Puolitoistakertaisella nopeudella?

Olen löytänyt Ylioppilaslehden näköislehdet. Vanhojakin vuosikertoja lueskellessa kuluu tovi jos toinen. Ne ovat usein melkoisia aikamatkoja menneisyyteen ja ajatteluun vuonna sirppi ja vasara. Ajattelu ei vanhene koskaan; sen tulokset kyllä. Varhaisin näköislehti näyttäisi olevan 18/2008, joten kovin kauas kerrostumiin ei tarvitse vaivautua/kaivautua.

Innolla odotan päästä lukemaan joskus tulevaisuudessa kuluvan vuoden vuosikertaa 2022. 

Ylioppilaslehden numero 2/2022 tarjoilee lukijoilleen SUURMENESTYKSEKSI NOUSSEEN KIRJASYKSYN JATKO-OSAN eli "Kliseitä kevään tarpeisiin". Alaotsikot kertovat paljon: Nämä "herättävät keskustelua", Näistä "voimaannutaan", Nämä "toimivat äänikirjana" jne. "Ironiset" lainausmerkit Ylioppilaslehden. 

Mukana on myös todellisia väliotsikkoherkkuja, mutta lukekaa toki artikkeli itse. Ei maksumuuria. 

Osa itse "arvioista" osuu, osa upottaa kunnolla, osa taas jää joidenkin kevään tekeleiden lailla "horinan" tasolle. Yhdentekevä kun on yhdentekevää. Mukana kaunokirjallisuuden lisäksi myös tietopuolta.

Edelläkin mainitun alaotsikon Nämä "toimivat äänikirjana" alla lukee jotain käsittämätöntä — ja käsittämättömyydessään kylmäävää.

"Kuuntele puolitoistakertaisella nopeudella myös: "

En halua tässä yhteydessä puuttua äänikirjojen ihmeelliseen maailmaan tämän enempää, haluan vain valaista niitä mielikuvia, joita ko. pieni rivi minussa herätti. Saattaa olla, että samalla avaan vähän muutakin, mutta jääköön lukijan pohdittavaksi mitä.

En edes tiennyt, että tuollainen oli mahdollista: kuunnella puolitoistakertaisella nopeudella. 

Näen itseni ravintolassa. Löysin sen vahingossa eräänä iltana, kun vieraani — suomalainen toimittaja — halusi illan päätteeksi vielä kupposellisen sakea. Kysymyksessä oli todellinen löytö, sillä jopa ravintolan nimessä viitattiin olotilaan "olla piilossa". Saimme eteemme höyryävän kuumat oshibori-pyyhkeet, pienet alkupalat ja meistä huolehtivan mestarin suositukset sakeksi. Päätin tulla uudestaan.

Ravintola oli sopivasti kotimatkalla töistä. Vein sinne toki muitakin, mutta usein vain itseni ja vähitellen nousin asiakaskunnan ranking-listassa melkoisen korkealle. En tiedä, kuinka korkealle, koska niistä asioista ei puhuta.

Ravintolassa oli kolme menyytä: 5 000, 7 000 ja 10 000 jenin menyyt. Niiden sisältö toisti mukailtua kaisekin kaavaa ja oli keittiömestarin päätettävissä. Toiveita sai toki esittää, kuten silloin, kun vieraanani oli kasvissyöjiä Suomesta, mutta muuten kannatti vain alistua ja antautua. Söin silloin siis vielä lihaa, jota oli toki menyyssä vain vähän, mutta kuitenkin. 

Samoilla hoodeilla oli parturi, jonka asiakkaaksi hakeuduin heti Tokioon muutettuani. Ensin tuotiin teetä ja sitten pyydettiin täyttämään kaavake. Yksi kaavakkeen kohdista kysyi: Onko Teillä aikaa? Tämä tarkoitti tietenkin sitä, että tulisiko asiakas hoitaa mahdollisimman nopeasti vai onko tällä mahdollisuutta jäädä nauttimaan rauhallisesta hetkestä keskellä kiireistä arkea. Rastitin: Kyllä. En koskaan katunut ko. rastia, päinvastoin.

Luottoparturini sai kutsun myös läksiäisiini, kun kolme vuotta Tokiota ja noin seitsemän-kahdeksankymmentä parturointisessiota oli tullut täyteen. Oli se sen arvoistakin. Aivan kuin olisi käynyt kylpylässä rentoutumassa.

Nämä muistot siis maailman suurimmasta kaupungista. 

Näin kärjistetysti:

Näen itseni ravintolassa. Tilaan keskihintaisen menyyn, koska olen suomalainen. En tietenkään joudu maksamaan siitä mitään. En vielä, ehkä sitten joskus. Jos jaksan.

En myöskään jaksa odottaa turhia, vaan haluan kaiken nyt ja heti. Pyydän mestaria viestimään keittiöpäällikölle, että jokainen ruokalaji tulisi tarjoilla yht'aikaa. Pyydän myös lusikan, koska puikoilla ahmiminen vie tuhottomasti aikaa. Pyydän myös ketsuppia. 

Kun istahdan parturinpenkkiin, nielaisen aterian viimeiset suupalat ja hoputan parturia. Ehdotan, että tämä leikkaisi kaksilla saksilla eli molemmilla käsillä. Hän tekee työtä käskettyä. 

Kun palaan kotiin, en muista kummastakaan mitään. Mutta tiedän ruokailleeni ja käyneeni parturissa. Päättelen sen ketsupista rinnuksilla ja hiuksista, joista on vaikea sanoa, mitä niille on tehty, mutta voin sentään sanoa käyneeni niin syömässä kuin parturissa.

Huomenna taitaa olla lippispäivä. Onneksi on viikonloppu. Taidan käydä siinä viehättävässä puistokahvilassa, mutta otan oman ketsupin mukaan. Viimeksi se loppui kesken. 

Miksi emme säästäisi lisää aikaa (mihin?) ryhtymällä kuuntelemaan kirjoja sen saatanan satakertaisella nopeudella? Jokaisesta meistä voisi tulla oman elämänsä paavoväyrynen. 

Onko kirjallisuus jakautumassa kahtia? Toista kuunnellaan puolitoistakertaisella nopeudella yhden kerran — ja toista palataan lukemaan uudestaan vielä vuosienkin päästä? Kumpi niistä selviää? Vai tuhoutuvatko molemmat?

"Ensisijaisesti äänikirjaksi kirjoitetussa teoksessa nainen ja mies (äänikirjassa näyttelijät Pihla Viitala ja Samuli Niittymäki) keskustelevat Tärkeistä Asioista. Ajan hengen mukaisesti läpi käydään ainakin lapsuustraumat, monogamia, seksielämä, terapia ja ilmastonmuutos. Äänikirja tuo mieleen Hoks, Poks, Kaverin kanssa, Hupsis, Pupsis -podcastit, joissa kaverukset höpöttelevät viinilasillisen äärellä avoimesti kaikesta maan ja taivaan välillä. Vain vahvimmat kestävät loppuun asti." — Ylioppilaslehti, 2/2022

+++

Ai niin, kyseistä tokiolaisravintolaa ei enää ole. Mutta onneksi tuolta on nousemassa ravintoloiden uusi, innokas ja — ah, niin kirkasotsainen! — sukupolvi. He sekoittavat kaiken tehosekoittimissaan. Tehokasta sekoitusta. Tavara on samaa. Vain mössön värin voi valita. Vaikka asun mukaan. Kuppi, kansi, pilli ja imu päälle. Katso vaikka suoratoistopalvelua samalla. 

One Planet — Uskomaton planeettamme

Katsoimme eilen — Lucian päivän iltana — Netflixiltä David Attenboroughin luotsaaman Uskomaton planeettamme -luontosarjan toisen osan, joka käsitteli napajäätiköitä. Tiedossa oli varmasti huikaisevaa luontokuvausta luonnonihmeiden parissa, mutta myös sitä, kuinka "säälimätön ilmastonmuutos uhkaa jääkarhujen, mursujen, hylkeiden ja pingviinien jääparatiiseja". Lainausmerkkien käyttö ilmaisee suoraa lainausta, ei asian väheksyntää, vaikka kiinnitimme kyllä huomiota tuohon säälimätön-sanaan. Se lienee suora käännös englannista. No, se nyt ei ollut osan tärkein pointti.

Kun lapsena katselin luontodokkareita, toivoin aina, että voi, voi, kunpa tuo söpö kuutti ehtisi avantoonsa, ennen kuin tuon pahan jääkarhun (söpö sekin) hampaat ehtivät iskeytyä siihen kiinni, tai voi, kunpa tuo gnunvarsa juoksisi tarpeeksi kovaa, jotta hyeenakoirat eivät saisi sitä kiinni ja niin edelleen.

Vähitellen tietenkin ymmärsin erään jääkarhuista kertovan dokumentin aikana sen, että jos tuo emo ei saa kiinni hyljettä, sen poikanen kuolee nälkään. Tajusin myös, kuinka suuri merkitys (dokumenttienkin) musiikilla on katsojan tunteiden ohjailussa. Ja tietenkin sen, kenen samastuttavasta näkökulmasta tarina kerrotaan. Dokkaritkin kun ovat tarinoita.

Eilen en meinannut saada luontodokkarin jälkeen unta. Jääparatiisi-osa päättyi mursuihin jossain Venäjän koillisimmassa kolkassa, meren rannalla, paikassa, jossa on paljon ravintoa ja jossa pitäisi olla myös vielä runsaasti jäätynyttä merenlahtea satatuhatpäisen mursulauman lepäilypaikaksi.

Ilmastokatastrofi (ilmastonmuutos on lobbaamalla sanastoomme ujutettu todellisuutta väheksyvä sana...) on kuitenkin vienyt jäät, joten se satatuhatta mursua ahtautuu lepäilemään kallioiselle rannalle, eivätkä enää vain vieri viereen, vaan myös osin päällekkäin. Varsinkin silloin, kun ahtauden ja stressin synnyttämä pakokauhu saa tonninkin painoisen mursun liikkeelle, siinä liiskaantuvat pienemmät alle. Kamera kuvasi jatkuvia kärhämiä vieri viereen ahtautuneiden mursujen välillä. Ei mikään ihme. 

Karmein — ja samalla kuvaavin — näytös (paremman sanan puutteessa) oli aivan osan lopussa. Osa mursuista oli hivuttautunut 80 metriä korkean kallion kielekkeelle vain saadakseen levätä rauhassa. Mursuilla on ilmeisen huono näkö ainakin kuivalla maalla, mutta nälän tullessa, ne aistivat lajitoverinsa merellä — eli juuri 80 metriä lepopaikkaa alempana — ja päättävät lähteä liikkeelle eli kielekkeen yli vapaaseen pudostukseen, kunnes toinen terävä kieleke tai rantakivikko pysäyttää niiden pudotuksen — ja elämän.

Joka vuosi sadat mursut kokevat saman kohtalon.

Näky niin alas syöksyvistä mursuista kuin niiden raadoista alhaalla rantakivikossa ei jättänyt minua rauhaan. Ei ennen kuin korvasin sen toisella näyllä, jotta minä itse ainakin saisin levättyä mukavalla ja tilavalla vuoteellani. Kuvittelin kuinka erään pian väistyvän valtionpäänmiehen oranssi ruho kellahtaisi kielekkeen yli ja pyörisi tyhjyydessä hetken ennen kuin se...

Mielikuvituksen voima on ihmeellinen. 

8—2

"Joku kokouksessa hoksasi laskea sukupuolijakauman, kun saimme ehdokaslistan valmiiksi . 8—2. Ei kai sillä enää ole väliä, miten päin."

Näin Antti Majander Helsingin Sanomien 18.10.2020 päivätyssä kirjoituksessaan 

Esikoisteoskilpailun kärkijoukolla on tänä vuonna teatteri-, elokuva- tai esiintymistaustaa, mutta ensi kertaa mukaan selvisi myös omakustanne

Olen Majanderin kanssa täysin samoilla linjoilla, mutta kyseinen muotoilu kuulostaa... jonkinasteiselta etukäteispuolustukselta? Vai mistä ihmeestä tässä on kysymys? Ajatteleeko hän todella noin aina ja kaikkialla tässä yhdessä mahdollisessa maailmassa?

Olen siis samaa mieltä: ei pitäisi olla. Mutta kukin voi tykökään päätellä, miten päin se lopulta oli — juttua lukematta.

On käsittääkseni tutkitusti totta, että miehet lukevat miesten kirjoittamia kirjoja ja naiset lukevat sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja. Poikkeuksia toki löytyy. Toisaalta on tutkitusti totta, että naiset lukevat, miehet eivät. Poikkeuksia toki löytyy tässäkin. 

Yleisesti ottaen, jos naiset lukevat (ostavat, lainaavat...) sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja, ei tilanne kirjallisuuden kannalta ole ihan huono — kun kerta miehet eivät lue, osta tahi lainaa kirjoja ollenkaan. Tämä siis liittyen vain kyseiseen sitaatin ahtaaseen, binääriseen mies-nainen -kysymykseen, minkä ratkaistuaan valitettavan moni ajattelevakin ihminen lopettaa epätasa-arvoisten ja syrjivien rakenteiden pohtimisen.

Ne miehet, jotka lukevat, ostavat ja lainaavat kaunokirjallisuutta — korostettakoon tässä tuota sanaa kauno —, mutta lukevat vain miesten kirjoittamia kirjoja, jäävät paljosta, niin paljosta paitsi.

Minä en olisi edes kirjailija ilman naisten kirjoittamia kirjoja, vaikka en asiaa ole sen enempää ajatellutkaan — en siis ennen kuin nyt. Laskettakoon se tämänkin jutun ja sitä seuraavan keskustelun ansioksi. Kirjailija on kirjailija, kirjailija on joko hyvä tai huono jalkovälin värkeistä riippumatta. Niin kirjailijan kuin lukijan. No pun intended.

En ehkä olisi enää kirjailija ilman naislukijoita. Se vielä todettakoon, mutta kuten sanottua, kuinka moni meistä tämän vaikean ammatin harjoittajista olisi — ilman lukijoita siis?

Vai onko todellakin niin, että valkoisen cis-heteromiehen liikkumavara jopa nyky-suomalaisessa yhteiskunnassa on niin rajattu ja päätetty (kuka rajaa ja päättää?), ettei valkoinen cis-heteromies voi lukea — jos ylipäätään lukee — muita kuin valkoisten cis-heteromiesten kirjoittamia kirjoja?

Pitäisikö toxic masculinityn oheen lanseerata käsite fragile masculinity?

Poikkeuksia jälleen on, sen tiedämme varmasti kaikki.

Lajityypillisen käyttäytymisen jälkeen

On se kummallista. Siinä vaiheessa, kun kirjailija päästää käsikirjoituksensa eteenpäin kohti painoa, antaa siis painoluvan, putoaa hän välitilaan, jota ainakin katoliset kutsuvat kiirastuleksi. Latinaksi purgatorium l. puhdistupaikka. "Katolisen teologian mukaan olotila, jossa pelastuneen ihmisen sielu kuoleman jälkeen puhdistuu (lat. purgare, 'puhdistaa') synneistä ennen taivaaseen pääsyä." (lähde: Wikipedia).

Nyt hätiköin, sillä näemmä päästäkseen puhdistumaan ihmisen sielun on pitänyt ensin pelastua, ja sitten vasta puhdistua synneistä ennen taivaaseen pääsyä. Taivaspaikka taisi jäädä haaveeksi, mutta katsotaanpa tilannetta vielä konkreettiselta kirjallisuuden kannalta. Kun kirjan käsikirjoitus on valmis, menee teksti taittoon ja pian sieltä tuleekin sitten oikovedokset. Vasta tässä vaiheessa käsikirjoitus alkaa näyttää kirjalta. 

Oikovedosten  kanssa tarkistetaan vielä viimeisetkin pilkut ja pisteet, sanat ja niiden oikeinkirjoitus sekä sanavalinnat, mutta kovin suuria muutoksia ei saa enää tehdä. Kun oikovedokset ovat edessä joko näytöllä tai ihan tulosteena, on tekstiä luettu ja hiottu jo monen monituista kertaa. Älkää edes yrittäkö kysyä: "Kuinka monta versiota jouduit kirjoittamaan ennen kuin tuli valmista?" Jotkut sen tietävät suoralta kädeltä, minä vastaan varmuuden vuoksi "miljoona".

Kaikesta kirjoitetusta tekstistä lopulliseen painotuotteeseen pääsee noin 10—13 prosenttia. Lajityypillisen käyttäytymisen tapauksessa sivuja on ennakkotiedoista poiketen 408, joten lukijalle saavuttamatonta, joissain tiedostoissa ja käsikirjoitusnipuissa olevaa tekstiä on vähintään 3672 sivun verran, ehkä himpun verran enemmän. Laske siitä sitten versiot! Lopullinen romaani on jäävuori. Pinnan alla suurin osa, mutta jos sitä ei olisi, keikahtaisi jäävuori aivan toiseen asentoon.

Ennen kuin jäävuori ajelehti lähetin ohjaamana kotisatamaan eli ennen kuin kirjailijan tekijänkappaleet saapuivat, oli mieli käynyt jo monta vuoristorataa, eikä kirjojen, oikeiden fyysisten kirjojen ilmestyminen keittiön pöydälle hidastanut vauhtia ollenkaan, vaan taas kiidettiin, mutta tällä kertaa suoraan kohti korkeuksia! Istuimme Kochanien kanssa juhlistamassa sitä, olin ottanut itselleni päällimmäisen työkappaleeksi ja Kochanie sai siitä vierestä omansa omistuskirjoituksella varustettuna. Hypistelimme kirjaa, minä selailin, Kochanie varovasti jo luki ja naukkailimme Kyrön pinkkiä giniä. Tuote oli niin hyvää, että sitä on pakko mainostaa täälläkin. Tiedoksenne: en saa tästäkään mainoksesta minkäänlaista provikkaa, en valitettavasti edes minkäänvärisen ginin tai viskin muodossa.

Kirja oli siis jo olemassa, vaikkei ollut vielä kauppoihin ehtinytkään. Varsinainen julkaisupäivä kun oli 22.09. eli syyspäiväntasauksena. Helmet-kirjastoihin oli jo silloin ilmestynyt pientä varausjonoa, sellainen lämmittää aina mieltä. 

Kun pienimuotoisiin ja turvavälillisiin julkkareihin on vain pari päivää, googlailen sanakolmikkoa hilvo + lajityypillistä + käyttäytymistä asetuksena viimeiset 24 tuntia — ja sama äänikirjamainos vilkkuu näytöllä kuin ilkkuen. Eikä muuta. Olen malttamaton. Kirjoittamisen taide on maltin ja malttamattomuuden taidetta. Välimuotoja ei ole.

Yritän keskittyä seuraavan romaanin suunnitteluun, taustoitukseen ja kirjoittamiseen. Parhaina päivinä unohdan kokonaan koko Lajityypillisen käyttäytymisen. Toisena päivänä taas googlaan tai kuuntelen sitä sieltä täältä Aku Laitisen oivallisena luentana — jotta uskoisin sen oikeasti olevan olemassa. Jotta minä itse voisin tuntea olevani olemassa. Jännää muuten, mitä voikaan äänikirjoja paljon lukevan näyttelijän päässä tapahtua, kun hän korvaa sanan 'ikkuna' sanalla 'ovi'... No, kuunnelkaa äänikirja, niin kuulette!

Kysymys on myös vieroitusoireista. Tämänkin romaanin parissa meni neljä vuotta, eikä siinä ollut yhtään luppoaikaa — luovaa joutilaisuutta kyllä — vaan työstin tekstiä jatkuvasti, jos en koneen tai muistiinpanojen ääressä niin ainakin päässäni. "Seuraavan romaanin jälkeen lähdemme kyllä pitkälle lomalle!" uhkasin Kochanieta tässä vastikään. Hän kysyi, miksi en lomaile silloin, kun hänkin lomailee. "Silloin kun on kirja tekeillä, ei lomailla!" vastasin. Se on totta. 

Minun osaltani LTK on tavallaan loppuunkäsitelty, pois lukien mahdolliset tilaisuudet sen tiimoilta. Ehkäpä haastattelut ja toivottavasti lukijakohtaamiset. LTK:n itsensä osalta sen elämä on vasta alkanut. Se on syntynyt ja vaeltaa nyt yksin maailmalla. 

Ehkä pääsen vihdoin lomalle joskus vuonna 2024. Ehkä koko k-paskiainen on silloin muisto vain. Joku kysyi, mikä kirjoistani on paras? Hyvä-parempi-paras on sellainen leikki, johon en mielelläni ryhdy, mutta sanottakoon, että kirja kirjalta olen haastanut itseni kirjailijana ja siinä puuhassa mielestäni onnistunut loistavasti. Seuraavaa, vielä vaativampaa haastetta kohti sitten taas vain!

Hitto, mikä ammatti. 

Kun hengitysilma maistuu

Matka tulevaisuuteen ei ole pitkä. Tulevaisuus on ihan kulman takana. Ei tarvitse montaa askelta ottaa ja kulma tulee, näyttää totuuden ja vie mennessään. Sinä vikiset — ja yskit.

Edestakainen halpalento Helsingistä tulevaisuuteen maksaa noin huntin. Laskeudut Johannes Paavali kakkosen (!) lentokentälle ja hyppäät bussiin joka vie keskustaan. Bussi tulee tupaten täyteen jo lentokentällä. Suurin osa bussin ikkunoista näkyvistä yksityisautoista pitää sisällään keskimäärin 0,125 matkustajaa. Auton kuskeja on yhtä monta kuin autoja.

Bussi pysähtelee asuinalueilla ja katsot kuinka pientalon savupiipusta nousee hiilenmusta savu. Pian maistat sen, eikä maku lähde pois. Se kiusaa kurkkua. Se kiusaa mieltä. Ymmärrät vähitellen, että maistat tulevaisuuden. 

Tietenkin kaupunki on mitä kaunein. Paras se on juuri talvella, hämyssä, vähän turisteja, saitsarikuskit ovat joutilaita, kaduilla ja toreilla on tilaa. Kesä on yhtä helvettiä.

Mustan mafian hameenhelmat viuhuvat edes takaisin Plantyn käytävillä. Kahviloissa ja ravintoloissa lämpölamput tuovat lämmön. Ulkona harmaus ja hyinen kosteus. Kaikki se huuhtoutuu hyvien ruokien ja juomien kanssa jonnekin, minne ei aurinko paista. Puulattiat narisevat askelten alla. Lumi on harmaata ulkona, kuten se on missä vain elävässä kaupungissa niillä leveysasteilla, joilla vielä lunta on.

Kun supersuositun kasvisravintolan ruoat ja jälkiruoat on syöty ja kielellä on vielä viimeisen viinilasillisen maku, on aika astua kadulle ja aloittaa paluumatka kohti majaa. Vastaan kävelee ja pyöräilee krakovalaisia kasvoillaan hengityssuomaimet. Näinkö niitä näin paljon neljä vuotta sitten tai yleensäkään? Sitten maistat sen taas, juuri tänä kauniina iltana entistäkin voimakkaammin. Sen on kielellä, kitalaessa ja kurkussa.

Aamiaisen jälkeen näit pikkukoululaisia matkalla kohti historiallista Krakovaa. Jokainen heistä polttaa kolme savuketta päivässä vain koska elävät. Samalla ihmettelet aukion uljaita rakennuksia, jotka ovat kuin tervalla tuhrittuja. Nuo lapset hengittävät samaa aamusta iltaan ja illasta aamuun koko elämänsä ajan, elleivät sitten päätä lähteä muualle. Mutta lähtisivätkö he ikivanhasta eurooppalaisesta kotikaupungistaan muualle paetakseen ilmaa, jota heidän on hengitettävä pelkästään elääkseen — ja joka vie heiltä ennenaikaisesti hengen — vai jonkun muun, vähäpätöisemmän syyn vuoksi?

Ilman ei pitäisi maistua. Ei miltään. Sen pitäisi olla vailla makua. Sen pitäisi olla raikasta, koska parempaa sanaa puhtaudelle ei voi olla. Mutta jos haluat kokea sen, haistaa ja maistaa sen, kuten sen ei pitäisi olla... huntilla lennät pitkälle. Tai pelottavan lähelle. Niin ajassa kuin paikassa. Tervetuloa. Tervemenoa.

Tuloa.

Menoa. 

Pysähdy ja hengitä. Nauti raikkaudesta, koska parempaa sanaa ei ole. 

Tee ekoteko — älä lisäänny

Entä jos päiviräsäset ja timosoinit ovat ymmärtäneet jotain olennaisesti väärin? Entä jos heidän pitäisikin elämää kunnioittaakseen unohtaa abortin vastustaminen ja ryhtyä sen sijaan taistelemaan lihansyöntiä, muovia, yksityisautoilua, lentämistä ja ylipäätään kaikenlaista kestämätöntä kulutusta vastaan? Ehkä heidän pitäisi vaihtaa tuhoisa sloganinsa "lisääntykää ja täyttäkää maa" toiseen:

Tee ekoteko — älä lisäänny.

Toisaalta päiviräsäset ja timosoinit raamattuineen eivät ole aivan hakoteillä, sillä karkotus paratiisista on totta — niin valitettavaa kuin se onkin. Tilanne johon (lähi)tulevaisuudessa päädymme, saa meidät haikailemaan takaisin Maahan, kuten se anno domini 2018 oli. Paluuta paratiisiin ei vain ole tarjolla. Eikä ihmisen karkottamiseen paratiisista tarvita Jumalaa, vaan ihminen tekee sen itse. Juuri nyt.

Tai sitten ihminen on ollut kaukaa viisas. Ehkä tuo viisaus on luojan luomissa geeneissämme. Olemme tuhonneet tämän joskus paratiisillisen planeettamme lisääntymällä ja kuluttamalla  niin, että eräs tieteis- ja katastrofielokuvan alalaji on auttamatta vanhentunut. Emme siis tule näkemään ulkoavaruudesta saapuneita laivueita taivaallamme siitä yksikertaisesta syystä, että kukaan ei halua jo valmiiksi ryövättyä ja tuhottua, kuolevaa planeettaa.

Olemme kannattamaton ja huonosti hoidettu bensa-asema syrjässä kosmisilta valtateiltä. 

Ehkä viisainta olisikin jatkaa lisääntymistä, halpalihansyöntiä, merien muovittamista, julkisen liikenteen ja pyöräilyn välttelemistä, elämysmatkailua maapallon toiselle puolelle ja pakonomaista shoppailua shoppailun vuoksi, jotta ihmislaji varmasti pelastuisi noilta ulkoavaruuden himokkailta paskiaisilta. 

Toisaalta, mistä me tiedämme, miksi tuo vieraslaji on ylipäätään jättänyt oman planeettansa.

Voin vakuuttaa: kyllä me tiedämme.

KENELLE JUSSI MAANSA KUOKKI? Puheenvuoroni Pentinkulman päivillä 05.08.2017

En usko, että Jussilla oli mielessään mitään erityistä suurta suunnitelmaa. Jussi kuokki maansa itselleen. Elääkseen ja elättääkseen. Alussa oli tahto. Kaikki muu tuli sen jälkeen.

Usko siihen, että kyllä tästä vielä jotain. Usko ei ole sama kuin tieto. Usko ei ole totuus. Uskon tehtävänä onkin valehdella, jotta emme lannistuisi. Ehkä menetän uskoni ja lopetan kirjoittamisen huomenna. 

Olen huono kirjoittamaan ja puhumaan asiasta, mutta kirjoitan ja puhun sujuvasti asian vierestä. Ei tarvitse kuin miettiä puheenvuoroni otsikkoa, jonka itse päätin. Se on osa kirjoittamisen nautintoa. Sen pitäisi olla osa myös lukemisen nautintoa. Kysymys on mielen vapaudesta havainnoida ja assosioida havaitsemaansa. Sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Minä sanon, että kuva tappaa kuvittelun.

Täyspäiväisenä, vaikka en välttämättä täyspäisenä kirjailijana olen toiminut joitakin vuosia. Takana on muutakin työnsarkaa, mutta kirjoittaminen on niistä ehdottomasti haastavinta. Ja palkitsevinta, koska tässä sitä vielä ollaan. 

Kun pohdin tämän lyhyen puheenvuoroni sisältöä, heräsin siihen tosiasiaan, että kaikkien kirjojeni päähenkilöt ovat maattomia. Ja kaikessa siinä maattomuudessaan he myös kaipaavat. 

Joskus on vain toimittava, vailla suurempia suunnitelmia tai tavoitteita. 

Istuin bussissa syyspimeässä Varsovassa matkalla yliopistolta kotiin. Päivitin tietoni kotimaan tapahtumista kännykän avulla. Oli marraskuu vuonna 2011. 

Lehdessä luki näin:

Hän aikoo jättää tanssikengät kotiin, koska Linnaan tulisi hänen mielestään kutsua enemmän sotaveteraaneja ja tavallista kansa. Oinosta myös häiritsevät Linnan parketilla tanssivat homot.

— Homojen tanssiminen loukkaa minua henkilökohtaisesti. Eräs sotaveteraani on minulle jo ihmetellyt, kuinka on mahdollista, että homot tanssivat Linnassa.

Kun pääsin kotiin, kirjoitin arvon kansanedustajalle avoimen kirjeen, jonka lähetin sähköpostilla hänelle itselleen ja hänen avustajalleen. Julkaisin sen myös blogissani, josta laitoin linkin facebook-sivulle — ja yritin unohtaa koko asian.

Aamulla huomasin, että blogissa oli illan ja yön aikana vierailtu 20 000 kertaa. Jokin tv-kanava soitti, että tulisinko haastateltavaksi. Suostuin tietenkin, kunhan minulle korvattaisiin lennot Varsovasta Helsinkiin ja takaisin. Se jäi siihen ja pääsin jatkamaan hiljaiseloa Varsovassa, johon olin muuttanut vain pari kuukautta aiemmin. Kirjoitin silloin toista romaaniani ja yritin opiskella puolaa. Siksi yliopisto. 

Seuraavaksi ote avoimesta kirjeestä, jonka kansanedustajalle osoitin:

Isoisäni oli sotilas, sissi ja kunniamerkeistä päätellen ansiokas sellainen. Hän ei sodasta paljon puhunut. Hän oli myös siviilissä lain ja järjestyksen mies, poliisi. Hän uskoi oikeuteen ja vapauteen, kuten suurin osa meistä suomalaisista. Perheellisyydestään huolimatta isoisäni oli myös mies, joka rakasti toista miestä — toista hänen laillaan sotaveteraania ja poliisia — vuosikymmenten ajan. Vasta vuosia isoisäni ja hänen vaimonsa kuoleman jälkeen sain kuulla tuosta salatusta suhteesta. Ryhdyin selvittämään asiaa, mutta tiedon puutteessa päädyin kirjoittamaan kirjan, jonka Kustannusosakeyhtiö Tammi julkaisi keväällä 2010. Viinakortti oli esikoiskirjani ja se sai hienon vastaanoton. Suosittelen sen lukemista lämpimästi.

Minua hävettää teidän puolestanne. Isoisäni taisteli vapaan ja ihmisarvoisen Suomen puolesta. Isoisäni taisteli myös teidän puolestanne.

Sillä hetkellä tuli sellainen olo, että tällä naputtamisella ja vähän räksyttämiselläkin voi sittenkin olla merkitystä. Ei ehkä maailmoja mullistavaa, mutta pienenä osana suurempaa kokonaisuutta ja kehitystä kuitenkin. Ei Jussi koko Suomea kuokkinut. Noita jusseja oli muitakin. Pitää myös muistaa se, ettei yksi kuokan kuopaisu vielä leipää tuo. Niitä tarvitaan monta. Ja taas tarvitaan uskoa: kyllä tästä vielä jotain.

Viinakortti-kirjan Urho ja Toivo taistelevat rintamalla yhdessä, puolustavat maataan — ja selviävät hengissä. Sota päättyy ja maahan, jonka vapauden puolesta he taistelivat, tulee rauha, mutta sodan päättyminen ei tuo rauhaa noille kahdelle, vaan heidän taistelunsa jatkuu. 

Minä kuokin maatani, sitä todellisuutta, jota elän. Jussille eläminen oli elannon konkreettista hankkimista. Itse elän enemmänkin abstraktioissa, ajatuksissa ja ilmiöissä, ihmisyydessä, jota kaivelen voidakseni elää, pysyäkseni järjissäni. 

Toisen romaanini Rouva S.:n nuoruudenrakastettu asui kylässä, joen toisella puolella, eikä joen yli sillä kohtaa kulkenut siltaa.

Joki ilman siltaa on tekstienvälinen viittaus japanilaiseen burakumin-vähemmistöön, josta kirjailija Sue Sumii kirjoitti kirjan Hashi no nai kawa eli Joki ilman siltaa. Sumiin kuolemasta on juuri kulunut 20 vuotta. Kirja on käännetty englanniksi ja viime vuonna myös italiaksi, jos yleisöä kiinnostaa. 

Burakulaiset olivat Japanin feodaaliajan paariaa. Burakulaiset olivat tekemisissä kuoleman kanssa, eli suuri osa heistä oli teurastajia tai nahkureita. Kysymyksessä ei siis ole etninen, vaan yhteiskunnallisista, osin uskonnollisista syistä muusta väestöstä eristetty ja syrjitty vähemmistö.

Virallisesti burakulaisista tuli tasa-arvoisia muuhun väestöön nähden vuonna 1871. Käytännössä tasa-arvo ei ole kuitenkaan toteutunut.

Tärkeää tässä on huomata se, että kylä, missä tuo Rouva S.:n nuoruudenrakkaus asui oli väärä kylä. Se oli väärällä maalla. Siksi nuo kaksi nuorta pakenivat Tokioon, joka oli jo silloin miljoonakaupunki. Sinne he voisivat kadota. Siellä he voisivat unohtaa alkuperänsä. He olivat lähellä onnistumista, mutta sitten syttyi toinen maailmansota. 

Yksi tärkeimmistä kirjoittamiseni voimanlähteistä on nostalgia. En kirjoita siitä, missä olen, vaan aina siitä, mistä olen pois. Viinakortti sijoittui tietenkin tiukasti Suomeen, sekä sota-aikaan että vuosikymmeniin sotien jälkeen. Osa vuosista sijoittuukin yllättäen omiin lapsuusvuosiini ja Päijät-Hämeen Kärkölän oloiseen pikkupaikkakuntaan.

On mukana myös katumusharjoitusta. Kaduin sitä, etten vaatinut kuulla enemmän isovanhempieni elämästä, silloin joskus. Erityisesti isoisäni elämästä. Mutta toisaalta, mitä hän olisi voinut siitä kertoa? 

Ennen muuttoa Krakovaan, asuimme Varsovan Muranówin kaupunginosassa, Johannes Paavali II:n mukaan nimetyn valtaväylän ja Anielewicza-kadun risteyksessä. Johannes Paavali II on varmasti meille kaikille tuttu nimi, Mordechaj Anielewicz taas toimi erään juutalaisen vastarintaliikkeen johtajana natsimiehityksen aikaisessa Varsovassa.

Anielewicza-kadulla sijaitsee myös POLIN eli Puolan juutalaisten historian museo. Museon huikea arkkitehtuuri on suomalaisen arkkitehtitoimiston Mahlamäki & Lahdelma käsialaa. Sen rakennustyöt jatkuivat vielä, kun muutimme Krakovaan, mutta olemme sittemmin käyneet siellä ja tutustuneet puolanjuutalaisten tuhatvuotiseen historiaan. Polin on Puolan hepreankielinen nimi. Se tarkoittaa myös "täällä voit levätä".

Osa lepää vieläkin. Kaupunginosa, jossa Varsovassa asuimme sijaitsee keskellä entistä ghettoa. Suljetuissa maanalaisissa käytävissä on edelleen hautautuneena sodan uhreja, sinne paenneita tai sieltä käsin taistelleita.

Kirjoitin toisen romaanini — eli Rouva S.:n — pääosin Varsovassa. Rouva S. sijoittuu sekä tuhannen vuoden takaiseen Kiotoon että eri vuosikymmenten Tokioon. Tuhannen vuoden takaiseen Kiotoon en tietenkään millään ilveellä pääse — kuten en takaisin päijäthämäläiseen lapsuuteenikaan — mutta Tokioon kaipaan jatkuvasti. Suhteemme alkoi 80-luvulla ja jatkuu edelleen. Olemme tapailleet toisiamme neljällä eri vuosikymmenellä. Kohta pitäisi taas nähdä.

Varsovaan sijoittuvan Pyhä peto -romaanin kirjoitustyöhön pääsin toden teolla vasta Krakovassa. Kirjan siemen istutettiin kuitenkin Varsovassa. Istuin lähikahvilassa kirjoittamassa Rouva S.:ää, kun iäkäs mies kysyi minulta, onko tänään perjantai? Vastasin hänelle, että ei, tänään ei ole perjantai, vaan että tänään oli torstai. Lyhyt keskustelu käytiin puolaksi. Ehkä siksi mies vaikutti hieman hämmentyneeltä. Tarjoilija tuli hätiin ja otti miehen tilauksen. Teetä ja voileivän.

Miehen lähdettyä tarjoilija palasi luokseni ja kertoi, että mies kävi aina silloin tällöin kahvilassa. Joinakin päivinä hän tilasi teetä ja voileivän, toisina päivinä taas halusi ostaa erään lehden. Lehteä ei ole julkaistu vuosikymmeniin, mutta miehellä oli tapana — pikkupoikana tietenkin — käydä ostamassa se lehtikioskista aina perjantaisin, koska lehti ilmestyi perjantaisin. Ennen sotaa kahvilan paikalla oli ollut lehtikioski.

Tämä iäkäs mies eli itse asiassa kahdessa kaupungissa. Toinen kaupungeista oli hänen lapsuutensa Varsova — jo silloin miljoonakaupunki ja pohjolan Pariisiksi kutsuttu — ja toinen jälleenrakennettu nyky-Varsova. Eikä mies oikein elännyt kummassakaan, vaan jonkinlaisessa välitilassa. Maattomana.

Kolmas kirjani Pyhä peto kertoo varsovalaisen katolisen miehen tarinan. Nuorena miehenä, ennen toista maailmansotaa, hän rakastuu juutalaiseen poikaan. Sota alkaa ja vie kaiken. Sen päätyttyä tämä poika ottaa rakastettunsa identiteetin ja muuttaa Yhdysvaltoihin, jossa luo hienon, kansainvälisen uran pilvenpiirtäjien suunnittelijana. Ainoa paikka maailmassa, minne hän ei suostu matkustamaan, on Eurooppa. Luulen, että syy uravalintaan oli halu päästä mahdollisimman kauas ei vain Euroopasta, vaan myös itse maaperästä. 

Maansa voi pettää. Maa voi itse pettää. Maa voi myös pettää alta. Tämän tiedän ihan konkreettisesti vuosia Tokiossa asuneena, jossa maa järisee lähes päivittäin. 

Ajan polkupyörällä Kansalaistorilla kohti Töölönlahtea. Rauhallisesti ja ennakoiden ja muut kulkijat huomioon ottaen. Saan niskaani sanallisen ryöpyn rouvalta, joka käveli toiseen suuntaan Kansalaistoria. Käännyin takaisin ja kysyin, mikä oli ongelma. Sain kuulla rikkovani lakia ja tappavani lintuja. Osoitin rouvalle liikennemerkkiä, joka salli sekä jalankulun että pyöräilyn alueella. Kerroin myös, että ajan rauhallisesti, ennakoiden ja muut kulkijat huomioonottaen. Kerroin myös, että en tapa lintuja. Sitten sainkin kuulla olevani "saatanan neliönmuotoinen mies" ja että "liikennemerkki on väärässä".

On totta, että elämme totuudenjälkeistä aikaa. Liikennemerkitkin voivat olla väärässä, tulkinnanvaraisia tai jopa osa salaliittoa.

Kysyin rouvalta, söikö hän kanaa? Rouva ei ymmärtänyt kysymystä. Itse olen kasvissyöjä, vaikkakin kalanhimoinen sellainen. Jatkoin matkaani. 

Ehkä rouva oli oikeassa. Tai sitten hän oli väärässä. Tai sekä että. Ehkä minä olen väärässä antaessani itsestäni vaikutelman siitä, että olen suomalainen kirjailija. Ehkä olenkin kiotolainen kotirouva, joka harvoina joutilaina hetkinään kuvittelee jostain kummallisesta syystä olevansa suomalainen kirjalija. Ehkä hän on kirjoittanut ne kirjat, jotka mainitsin. Ehkä hän on joutilaina hetkinään kuvitellut Pentinkulman päivät ja kaikki täällä olevat. 

Pian tähdet palaavat taas taivaalle. Osoittakaa kohtaa taivaalla ja kuvitelkaa suora linja sormestanne kaikkeuden tuolle puolen. On lähes varmaa, ettei tuolle linjalle osu yksikään taivaankappale. Siirtäkää sormeanne viisi astetta oikealle ja sama juttu. Siirtäkää sitä vielä seitsemän astetta lisää ja sama juttu. Osoitatte sitten mihin kohtaan tähtitaivasta vain, linja ei osu mihinkään.

Kaikkeus on tyhjää täynnä. Siinä on jotain lohdullista.

Kiitos.

Ei tule pappia paikalle!

Meillä kotona on yksi konservatiivi ja yksi liberaali.

Minä en ole konservatiivi, joten menin ehdottamaan, ettemme tarvitse minkäänlaista virallista ihmistä kertomaan meille ja hääjuhlakansalle, että olemme avioliitossa. Mehän siis olemme jo, koska marssimme Kochanien työpäivän päätteeksi maaliskuun 1. päivänä kuluvaa vuotta Albertinkadun maistraattiin ja seurasimme lappua, jossa luki "PARISUHTEET AVIOLIITOKSI 2. KRS" toiseen kerrokseen, täytimme lapun, kirjasimme siihen myös yhteisen osoitteemme ja se oli sillä taputeltu.

Tiedot päivittyisivät väestörekisteriin vielä saman päivän aikana. Siinä se. Ei vihkitodistusta, ei mitään. Seuraava pari uunista ulos ja seuraava sisään. Mutta kuinka tärkeää meille olikaan solmia avioliitto heti ensimmäisenä mahdollisena päivänä! Hyvästi syrjivä lainsäädäntö!

Liberaali perheessämme oli sitä mieltä, ettei meidän tarvitse olla enää missään tekemisissä maistraatin kanssa, se kun kuitenkin on edustanut meitä syrjivää tahoa ennen avioliittolain muutosta. Konservatiivin mielestä taas  paikalla pitää olla joku, joka julistaa meidät mieheksi ja mieheksi eli avioliittomme todeksi.

Täytyy myöntää, että itsekin aloin kallistua hyväksymään ajatuksen, että paikalla olisikin henkikirjoittaja, joka sanoisi muutaman sanan, jonka läsnäollessa mekin sanoisimme muutaman sanan eli kaksi kertaa tahdon ja sitten se olisi sillä taputeltu. Henkikirjoittajat ovat yleensä olleet varsin mukavaa sakkia. Joten soitin maistraattiin.

— Ei onnistu, kuului vastaus. — Koska olette jo avioliitossa, on se meidän kannaltamme sillä taputeltu.

Kysyin myös vihkitodistuksen perään. Ei onnistunut sekään. Väestörekisteriote ajaa saman asian.

Jos siis olisimme jättäneet solmimatta rekisteröidyn parisuhteen vuonna 2011 ja nyt keväällä avioliiton etukäteen, olisimme saaneet häihimme sekä henkikirjoittajan vihkimään meidät että kauniille ja hieman sävytetylle kartongille painetun Wihkitodistuksen. Rekisteröity parisuhde -vaiheenkin olisimme jättäneet väliin, ellei vuonna 2011 olisi ilmaantunut pakottavaa syytä olla toisillemme virallisesti jotain. 

Kysyin vielä maistraatin asiakaspalvelijalta vinkkiä siitä, mitä muuta voisi tehdä, jotta saisimme häihimme kohokohdan heti alkuun.

Meille ehdotettiin tuttua pappia. 

Mielenkiintoista on myös se, että moni ns. minuakin vanhemman polven edustaja on ihmetellyt sitä, ettei kysymyksessä ole kirkkohäät ja ettei pappi edes tule paikalle. Ei ole. Ei tule.

Mihin tahansa ei meidänkään tarvitse alistua, vaikka se jollain kommervenkkelillä mahdollista olisikin. 

P.S. Vihaan ilmaisua "se on sillä taputeltu". Siksi sitä oli taputeltu tännekin. 

Jestem mężaty...

Uniwersytet Warszawski ja Polonicum vuonna 2011. Harjoittelimme rakenteita "Opiskelen puolaa, koska..." ja "Opiskelen puolaa, voidakseni...". Kysymys siis kuului "Dlaczego uczysz się polskiego?" eli "Miksi opiskelet puolaa?".

Pieni ja Pani Annan rautaisella otteella luotsaama ryhmä oli hyvin kansainvälinen. Myös syyt opiskella puolaa olivat moninaiset. Kuka opiskeli musiikkia, kuka työn takia, joku oli muuttanut miehensä työn perässä Puolaan, kuka oli naimisissa puolalaisen kanssa. Minä tietenkin vastasin:

"Uczę się polskiego, bo mój mężczyzna jest z Polski."  

Opiskelen puolaa, koska mieheni on puolalainen (Puolasta).

— Haa! kuului kiinalaisen opiskelijatoverini hihkaisu. — Sami teki virheen!

Pani Annan ilme oli sanalla sanoen... No, vastaukseni oli kieliopillisesti täydellinen, mutta sisällöltään kiinalaiselle rouvalle epäilyttävä. Siitä reaktio. Sääliksi kävi loistavaa opettajaamme Pani Annaa, mutta toisaalta mietin, mikä rikkaus onkaan saada opettaa puolaa hyvin erilaisista taustoista tulleille ihmisille.

Samantyyppinen tilanne toistui vain pari päivää sitten, kun pääsin tutustumaan (kiinalaiseen) kollegaan. Meitä oli siinä keskustelemassa kolme kirjalijaa, kaksi suomalaista ja hän. En edes muista mihin asia liittyi, mutta puhuin aviomiehestäni. Seuraavaksi kiinalainen kirjailijatar ehättikin kysymään, että olenko minä tuossa parisuhteessa miehen vai naisen roolissa. Tuota kysymystä en ollutkaan kuullut sitten... en muista. Suomalainen kirjailijatar, kollega ja ystävä kalpeni vieressäni.

Jokin tässä paljon nähneessä ja monissa liemissä keitetyssä olevaisuudessani sai minut hetken verran punnitsemaan sitä, mitä kiinalainen kollegani mahdollisesti tarkoitti. Ehkä hän ei tiedustellutkaan sitä, minkälaista avio-onnea harjoitamme mieheni kanssa. Sitäkin kun on udeltu, mutta kuten sanottua jo kauan sitten. Toinen vaihtoehto olisi tietenkin kiitää mielenkiintoisesta seurasta, mutta onneksi pidin pienen tuumaustauon. 

— Tarkoitatko jotain, joka liittyisi yin-yang -vastinpariin? kysyin

— Kyllä, juuri sitä, vastasi hän.

— Entä sinun aviomiehesi? Onko hän sitten miehen vai naisen roolissa?

Kiinalainen kirjailijatar oli jo aiemmin puhunut nimenomaan suomalaisesta aviomiehestään, joten en syyllistynyt hetero-olettamukseen.

— Hän on nainen. Minä olen mies, vastasi kiinalainen kollegani.

Häntä oli helppo uskoa. 

Puolan kieli on hyvin tietoinen sukupuolesta. Substantiiveilla on kolme sukua — maskuliini, feminiini ja neutri — ja taivutukset sen mukaiset. Sitten on vielä elolliset maskuliinit, ts. miehet ja miestä tarkoittavat sanat, jotka taipuvat aivan omalla tavallaan. Niihin oltaisiin päästy vasta seuraavalla kurssilla. Se siitä.

Olen avioliitossa, mutta miten sen voisi ilmaista puolaksi? Olen mies, joten minuun liittyvät adjektiivit päättyvät kirjaimeen y. Jestem zmęczony, sanon varmaan viimeistään iltapäivällä, kiitos aamun aikaisen herätyksen. Jestem zmęczona, sanoisi nainen. Tämä vielä selkeää.

Aviossa oleva puolatar sanoisi: Jestem mężatką. Ilmaisussa on johdettu sana "olla naimisissa" mężatka sanasta mąż eli aviomies. Hän on siis "aviomiehitetty".

Mies sanoisi Jestem żonaty, olen "aviovaimotettu". Vaimo siis on żona.

Aikuinen puolalainen ei välttämättä enää huomauttaisi ilmaisustani Jestem mężaty. Tai sitten huomauttaisi, sillä sanaa mężaty ei (vielä) löydy puolan kielen sanakirjasta. Kuten ei taida löytyä vielä naispuolista presidenttiäkään tarkoittavaa sanaa vai oliko se niin, että se tarkoittaakin istuvan presidentin vaimoa?

Öh I.

Sen lisäksi monelle puolalaiselle koko käsite on käsittämätön: miten niin mies olisi naimisissa miehen kanssa? Lapsi tietenkin avaisi suunsa heti, sillä lapset saattavat itsekin tehdä saman virheen puhuessaan aikuisista naimisissa olevista kanssapuolalaisistaan. 

Öh II, toivottavasti en nyt tehnyt suurta virhettä, sillä huomaan, että mężatka on substantiivi ja taipuu kuten substantiivi, kun taas żonaty vaikuttaa adjektiivilta... No, tällä mennään.

Uudet ulapat avautuvat!

Miten sattuikin! Marssimme Kochanien kanssa heti ensimmäinen maaliskuuta maistraattiin ja luovutimme virkailijalle ilmoituksen. Siihen piti vielä kirjoittaa yhteinen osoite ja homma oli sillä selvä. Olimme avioliitossa. Noin vain.

Noin vain?

Synnyin tasan viisikymmentä (50) vuotta sitten, maaliskuun 14. päivänä, 1967 jaa. Krookukset kukkivat. Asia, jonka rakas äitini muistaa aina mainita. Minusta tuli ensin aviomies ja sitten vasta aikuinen mies. Marginaalia vain kaksi viikkoa. Parempi näin. 

Hymyilytti lueskella (hetken) kommentteja ja erinäisten sivustojen julkilausumia tasa-arvoisen avioliittolain varmistuttua. Kuka esitti yhteistä sopimusta, että vastedes vain heteroliitoissa olevat kutsuisivat toisiaan mieheksi ja vaimoksi ja muut puolisoiksi. Hah! Minä kutsun omaa aviomiestäni erilaisilla valitsemillani nimityksillä — hellivillä, kunnioittavilla ja rakastavilla tietenkin — mukaanlukien juuri tuo puolankielinen Kochanie. Ulkopuolisille hän on mieheni ja nyt siis aviomieheni. Vastikään jouduin ojentamaan teleoperaattorin asiakaspalvelijaa asiasta hänen viitattuaan puolisooni vaimona.

Jokin räyhähenkinen sivusto taas julisti, ettei laki muuta mitään, ja että avioliitto pysyy edelleen vain miehen ja naisen välillä. No, tässä uutisia hänelle ja hänenkaltaisilleen: laki tuskin muuttaa mitään hänen elämässään — aivan kuten asian ja asenteen olisi pitänyt alunperin olla — mutta meidän elämässämme paljon, todella paljon. 

Toisaalta julistuksen kirjoittanut henkilö on sitä mieltä, että maailma luotiin 6000 vuotta sitten.

Tulta ja tulikiveä odotellessa... NOT!

Lisää uutisia hänelle ja hänenkaltaisilleen: minua ei hetkauta suuntaan, eikä toiseen, mitä mieltä hän asioista on. Olkoon mielipiteenään vaikka se, että tellus on kuutio, se hänelle sallittakoon, kunhan ei oleta minun — tai suorastaan pakoa minua uskomaan samaan mielettömyyteen. 

Homoseksuaalisuus poistui rikoslaista vuonna 1971. Olin tuolloin neljävuotias. Vuodesta 1981 lähtien homoseksuaalisuus ei ollut enää sairaus. Olin neljäntoista ja heräämässä seksuaalisuuteen. Hieman myöhemmin (lukiossa) kirjoitin aineen äidinkielen tunnilla. Annettu aihe kuului Haluan lapsia, mutta en halua miestä. Kirjoitin aineeni otsikolla Haluan lapsia, mutta en halua vaimoa. Se herätti ansaittua huomiota. 

Noin vain asiat muuttuvat, kunhan niiden eteen tehdään työtä ja taistellaan, sukupolvi sukupolvelta, silloinkin, kun oikeuden toteutuminen on epätodennäköistä omana elinaikana.

Kiitos työstänne ja taistelustanne menneet sukupolvet. Suomi on vapaa maa ja nyt astetta parempi paikka elää. Työ ja taistelu jatkukoon muillakin rintamilla oikeudenmukaisemman ja tasa-arvoisemman Suomen puolesta, sillä työtä todellakin riittää. 

Eilen saapui kovasti ilahduttanut kortti, jossa luki mm. uudet ulapat avautuvat. Se oli hienosti sanottu, eikä uusien ulappien avautumiseen tarvita pyöreitä vuosia.

Avautukoot uudet ulapat myös Sinulle, lukijani!

w Polsce

Puolassa on ollut helle koko sen ajan, kun olemme olleet täällä. Kaikki on sekaisin. Sekaisin! Ei tähän aikaan vuodesta voi tällaista olla... Itse olen nauttinut täysin rinnoin paahtavasta auringosta, aaltoilevista maissipelloista, Varsovan väreilevästä ilmasta (lue: smog), hortoilusta shortseissa ja kaikesta siitä, mitä eteläeurooppalainen intiaanikesä (käytetäänkö sitä sanaa enää?) voi tarjota.

Ahhh...

Jos haluat lahjoa papin, niin älä tietenkään tarjoa seteleitä suoraan käteen tai jossain omituisessa kirjekuoressa, vaan asettele ne keskustelun lomassa pöydälle, ja kun lähdön hetki tulee — ja vaikka pappi yrittää kyseenalaistaa rahojen jättämistä "vain jos rouva / herra välttämättä näin toivoo..", niin marssi ulos päättäväisesti ja kohteliaasti hyvästellen ja asia on jo hoidettu.

Kauhukokemus oli tietenkin Energylandia, joka on rakennettu mitä ilmeisimmin EU:n rahoituksella keskelle peltoa ei missään. Pelkkä sisäänpääsymaksu maksaa yli 100 kultaista per pierogeja mussuttava suu (noin 25 euroa, mutta vastaa ostovoimaltaan Puolassa juuri tuota hunttia eli noin kahden henkilön kohtuullista illallista juomineen kaikkineen), joten "lapset" eli Kochanie ja siskonsa sisään ja me eli Kochanien äiti ja allekirjoittanut jonnekin lähistölle — ei missään. Löysimme läkähdyttävän kävelyn jälkeen jonkinlaisen karczman ja söimme lounaan normaalien lounasjuomien kera. Kun Kochanien äiti kävi puuteroimassa pienen nenänsä, katselin ulos helteisenä väreilevään iltapäivään ovesta, joka oli tietenkin pihalle auki. Hiekkainen piha, säiliöauto, jonka kyljessä luki Milenium... ja ruskea kana. Sitten niitä oli enemmän, ainakin valkoinen ja lähes musta. Ehkä ravintola tarjoilee erityisen herkullisia munakkaita. Tilasimme kalaa, ainoaa ruokalajia, jossa ei ollut minkäänlaista raatoa — paitsi sitä kuollutta kalaa tietenkin.

No, Kochaniella ja siskollaan oli asiat vielä huonommin: yli kolme tuntia huvipuistossa ja vain neljä käytyä laitetta. Puolassa on paljon ihmisiä ja paljon jonoja.

Eksyimme matkalla jotenkin. Päivittämätön TomTom tai jotain. Menomatka oli kaksi ja puoli tuntia, mutta paluumatka paljon sitä enemmän. Tulimme tai halusimme tulla takaisin eri reittiä. Jossain vaiheessa iltapäivän kuumuudessa keskellä maissipeltojen ylväyttä ajoimme ohi kyltin, joka toivotti meidän tervetulleiksi Oświęcimiin (saks. Auschwitz). Sen jälkeen oli edellistä paljon suurempi mainos: KFC 7 KM Drive Thru. Po angielsku, oczywiście. Juutuimme kaupungissa pyhäpäivän kunniaksi liikenneruuhkaan.

Ai niin, kun saavuimme Kochanien kanssa Kielceen junalla Varsovasta jo lauantaina, oli meitä asematunnelissa vastassa parikymmentä mellakkapoliisia pikkumustissaan, kasvot peitettynä ja kaikkea. Kaupungissa oli potkupallo-ottelu. Onko mitään sen tärkeämpää?

Kochanien syntymäkaupunki Kielce tunnetaan myös II maailmansodan jälkeisistä pogromeistaan. 

Varsovassa ehdimme kuitenkin esimerkiksi tehdä katumusharjoituksia, joka minun kohdallani tarkoitti istumista laser-klinikan odotushuoneessa (tuttu paikka), jossa lueskelin puolankielistä Newsweekiä. Lehdessä oli kaksi mielenkiintoista artikkelia:

Näin Kaczyński kasvattaa lapsemme ja Kuka on oikea puolalainen?

Artikkeleistä ensimmäinen käsitteli sitä, kuinka valtapuolue PiS (Prawo i Sprawiedliwość eli Laki ja oikeudenmukaisuus eli paikalliset Persunpaskat, pardon my French) on uusimassa koulujen opetusohjelmaa suuntaan, joka varmistaa tulevat äänestäjäsukupolven äänestämään... Kuka tietää tai arvaa? Anyone? Anyone? Aivan oikein: PiS-puoluetta! Nerokasta varmistaa valta myös tulevaisuudessa silloin, kun valtaa vielä on! Tinde, ottaisit oppia uskonveljistäsi, sillä eihän tuollainen nössöily ole mistään kotoisin. Päbä voisi liittyä joukkoon. Ohjeeksi riittää tämä: aina kun tunnette tarvetta vihata, tehkää se avoimesti, tehokkaasti ja rehellisesti. Unohtakaa siis savuverhoharhanne ja näyttäkää todelliset värinne. Vain niin varmistatte puolueen tulevaisuuden: vähemmistöjen kustannuksella. 

Toinen artikkeli käsitteli, ei enää vihapuhetta vaan suoraa vihaa. Vähemmistöjä (juutalaiset, joita ei Puolassa enää ole, muslimit, joita Puolassa ei vielä ole ja homot, joita on aina ollut) vihataan viikko viikolta enemmän — ihan konkreettisessa käytännössä siis. Opin artikkelista uuden sanan przemoc l. väkivalta. Oppitunnit siis jatkuisivat, jos vain jaksaisin välittää kridejen (lue: krimppis, lue: KD) ja persunpaskojen (lue: PERSU) suosiosta tämän enempää.

Ai niin, joku professori hakattiin Varsovan metrossa, koska oli puhunut puhelimessa saksalaisen kollegan kanssa saksaa. 

Aamen niin katolisittain kuin viidesläisittäin sanoisin.

Uutisten pääaihe on oli insidentti paikallisessa eduskunnassa (Sejm) kesken televisiohaastattelun. Kaikki olisi ilmeisesti mennyt hyvin, mutta kun eräs PiS-läinen (paikallinen paskapersu) halusi väkivalloin (mitäpä muutakaan) estää paikalle tullutta miestä esittämästä kysymystään suorassa lähetyksessä haastatellulle, niin tämä mieshän heitti pissiläisen lattiaan judoväännöllä.

Muistakaa, judossa käytetään vastustajan voimaa tätä itseään vastaan. Tätä emme saisi unohtaa.

Toinen uutinen, joka jäi järkyttävällä tavalla mieleen, oli seitsenkuukautinen vauva, joka oli kuollut nälkään kotonaan. Poliisi löysi pienen ruumiin pidätettyään vauvan isän. Äitikin oli kuvioissa mukana, mutta ei siis hänkään ruokkimassa lasta. Mutta voin vain kiittää jumalaa siitä, että nälkään kuolleella vauvalla oli ollut seitsemän ainoan elinkuukautensa aikana sekä isä että äiti.

Puola on intensiivinen maa, hyvässä ja pahassa. On tila, joka on täytettävä vähintään puheella, on voima, joka on otettava haltuun, mutta missä on ymmärrys kaiken sen dynamiikan hallitsemiseen?

Bóg zapłać. Kyllä jumala sitten maksaa sinullekin kiitokseksi teoistasi.

Tarkalleen sen mukaan, minkä ansaitset, voisin lisätä, jos vain tuohon harhaan uskoisin.

P.S. Milloin kirjaamme kansalaisaloitteen, jonka tavoitteena on kieltää uskonnollisten perusteluiden käyttö eduskuntatyöskentelyssä? Anyone? Anyone?

Unen veräjä on auki

On eräs kirja Unen veräjä on auki. Olen joskus omistanut sen, mutta nyt en löydä sitä kirjahyllystäni. En tiedä mihin se on kadonnut, mutta se on sivuseikka.

Jätin Pyhän pedon (ilmestyy elokuussa Tammen syksyssä) versio x:n eilen aamulla kustannustoimittajalleni. Aamulla kirjoitin itse viestin, jonka liitteenä käsikirjoitus lähti. Viestissä oli muutamia kommentteja ja huomioita, joita loistava kustannustoimittajana ei todellakaan tarvitse, mutta kirjan kirjoittaja taas tarvitsi eräänlaiseksi muistilistaksi siitä, mitä tuli tehtyä ja mitä on vielä tehtävä.

Jo sunnuntain ja maanantain välisenä yönä nukuin syvää unta, heräsin vain kerran kaksi — ja mitä unia näinkään! Sama meno jatkui viime yönä, eli maanantain ja tiistain välisenä yönä. Olen nukkunut huonosti jo pitkään. Olen myös ymmärtänyt sen, että siirryn työpöydän ääreen kellonajasta riippumatta, jos ei nukuta. Usein niin on käynyt juuri suden hetkellä — silloin kun unen veräjä on auki. Pari, kolme tuntia keskittynyttä kirjoittamista syvällä aamuyön tunneissa pää vielä osin unessa on toiminut. Sen jälkeen olen palannut sänkyyn, herännyt uudestaan aamupäivällä ja ryhtynyt vasta sitten editoimaan yöllä kirjoitettua tekstiä. 

Päätin olla koskematta tekstiin sinä aikana, kun se on kustannustoimittajalla käsittelyssä. Tekstin makuuttaminen tekee aina hyvää. Pienen tauon jälkeen kirjoittaja itsekin näkee sen tuorein silmin. Painun siis pehkuihin hieman tyhjänä ja haikeana, aivan kuin oma lapsi olisi lähtenyt ensimmäiselle matkalleen ilman vanhempaansa. Kysymyksessä on tietenkin jo kolmas lapsi, mutta koska muut ovat jo maailmalla... Huokaisu.

Nukun aamuun saakka ja näen mitä villeimpiä unia. Tuntuu siltä, että mielikuvituksen energia ja tarve ryöpsähdellä jää nyt suosiolla uniini, koska alitajunta tietää, että pakotietä ei olekaan enää tarjolla sitten kun herään. 

Unet ovat villeydestään huolimatta niin eläviä, että en aamulla ole ollut aivan varma asioiden todellisesta tilasta. Tuttu tunne jo lukioajoilta. Saatoin olla vihainen niin yhdelle kuin toisellekin luokkakaverille edellisyön tapahtumista. Tämä kertoo myös siitä, että lukiovuosina ei mielikuvituksen energialle ollut juuri mahdollisuuksia ryöpsähdellä. Villeimmät unet näin sissikomppaniassa Sodankylässä. Se oli hyvin luovaa aikaa. Lapin taikaa? Yliopistoajoista Helsingissä ei ole mielikuvaa. 

Tekstin makuuttaminen tarkoitti myös sitä, että kävin kirjastossa hakemassa muutamankin kirjan. Josko vaikka lukisi välillä! Olen tietenkin lueskellut iltaisin sängyssä ennen nukkumaanmenoa, ennen kuin unen veräjä narahtaa auki, mutta päiväsaikaan en ole vain pystynyt.

Mukaan lähti R.I.P. nobelistin Imre Kertészin Kohtalottomuus ja Kaddish syntymättömälle lapselle. Nämä tietenkin liittyvät osin Pyhään petoon, mutta lähinnä siksi, että Kertész on itse sanonut Auschwitzin tehneen hänestä juutalaisen sekä se kuinka raskasta luettavaa Kertészin teokset voivat olla unkarilaiselle ei-juutalaisille "mentaliteetille", sattuneesta syytä. Hieno kiertoilmaisu muuten ko. artikkelin nuorelta, unkarilaiselta kirjakauppiaalta.

Lukekaa Pyhä peto, niin ymmärrätte miksi. Elokuu 2016. Tammi.

Toinen ajankohtaiseksi laskettava kirja oli Michel Houllebecqin Alistuminen pikalainana. En edes muista, minkä Houllebecqin teoksista jätin viimeksi kesken. Nyt tämä "viikon vippi" taitaa palautua kirjastoon ennen eräpäiväänsä. Yritin lukea sitä tietenkin suomeksi, ranskaa kun en osaa muutamaa käyttökelpoista fraasia lukuunottamatta. Jos vielä joskus erehdyn avaamaan kirjan, jonka kannessa lukee Houllebecq ja luen kirjan vielä loppuun, niin palaan asiaan.

Muutoin en.

"Putin Is Gay!"

Mielenkiintoinen ilta eilen. Pikavisiitti Helsingissä, kirjanlukua tilaisuudessa, joka olisi ansainnut paljon, paljon enemmän yleisöä, kuten moni muukin kirjallisuustilaisuus. Illan toisesta "mielenkiintoisesta" annista vastasi eduskunta showssa, jota en siis nähnyt, vaan jonka translitteroituun sisältöön tutustuin vasta tänä aamuna.

Jos saisi edes hitusen sitä valovoimaa ja karismaa, jolla Laura Lindstedt tarjoili meille eilen Oneironiaan... Lava, teksti ja tähti. Täytyy myöntää, että melko harvoin innostun mistään uudesta tekstistä, vaikka sitä kuinka kirjailija tyrkyttäisi ihan luvan kanssa - yleensä ajatukseni harhailevat jo ensi tavuista jonnekin muualle - mutta eilen teksti ja sen esittäjä imaisivat mukaansa ja hikipisarat puskivat ylähuuleen. Muut illan prosaistit - allekirjoittanut mukaan lukien - jäivät räpiköiviksi statisteiksi.

Sitten eduskuntaan, tarkemmin sanottuna täysistuntoon, jossa käytiin lähetekeskustelu aiheesta Hallituksen esitys eduskunnalle eräiksi avioliittolain muutoksen edellyttämiksi lainmuutoksiksi. Poimin tähän rusinat pullasta eli kaikki ne kohdat, joissa lausutaan sana jumala ja joissa tuon sanan käytöllä pyritään peittämään lausujan todelliset motiivit ja taustat. Tietoisesti häivytän näitä lausahtaneet henkilöt (he löytyvät helposti linkin takana aukeavasta translitteroinnista), sillä kysymys ei ole näistä sieluparoista, vaan ajatuksesta, jonka esittelen lainausten jälkeen.

Pääministeri Sipilä, ulkoministeri Soini, olette molemmat tunnustavia kristittyjä ja tiedostatte aivan varmasi, että Jumala on korottanut teidät tähän tehtävään juuri tätä aikaa varten. Missä on teidän Jumalan pelkonne? Missä on teidän uskonne juuret, ihmisten mielipiteissä vai Jumalan sanassa?

Suomi on kautta aikojen ollut kristitty yhteiskunta, jossa ihmisen arvo ja yhteiskunnan arvojen perusta nousee Jumalan sanasta, Raamatusta.

Vielä edustaja Mustajärvelle haluaisin sanoa, vaikka hän ei ole paikalla: sinäkin olet tehtäväsi saanut Jumalalta, esivalta on Jumalan asettama. 

Näin siis Suomen eduskunnassa vuonna 2015. 

Mutta jos oletetaan, että tämä henkilö / nämä henkilöt (kansanedustajat haluan muistuttaa) todella uskovat siihen, mitä sanovat, niin silloin tulemme todellisen ongelman eteen: voiko näihin ihmisiin ja heidän kykyynsä edustaa kansaa luottaa?

Hyville kristityille on luvassa käsittääkseni taivaspaikka. Muille helvetin ikuinen tuli. Näinhän nämä uskovat uskovat. Eli heidän motiivinsa ja tavoitteensa ovat muualla kuin tässä meidän maailmassamme, jossa eduskuntakin kokoontuu ja päättää meidän kaikkien asioista. Jos nämä uskovat eivät puolusta jumalansa kunniaa tässä maailmassamme, niin joutuvatko he itsekin helvettiin? Vai miten tämä nyt meni?

Summa summarum: Pystyykö kansanedustaja, jonka oman agendan tärkein missio on taivaspaikka edes edustamaan niitä kansalaisia, joille tuo kysymys on täydellisen yhdentekevä? Onko vastauksia?

Tuskin, ainakaan tässä maailmassa.

Sitten takaisin siihen eilisillan osaan, johon itsekin osallistuin. Illan viimeinen esiintyjä heitti yhtäkkiä yleisölle - joka koostui suurelta osin hlbtqi-kansalaisista - seuraavan väitteen:

Putin is gay.

Tämä suora lainaus, kuten se lausuttiin. Yleisö pysyi hiljaa.

Well, perhaps he's actually bisexual, because of the wife and...

Yo. muistikuviin perustuva lainaus. Yleisö pysyi edelleen hiljaa. Esiintyjä yritti vielä jotain, mutta vaihtoi sitten puheenaihetta. Parempi niin.

Harmi vain, ettei illan tiukka ohjelma sallinut kysymyksiä ja omakin aikataulu johdatteli ulos tilaisuudesta heti sen päätyttyä, sillä olisin halunnut hänen hieman selvittävän lausahduksensa taustoja ja motiiveja.

Jäin miettimään, mitä esiintyjä - venäläinen toimittaja - tuolla ilmoituksellaan halusi. Sanat ymmärrämme, mutta tarkoitusta emme. Oliko tuo ns. varmaa tietoa, jolla Putinin vastustajat repostelevat Putinia? Jos näin on, onko tarkoituksena osoittaa Putinin hallinnon tekopyhyys, kun otetaan huomioon jo lainsäädännönkin vihamielisyys seksuaalivähemmistöjä kohtaan? Ei ole mitenkään tavatonta, että homot jahtaavat homoja... Venäjällä homous on to-del-la epäisänmaallista. Tai jos näin ei ole, eli Putin ei ole homo, niin onko tarkoitus tällaisella väitteellä mustamaalata Putinia, koska homo on huono juttu? Eli käyttää sanaa sen pejoratiivisessa merkitysvivahteessa?

Onko tämä kysymys edes tärkeä? Mene ja tiedä. Allekirjoittanut ja Kochanie viettävät häitään vuonna 2017. Se on tärkeää.

P.S. Suomalaisten ensikosketukset kristinuskoon ajoittuvat noin 900-luvulle, mutta kirkollisten olojen vakiinnuttaminen oli hidasta ja vaivalloista. Kautta aikojen? Rehellisyyden tai oikean tiedon käsitteet eivät taida ainakaan tuota kristittyä ahdistaa. No, joillekin usko riittää. 

Nussittuna nukkuisit sikeästi

Pidän avioliittoa miehen ja naisen välisenä instituutiona. Rekisteröity parisuhde sopii nimikeeksi samaa sukupuolta olevien liitoille. Asia on uuden eduskunnan vapaassa harkinnassa kuten kaikki muutkin hyväksytyt tai voimassa olevan lait. Olen valmis palaamaan kristilliseen avioliittomalliin ja käsitykseen.

Huomatkaa siis, että ko. kommentin vaalikoneessa antanut mieshenkilö ilmoittaa vain olevansa valmis palaamaan kristilliseen avioliittomalliin ja käsitykseen. Ovela jäbä. Todellinen poliitikko ei jää sanoistaan kiinni. Olisi kiva tietää, millä sanoilla tämä mieshenkilö vihki vaimonsa pyhään avioliittoon vuonna x. O tempora, o mores... Ties mitä ehtii vielä tapahtua, ennen kuin ko. mieshenkilö viimein palaa kristilliseen avioliittomalliin ja käsitykseen.

Tässä kiteytyy mielestäni suomalaisten kristillispersujen politiikan ydin, joka on ilmaistavissa yhdellä sanalla: totuusrelativismi. 

Osanottoni.

P.S. Kovasti pyytelee anteeksi, mutta onko pyytänyt anteeksi sopimattomien viestiensä kohteilta? Miettikää nyt, entinen - ja siinä vaiheessa ehkä vielä mahdollisesti tulevakin - ministerismies ja ex-puolueensa presidenttiehdokas eli ns. politiikan suurta kaliberia tuollaisten vonkaviestien lähettäjänä. Eikö tässä haise sopimattomuuttakin rankemmin vallan väärinkäyttö?

Kuplista, plup, plup

Keskustelu kuplista on paljastanut jälleen kerran suomalaisen keskustelun surullisen tason. Suomalainen keskustelu on kuin pässi narussa, se menee juuri sinne, minne narun toisessa päässä oleva haluaa sen menevän. Valitettavasti vain perussuomalaiset on ollut vastuussa tuon narun kiskomisessa useammin kuin yhdelle puolueelle soisi. Se taas on paljastanut sen, kuinka perussuomalaisia suomalaiset todellisuudessa ovat. Jokaisessa  meissä asuu pieni persu. Kysymyksessä on tapa, jolla katsomme maailmaa.

Katsotaan ensin pikaisesti "maahanmuuttokriittistä" keskustelua, jota perussuomalaiset tuntuvat suvereenisti johtavan. Muiden puolueiden tehtäväksi kun on jäänyt vain oman "maahanmuuttopolitiikan" suhteuttaminen näiden "kriitikoiden" vastaavaan. Ei siis luoda omaa, vaihtoehtoista politiikkaa, vaan vain politiikkaa suhteessa populisteihin. Keskustelua ei suinkaan käydä maahanmuuttajien, yritysten, yhteiskunnan toimijoiden, yksilöiden, muiden puolueiden yms. yms., ei edes perussuomalaisten kanssa, vaan vain perussuomalaisten kautta.

En nyt edelleenkään saa päähäni, mikä on se kupla, jossa minun voidaan katsoa elävän, koska en minäkään tunne - tai tiedä tuntevani - yhtään perussuomalaisia äänestänyttä. Milloin tuosta kysymyksestä (Tunnetko ketään puoluetta x äänestänyttä?) on tullut minkäänlainen kriteeri... mihinkään? Kupla, jonka sisältö voidaan määritellään ko. kysymyksellä, ei voi lähtökohtaisesti olla muuta kuin todella pieni, suoraansanoen ahdas.

Määritelläänpä lisää näitä kuplia:

Kuinka montaa kieltä hallitset niin, että niiden osaaminen on avartanut kuvaa ympäröivästä maailmasta?

Kuinka monta viikkoa, kuukautta tai vuotta olet viettänyt Suomen rajojen ulkopuolella, poislukien ns. etelänmatkat tai Tallinnan?

Mikä on pisin aika, kun et ole syönyt salmiakkia/ruisleipää/mämmiä?

Kuinka monta muslimia/buddhalaista/juutalaista/hindua tunnet henkilökohtaisesti?

Ei yksi puolue pysty näivettämään Suomea, siihen tarvitaan meidät kaikki ja impivaaralainen ajattelumme. Se jos mikä on nyt tullut todistetuksi. 

EI MINUN SUOMENI!

Suomi on muuttunut. Ennen vaikeat ajat ja vastoinkäymiset toivat esiin suomalaisten parhaat puolet. Nyt maan valtasi pimeys, jonka tuhoja tullaan korjaamaan vielä vuosia tulevan vaalikauden jälkeenkin.

Tuleva pääministeri?

Sipilä sanoi juuri, että Venäjään tulee säilyttää kaikissa olosuhteissa hyvät välit.

Onko todellakin näin?

Ehkä se, että Venäjä vainoaa omia kansalaisiaan (homoja, kansalaisaktivisteja, oppositiota) on niin pikku juttu, ettei sen saa antaa hetkauttaa kauppasuhteita (lue: raha).

Mutta entä jos Venäjä tekee korjausliikkeen Krimin ja Ukrainan lisäksi myös Baltiaan ja Puolaan? Onko jo kiveen hakattu suuri pääministerimme edelleen samaa mieltä?

Voi helvetti sentään! Pitääkö suomalaisten todellakin antaa jonkinlainen valtuutus johtaa maamme asioita noille idiooteille?

Vanha viidakon totuus:

Vaalit eivät nosta kuumetta. Vaalit nostavat vain idiotismin tasoa.

Tarttis tehrä jotain!

Ahhh... sunnuntaina se vihdoin koittaa! Sunnuntaina se on vihdoin ohi!!!

Maikkarin neljän suuren puolueen puheenjohtajatentistä lopen uupuneena jaksan yleisesti todeta vain sen, kuinka masentavaa on kuulla jo edellisen kauden kansanedustajan lausahtavan televisiomainoksessaan seuraavaa:

Nyt on aika tehdä jotain!

Näitä tarmokkaita toivioretkeläisiä on monta.

Minulla on heille vain yksi kysymys:

Miksi vasta nyt?

Hei, vähän rehellisyyttä peliin, pliis!

Helsingissä järjestetään tänään Think, Helsinki think! -hyväntekeväisyystapahtuma, jonka tarkoituksena on edistää lasten - ja koko muun planeetan - tieteellistä ja kriittistä ajattelua. 

It is a conference for sanity, for questioning the world around us, and helping people understand and to think.

Tavoitteet ovat kunnioitettavia ja korkealla. Ollapa tuolla tänään. Valoa huuhaa-tunnelin päässä ja ilmaista jädeä! Suolaisella lippuhinnalla tietenkin, mutta kuten sanottua - kysymys on myös hyväntekeväisyydestä. Tuloksia odotellessa siis, ts. mitä kerätyllä rahalla saadaan aikaiseksi sen jälkeen, kun esiintyjäpalkkiot ja Savoy-teatterin vuokra on maksettu.

Huuhaata ja puoskarointia riittää, en edes lähde listaamaan sitä kaikkea, mikä ympärillämme velloo. Pysyn vain kaukana. Kaikkia vihollisia ei tarvise pitää lähellään. Kuitenkin olen huomannut, että on huuhaata, joka jättää siitä kiinnostumattoman kohteliaasti rauhaan, markkinataloudessa kun on vapaus keskittyä niihin asiakkaisiin, jotka tuovat yritykseen tulosta, mutta on myös huuhaata, jota on tungettu ja ihme kyllä, tungetaan vieläkin yhteiskunnalliseen keskusteluun ja politiikkaan. Se on vaarallista, koska huuhaan tehtävänä on vääristää ja valehdella.

Helluntailaisesta näkökulmastaan Seurakuntalaisessa (kiitos Kochanien tietotoimiston eksyin tännekin...) Anssi Tiittanen käsitteli sekä eduskunnan hyväksymää kansalaisaloitetta tasa-arvoisesta avioliittolaista että nyt sitä vastaan pykättyä kolmatta (?) kansalaisaloitetta. Tiittasen kirjoitus julkaisiin eilen, oli mitä ilmeisimmin vielä tänään luettavissa, sitten se löytyi vain välimuistista, mutta nyt ei sieltäkään. Tallensin kirjoituksen pdf:nä omiin tiedostoihini. Syytä kirjoituksen katoamiseen en tiedä.

Tämä erä katsotaan nyt loppuun asti, kirjoittaa Tiittanen. Sillä hän viittaa juuri tuohon kolmanteen (?) vastakansalaisaloitteeseen. On mielenkiintoista huomata, kuinka ihmismuisti on lyhyt. No, onneksi jumala muistaa, voisi tietenkin näissä jutuissa puuhastelevia lohduttaa.

Ennen läpimennyttä kansalaisaloitetta sai monen monta kertaa kuulla saman valitusvirren: Eikö todellakaan ole tärkeämpiä asioita hoidettavana kuin tämä homoliittoasia? Nyt kun asia on hoidettu eduskunnan ja presidentinkin myötämielisellä vaikutuksella ja laki odottaa voimaantuloa (kyllä, meidänkin hääpäivä on lyöty lukkoon vuodelle 2017), ei kukaan näistä huseeraajista mieti sitä, mihin oikeasti tärkeään asiaan voisi nyt energiansa ja huomionsa nyt suunnata... 

Kirjoitus ei ole kuitenkaan täysin harhainen käsitellessään asiaa. Kirjotus on oikeassa siitä, että tämä kolmas kaikkien suomalaisten tasavertaisuutta vastustava kansalaisaloite tasa-arvoisen avioliittolain tiimoilta syyllistyy hapantuneisiin perusteluihin. Olen samaa mieltä. Nykyisen avioliittolain kutsuminen jo nyt tasa-arvoiseksi on ylimielistä letkauttelua. Lapsen asema, toisin kuin (ko.) aloitteessa esitetään, oli vahvana keskusteluteemana koko prosessin ajan. Tästäkään tuskin voi olla eri mieltä, ellei halua ehdoin tahdoin syyllistyä epärehellisyyteen. Kirjoituksen mielestä ainoat rehelliset argumentointikeinot ko. aloitteen ajajilla olisi viitata raamattuun ja puhua jumalan tahdosta. Olen siitäkin täysin samaa mieltä. (Huomatkaa, että Tiittanen kirjoittaa raamatun ja jumalan isolla alkukirjaimella. Minä en.).

Keskittyessään puolustuskyvyttömään ja äänivallattomaan lapseen ko. kansalaisaloite ja kampanja hämärryttävät todelliset motiivinsa. Kampanja tekee sen tietoisesti. Raamatulla ja sillä perustellulla vihalla kun ei enää pitkälle pötkitä.

"Aidolla" asialla...

Tasa-arvoista avioliittolakia vastutaville markkinoille on ilmestynyt uusi yrittäjä. Koska en halua antaa tämänlaatuiselle schaiballe enempää huomiota edes tällä foorumilla, jätän yhdistyksen nimen tarkentamatta, mutta nostettakoon esiin se epätoivo, minkä voimin nämä yhteenliittymät operoivat.

Verkkosivustollaan on tilaa hankkeen kannattajille valokuvineen kaikkineen. Kasvonsa paljastaneita kannattajia on kokonaista kolmetoista kappaletta. Mukana monta tuttua kasvoa. The usual suspects.

Yhdistys hamuaa hankkeensa kannattajiksi myös yrityksiä ja yhteisöjä, joilla on mahdollisuus hankkia näkyvyyttä sivustolla logonsa kera. Logonne tässä -kutsun vieressä komeilee kolmen yrityksen/konseptin logot ja nimet: Designmodo, ThemeForest ja Creative Market.

Selvitettyäni yritysten taustoja lähestyin heitä seuraavalla viestillä:

To my great surprise I happened to spot the logo of your esteemed company in a rather peculiar context. Enclosed, please find a screenshot on a website xxxxxxxxxxxxxx.fi, which is a portal of a newly registered association here in Finland. The major aim of this association is to oppose equal marriage legislation, which has been the hot topic in politics in Finland for some time now. However, great steps have been made, including the Parliamentary decision to pass a law favoring universal equality in Finland also when concerning the matrimonial matters.

I was wondering if the association has confirmed the use of your logo on their website in a place that gives a clear impression of your company supporting their political endeavors. The wording in Finnish next your logo "Logonne tässä" means "Your Logo Here", i.e. the possibility for company sponsors to gain some visibility and show their support to this association's clearly homophobic activities. I strongly doubt the existence of such companies here in Finland - as you can see, none in addition to your logos there.

This is just to let you know, and in case you decide to take action please do so by contacting the chairman of the association Mr. Xxxxx Xxxxxxxx, the gentleman pictured on the enclosed screenshot. His email is: xxxx.xxxxxxxxxx@gmail.com. Also, I would be more than happy to answer any of your questions concerning this matter.

Sincerely Yours, Sami

Nuo verkkosivupalveluitaan tarjoavat yritykset on tuotu esiin tavalla, joka antaa vahvan vaikutelman siitä, että ovat tukemassa yhdistyksen tavoitteita. Sen selvittämiseksi olen siis lähettänyt viestiä eteenpäin. Mikäli yritykset sanoutuvat irti toiminnasta, tulee yhdistyksen tavoitteiden lisäksi myös heidän toimintatavoistaan erityisen vastenmielisiä.

Toisaalta, jos joutuu valehtelemaan itselleen ja ympäristölleen 24/7, niin eihän tuolalinen enää juurikaan vaakakupissa paina.