissä aamun artikkelin mukaan 3 150. Espoossa on tuon samaisen artikkelin mukaan 490 asunnotonta. Helsingin asukasluku syyskuussa 2009 oli 582 169 ja Espoon samassa kuussa 243 900. Koko maan väkiluku oli viime kuussa 5 346 821 (katsokaa tiedoston alaosasta yhteenlaskettu väkiluku). Näiden lukujen kanssa pelaaminen ei vaadi korkeampaa matematiikkaa: totuus paljastuu jo silmäillessä.

Ongelmaa ei siis espoolaislogiikan mukaan ole, jos sille ei ole ratkaisua.

Menipä tämä ihmettelyksi... Vakaa aikomukseni oli kirjoittaa kadun toisella puolella olevan leipäkaupan luonnonlahjakkuudesta komedian saralla. Pelkästään sen takia siellä kannattaa käydä ostamassa aamun ja päivän leivät ja paakkelsit. Kesäaamuisin pyjamassa tietenkin. Leipäkaupan myyjätär valkoisessa takissaan puhuu äidinkielenään venäjää.

Eräänä kesäisenä maanantaiaamuna erehdyin toivottamaan hyvää viikonjatkoa. Vastaukseksi sain kivahduksen: "Viikonloppu meni jo!" Tämä selvä.

Tänään eli harvinaisen pimeänä ja hyisenä maanantaiaamuna (todellisuus, jonka 3150 helsinkiläistä kohtaa ilman 'asumisen' tarjoamaa lämpöä...) erehdyin kysymään tuoremehua:

- Tuore?! Mehua? tulee nopea ja kipakka sekä hyvin ihmettelevä kysymys.

- Niin sellaista litran pakkausta esimerkiksi appelsiinimehua, yritän selvittää asiaa.

- Jos minä puristaisin Teille tässä tiskillä mehua suoraan appelsiinista, niin se olisi tuoretta! Me emme myy tuoremehua, kuului tyhjentävä vastaus.

Niinhän se on. Asiat ovat kuten sanotaan. Tuoremehu on tuoremehua, vaikka siitä olisi tuoreus kaukana, eikä ongelma ole ongelma, jos se siirretään Helsinkiin.

Sami

P.S. Jännä juttu muuten: asukaslukuun lasketaan myös asunnottomat, vaikka he eivät asu missään. Mielestäni asumiseen tarvitaan asunto.

P.P.S. Natural Born Comedian viittaa tietenkin leipäkaupan myyjään. Tämä kaikella leipäisellä lämmöllä tietenkin!

Homot Hemmettiin!

Eilisaamu alkoi aikaisella työtapaamisella ydinkeskustan ulkopuolelle, mutta metro vie ja metro tuo kumpaankin suuntaan. Sörnäisten jälkeen avautuvat näkymät ovat aina yhtä mieltä kohottavia. Sitten huomasin otsikon Metrossa: Suomeenkin tulee ehkä homojen vanhainkoteja. Tervemenoa hyvä aamu.

Asiaan puuttui myös Hesari Homojen vanhainkoteja harkitaan myös Suomeen. Ensimmäisenä kesäisen kepeän uutiskynnyksen 07.07.09 aihe ylitti Iltasanomissa: Ruotsissa kaavaillaan vanhainkoteja homoseksuaaleille.

Minä en ikinä opi. Palattuani toimistolle menin ja avasin täysin tietoisesti paskaluukun eli klikkasin asiasta käytävää 'keskustelua' verkko-Hesarissa, vaikka olen monta kertaa luvannut itselleni ja henkiselle hyvinvoinnilleni, että en niin tee.

Missä on se henkinen peräkammari, missä nämä Penat asuvat? En kohtaa heitä arkipäivässä, en juhlassakaan. Johtuuko se siitä, että lähes kaikki päivittäisen elämäni asiat tapahtuvat postinumeroalueilla 00100-00150? Maksanko maltaita niin asumisesta kuin elämisestäni vain jotta voin yleensäkin viettää ihmisarvoista ja turvallista elämää? Tätä pitänee pohtia myöhemmin...

Asiaan. Keskutelussa vilisi niitä samoja iänikuisia epäargumentteja esim. juuri siitä, mihin keskustelun aloittanut Penakin otsikossaan viittaa: Syrjintää. Suosittelen penoille tutustumista myös käsitteeseen positiivinen syrjintä. Ihan vain, että saataisiin sinne peräkammariin edes pilkahdus valoa - ja toivoa.

En suosittele tuon keskustelun seuraamista kenellekään, mutta en voinut vastustaa muutaman terävän huomion lainaamista myös tänne. Yksi järisyttävimistä oli argumentti, johon muutamakin kirjoittaja oli päätynyt. Perusajatus näissä kommenteissa oli: vanhainkodit myös vain poliiseille, vain raksamiehille, vain yli 170-senttisille, vain alle 170-senttisille, vain niille, jonka lempiväri on sininen, vain niille, jotka eivät tykkää syödä kalaa (silliä?*) sekä tietysti myös vain niille, 'jotka ajoi vuonna 1954 Opel-merkkisellä autolla'. Lainaus on suora, mutta älkää siitä huolimatta menkö klikkaamaan tuota paskaluukua auki. Ai niin: 'ja niille, jotka on juosseet 100m alle 14 sekunnin'. Siinäpä vanhainkotini, sitten kun aika koittaa!

Vitun raksamies! Painu helvettiin, senkin yli 170-senttinen! Sä oot varmaan joku, joka ajoi vuonna 1954 Opel-merkkistä autoa! Joo, mut voisiksä mennä johonkin tykkäämään siitä sinisestä niitten toisten sinisestä tykkäävien kanssa? Lähdehän litomaan: täällä syödään vaan kalaa. Kyllä tilanne on nyt niin, ettei me luoteta suhun, eikä siis palkata sua, kun sä olet poliisi, vai mikä se sana nyt on, jota teikäläiset käyttävät?

Ihminen on ihmiselle ihminen.

Suomalaisen keskimääräinen elinikä - miehillä keskimääräistä alempi ja naisilla keskimääräistä ylempi - on 77 vuoden hujakoilla. Tänä vuonna 77-vuoden kunnioitettavan iän saavuttavat/saavuttaneet suomalaiset homot ja lesbot ovat siis syntyneet vuonna 1932. He ovat olleet rikollisia 39 vuotta elämästään. Sairaiksi heidät luokiteltiin ensimmäisen 49 elinvuoden ajan. Nämä suomalaiset ovat siis olleet yli puolet elämästään rikollisia ja rikollisuutensa vuoksi myös sairaita - sairaita, ja sairautensa takia rikollisia.

Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuoteen 1971 saakka. Homoseksuaalisuus poistettiin sairausluokituksesta vuonna 1981.

Miksi pitäisi heterot sulkea näiden vanhainkotien ulkopuolelle? Samanlaisia ihmisiä tässä kai kaikki kuitenkin ollaan?

Siinä siis lisää Hesarin keskustelusta.

Paljon on tapahtunut muutaman vuosikymmenen aikana, mutta me olemme vasta siirtymässä aidosti tasa-arvoiseen yhteiskuntaan: tämä - kuten parisuhdelakikin - on vain osa siirtymävaihetta. Ihminen on suomalaisenkin yhteiskunnan eri saroilla 'samanlainen' vain jos hän täyttää hetero-odotuksen eli on hetero tai esittää heteroa. Sitäpaitsi, käsittääkseni se malli, mitä Ruotsissa ja Suomessa haetaan ei sulje pois heteroitakaan.

Kaiken kaikkiaan kysymys on mahdollisuudesta valita. Perimmäinen ajatus tässä on se, että vanhus saisi viettää elämänsä viimeiset vuodet niin hyvissä olosuhteissa kuin vain on mahdollista. Olosuhteissa, joissa muut asukkaat ja henkilökunta jakavat paljon samaa kokemusmaailmaa, arvoja ja ymmärrystä. Sanana homoseksuaalisuus painottaa liikaa seksuaalisuutta, eikä tietenkään pysty kuvaamaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen koko kenttää, joten valitaan 'leimaksi' queer. Queer-vanhusten asemaa ei ole tähän mennessä juurikaan pohdittu. Heitäkin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Monen omaisenkin tietämättä, koska vuosikymmenien harjoitus salailun julmassa taidossa tekee kenestä tahansa mestarin.

Homohemmetin keskustelunaiheet poikkeaisivat varmasti paljon niistä, mitä voisimme hetero-oletetussa vanhainkodissa kuulla. Aiheet olisivat eri: ihmisyys ja samanmielisyys olisi samaa. Yhteiset muistot, yhteiset puheenaiheet - joista lapset ja lapsenlapset valitettavan usein puuttuisivat, mutta samalla he puuttuisivat myös homovanhuksen yksinäisestä todellisuudesta - yhteiset kokemukset salatusta onnesta ja avoimesta syrjinnästä. Yhteiset kokemukset siitä, mitä oli taistella ja rakastaa rintamalla...

Muistan jo vuosia sitten (vuosikymmeniä sitten?) ideoineeni homojen vanhainkotia muutaman ystäväni ja muutaman oluen avittamana. Mietimme konseptin valmiiksi nimeä myöten. Nimeksi tuli tietenkin Homohemmet.

Mutta miksi sitten tuo Metro-lehden otsikko sai niin kovasti ärsyyntymään? Raflaavia otsikoita repivälle toimittajalle tiedoksi: homojen vanhainkodit eivät tule mistään. Niitä tullaan perustamaan suomalaisten toimesta Suomessa ja suomalaisille vanhuksille. Homous ei ole enää tauti (kts. yllä), eikä se tule tai ole tullut lintukotoomme ulkopuolelta. Se ei ole 'Ruotsin tauti' (kts. linkin takaa kohta: 1. Minäkö sellainen?), vaan sitä on aina ollut ja tulee aina olemaan myös Suomessa ja ihan supisuomalaisten itsensä, eikä suinkaan harjoittamana tai harrastamana, vaan elämänä. Onneksi olkoon! Viikon ksenofobia-palkinto meni sinulle.

*) Täysin asiaton lisäys, anteeksi. En vain voinut vastustaa...

Kielipuoli potilas

Elän kolmen, neljän kielen loukussa. Puhun, kuuntelen, luen ja kirjoitan paria indoeurooppalaista ja yhtä ulkoeurooppalaista kieltä päivittäin niin työssä kuin vapaa-ajalla - tämän sointuvan äidinkielemme lisäksi tietenkin. Aina en edes tiedä mitä puhun tai kirjoitan, mutta mitäpä tuosta, kunhan kommunikointi sujuu. Minun täytyy kyllä myöntää, että olen kielen/kielten suhteen melko säälimätön ja täydellisen väsymätön pilkun******* kun sellaiselle päälle satun eli lauantaisin saunan jälkeen. Olikohan noita tähtiä nyt tarpeeksi eli seitsemän?

Oli niin itkussa kuin naurussakin pitelemistä katsellessani viimeisintä Aamun kirjaa Yle 1:llä. Löytyy kohdasta 41:15 heti mamu-fudiksen jälkeen. Haastateltavana oli Jim Thompson ja kirjansa Lumienkeli (Johnny Kniga, 2009). Thompson on asunut Suomessa yli kymmenen vuotta, mutta on keskittynyt enemmän käsikirjoitusten tuottamiseen kuin paikallisen marginaalikielen opiskeluun. Thompsonilla on vahva Americalainen korostus ja sijamuodot ovat melkoisessa hakusessa, mutta mitäpä tuosta: kommunikointi sujuu.

Mutta mitä ihmettä tekevätkään toimittajat, tai toinen heistä tämän suomea tankeroitsevan ulkomaanelävän edessä? Kun toinen toimittajista - selkeästi enemmän interrail/vaihtarisukupolvea kuin kollegansa - kysyy Thompsonilta, miten tästä tuli kirjailija on toisella toimittajalla jo vastaus valmiina ja engklanniksi: It's a loong stoori, joo. Kirjailija voi tietenkin vain vahvistaa, että se on hyvin pitkä tarina, joo.

Jatkuvatko yt-neuvottelut vielä ylellä vai onko kysymyksessä palkanlisä vieraiden kielten käytöstä vai mitä ihmettä tuossa tilanteessa oikein tapahtui?

Haastateltavan kieli kyllä kompastelee, mutta jos kuulija on avoin sanomalle, kyllä se kosketuspinta sieltä kentuckylaisittain puhutusta suomesta löytyy. Toimittaja tuntuu vain tuskastuvan lisää ja kehoittaa jälleen Thompsonia will, please tell the countries, missä kirja on julkaistu tai ollaan julkaisemassa. Naurua: kyllä on söpöä tuo tankerosuomi!

Sitten toimittaja haluaa keskustella kirjan raakuudesta: pysytkö mukana do you understand? Mikä on raaka? kysyy haastateltava. Julma, brutaali... vastaa haastattelija, jonka mieleen tässä jännittävässä tilanteessa ja näytönpaikassa ei juolahda, että ehkä kirjailija haluaa vastata kysymykseen retorisella kysymyksellä: mikä tässä maailmassa enää lopulta on raakaa? Hyvä ja aiheellinen kysymys.

Entä kysymys Vaarasta? Komisario Vaarasta? Onko sitä ilmestyvään englanninkieliseen (suomenkielinen Lumienkeli on siis käännös englannista. Thompson kirjoittaa vain englanniksi. Kiitos siitä, Jim!) käännetty esim muotoon deindzour? tjmsk kiekaisu. Nyt hiipii mieleen kysymys siitä, miten Suomi on esitetty kirjan englanninkielisessä versiossa koko Ameriikan lukijakunnalle? Onko Suomibrändi-työryhmä ennakkolukenut kirjan ja hyväksynyt sen?

Minkälaisen kuvan haluat antaa suomalaisista? Tulihan se sieltä! Sapeli on hauska, koska se on käännetty, vastaa kirjailija enkelin pitkämielisyydellä. Nyt kiinnostuin itse kirjastakin: mitä kirjailija kuvaa sanalla sapeli?

Interrailsukupolven edustaja kysyy lopuksi vielä, mistä Thompsonin kirjojen ideat tulevat. Englanninkielentaitoinen toimittajakollegansa ei malta olla vastaamatta kysymykseen kirjailijan puolesta:

Ideat tulevat sinun luoksesi, ne syntyvät täällä päässä (pitelee päätään), eikö niin, sitten sä kirjoitat - paat lappuja ja viet sitä tarinaa eteenpäin... is this (jotain, jotain, jotain)...

Mihin haastateltavia enää tarvitaan?

Kielipuoli ei ole mielipuoli. Puhukaamme hänelle selkeästi, mutta luonnollisesti. Kommunikoikaamme väsymättä suomeksi. Älkäämme turvautuko englantiin... Itse en siihen pysty: perheeni käyttää sydämen kieltä eli sitä ensimmäistä yhteistä kieltä, jolla tutustuimme. Jomman kumman äidinkielen ottaminen käyttöön muuttaisi herkkää voimatasapainoa ja tuloksena saattaisi olla atomisota. Or something.

Mistä tulee kirjoituksen otsikko? Kuka muistaa? Minä en, vaikka pelkkä otsikon lukeminen ääneen saakin hymyn huulille. Alinen tajunta taas.

Lapsettomat parit vain leikkivät...

Suomen kieli tarjoaa ihanteellisen välineen sukupuolineutraaliin kielelliseen ilmaisuun. Siinä missä liuta indoeurooppalaisia kieliä pyrkii epätoivoisesti hahmottamaan maailmaa sukupuolierojen kautta eli on antanut asioille ja ilmiöille ympärillään nimen lisäksi myös sukupuolen eli määränneet sen joko feminiiniksi tai maskuliiniksi - asialta ja ilmiöltä itseltään kysymättä tietenkin - niin loputkin maailman kielistä - tähänastisen kokemukseni perusteella - pyrkii jaottelemaan yksikön kolmannen persoonan tekijät kahteen eri sukupuoleen. Tuohon substantiivien sukuihin ovat mm. saksalaiset lisänneet vielä neutrin - eläköön pervo saksalainen maailmankuva!

Takaisin asiaan. Englantilaisten maailman yksikön kolmannet persoonat jaetaan she-persooniin ja he-persooniin, ruotsalaisten hon- ja han-persooniin, venäläiset ana ja on, sitten tulevat leit ja luit ja muut latinalaiset. Kun astutaan Euroopan ulkopuolelle, niin mitä tapahtuu? Nykykiinassa hän-sana on ta, jonka toonia eli sävelkulkua en nyt edes yritäkään muistaa, mutta joka käsittääkseni ääneen lausuttuna kelpaa viittaamaan sekä nais- että mieskiinalaisiin. Olisiko sittenkin löytynyt suomen lisäksi toinen kieli, jossa tuosta sukupuolesta ei tarvitse pitää niin kauhiaa meteliä? No ei. Kun tuon sanan ta kahta eri kirjoitusmerkkiversiota katsoo, ne näyttävät kouliintumattomalle silmälle lähes samanlaisilta, mutta tarkemmin katsottuna merkin radikaali eli se pienempi osa yleensä merkin vasemmalla puolella eroaakin riippuen siitä viittaako hän-merkki naiseen vai mieheen. Naisilla tuo radikaali yksinään merkitsisi naista ja miespuolisen hän-merkin radikaali asiayhteydestään erotettuna merkitsisi... Hyvä arvaus on tietenkin 'mies', mutta valveutuneempi l. realistisempi arvaus on tietenkin 'ihminen'. 50+ vuotta tai jotain kiinalaista kommunismia ei tehnytkään kaikista tovereista ihmisiä... Toiset ovat edelleen ainakin kirjoitetussa asussaan vain naisia. Paljon kulttuuria onnistuttiin Kiinassakin tuhoamaan, mutta ei sentään tällaista perusarvoihin viittaavaa sanastoa.

Hän-sanan käyttö japanissa ei ole sentään aivan niin ongelmallista kuin sinä-sanan käyttö - sitähän ei juurikaan käytetä - mutta yleensä käytetään mieluummin puheen kohteena olevien sukunimeä kuin varsinaista hän-sanaa. Nekin siis löytyvät ja vielä sukupuolineutraaleina: kono hito, sono hito ja ano hito (tämä ihminen, se ihminen, tuo ihminen). Mutta niidenkin käytöstä löytyy japaniin niin olennaisesti liittyvät etiketilliset miinakenttänsä. Ja hienostuneesti sanoisimme kuitenkin: kono kata, sono kata, ano kata... Varsinaiset hän-sanat löytyvät myös ja ne kuuluvat kanojo eli naishän ja kare eli mieshän. Erityisesti kanojo tarkoittaa kuitenkin enemmän tyttöystävää kuin vain sanaa (nais)hän.

Mitä sitten sanon niille varsin vanhoillisillekin työkuvioissa tapaamilleni japanilaisille perhesuhteista kysyttäessä? Koska perhesuhteeni eivät kuitenkaan ole noiden tapaamisten ja niihin liittyvien small-talk -keskusteluiden pääaihe, joudunkin nopeasti aikamoiseen pöheikköön. On olemassa hyvin korrekti sana pâtonâ, jota varsinkin valveutuneemmat nykyjapanilaiset käyttävät. Paremman puutteessa tuo ^ pidentäköön vokaalin. Tällaisen lainasanan käyttöönotto selittyy sillä, että se todellakin on neutraali, ei vain sukupuolineutraali. Japanissahan samalle asialle voi olla montakin eri sanaa, joista esimerkiksi toiseen eli alkuperäisemmästi japanilaiseen sanaan liittyy paljon sellaisia arvorakennelmia, joita ei aina kielenkäyttöönsä haluaisi ja joista toiseen eli lainasanaan ei noita arvorakenteita liity. Sanat keitetylle riisille eivät ole paras esimerkki, mutta tarpeeksi hyvä kuitenkin. Japanilaisen ruoan keitetty riisi on gohan ja esim. intialaisen ruoan kera tarjottava riisi on taas raisu vrt. rice. Gohanin päälle ei kastikkeita tiputella ja se syödään puikoilla. Raisu onkin vapaamielisempi ja ottaa päälleen niin kastikkeet kuin sisäänsä lusikkahaarukatkin.

Miespuolisesta puolisostani käyttäisin sanaa shujin, joka osapuilleen käännettynä tarkoittaa 'perheen päätä'. Ei onnistu. Tai sitten ottaisin käyttöön sanan danna, joka taas tarkoittaisi osapuilleen 'herraa'. Ihan hyvä sana, mutta kuitenkin. Naispuolisesta puolisostani käyttäisin esimerkiksi sanaa kanai eli 'talon sisällä'. Toisen naispuolisesta puolisosta käyttäisin yleensä sanaa okusan, jossa sana san on varmaan useimmille tuttu: Virtanen-san, Suzuki-san, Pirkko-san... Mutta tuo oku taas voi merkitä esim. huoneen kauimmaista osaa, takahuonetta tms. Siellähän ne naiset on. Eivät siis framilla.

Tätä tulin pohtineeksi taas tänään lounaalla ja japanilaisseurassa. Sain myös kuulla, että minun ja puolisoni elämä on silkkaa leikkiä. Kysymys oli siis lapsista ja vastaukseni kysymykseen oli suorasukaiseksi suomeksi käännettynä: "Ei oo, ei tuu." Lounasseurani vastaus tuohon oli aivan yhtä aseistariisuva: "Eli tehän sitten vain leikitte".

Koska lautasellani oli sen verran maittavanoloisia silakkapihvejä, en jaksanut lähteä enää selvittämään, että Suomen lainsäädäntö itse asiassa pakottaa meidätkin 'vain leikkimään'. Silakoiden sukupuolta en lähtenyt sitäkään määrittelemään vaan söin ne hyvällä ruokahalulla.