Katsoimme eilen — Lucian päivän iltana — Netflixiltä David Attenboroughin luotsaaman Uskomaton planeettamme -luontosarjan toisen osan, joka käsitteli napajäätiköitä. Tiedossa oli varmasti huikaisevaa luontokuvausta luonnonihmeiden parissa, mutta myös sitä, kuinka "säälimätön ilmastonmuutos uhkaa jääkarhujen, mursujen, hylkeiden ja pingviinien jääparatiiseja". Lainausmerkkien käyttö ilmaisee suoraa lainausta, ei asian väheksyntää, vaikka kiinnitimme kyllä huomiota tuohon säälimätön-sanaan. Se lienee suora käännös englannista. No, se nyt ei ollut osan tärkein pointti.
Kun lapsena katselin luontodokkareita, toivoin aina, että voi, voi, kunpa tuo söpö kuutti ehtisi avantoonsa, ennen kuin tuon pahan jääkarhun (söpö sekin) hampaat ehtivät iskeytyä siihen kiinni, tai voi, kunpa tuo gnunvarsa juoksisi tarpeeksi kovaa, jotta hyeenakoirat eivät saisi sitä kiinni ja niin edelleen.
Vähitellen tietenkin ymmärsin erään jääkarhuista kertovan dokumentin aikana sen, että jos tuo emo ei saa kiinni hyljettä, sen poikanen kuolee nälkään. Tajusin myös, kuinka suuri merkitys (dokumenttienkin) musiikilla on katsojan tunteiden ohjailussa. Ja tietenkin sen, kenen samastuttavasta näkökulmasta tarina kerrotaan. Dokkaritkin kun ovat tarinoita.
Eilen en meinannut saada luontodokkarin jälkeen unta. Jääparatiisi-osa päättyi mursuihin jossain Venäjän koillisimmassa kolkassa, meren rannalla, paikassa, jossa on paljon ravintoa ja jossa pitäisi olla myös vielä runsaasti jäätynyttä merenlahtea satatuhatpäisen mursulauman lepäilypaikaksi.
Ilmastokatastrofi (ilmastonmuutos on lobbaamalla sanastoomme ujutettu todellisuutta väheksyvä sana...) on kuitenkin vienyt jäät, joten se satatuhatta mursua ahtautuu lepäilemään kallioiselle rannalle, eivätkä enää vain vieri viereen, vaan myös osin päällekkäin. Varsinkin silloin, kun ahtauden ja stressin synnyttämä pakokauhu saa tonninkin painoisen mursun liikkeelle, siinä liiskaantuvat pienemmät alle. Kamera kuvasi jatkuvia kärhämiä vieri viereen ahtautuneiden mursujen välillä. Ei mikään ihme.
Karmein — ja samalla kuvaavin — näytös (paremman sanan puutteessa) oli aivan osan lopussa. Osa mursuista oli hivuttautunut 80 metriä korkean kallion kielekkeelle vain saadakseen levätä rauhassa. Mursuilla on ilmeisen huono näkö ainakin kuivalla maalla, mutta nälän tullessa, ne aistivat lajitoverinsa merellä — eli juuri 80 metriä lepopaikkaa alempana — ja päättävät lähteä liikkeelle eli kielekkeen yli vapaaseen pudostukseen, kunnes toinen terävä kieleke tai rantakivikko pysäyttää niiden pudotuksen — ja elämän.
Joka vuosi sadat mursut kokevat saman kohtalon.
Näky niin alas syöksyvistä mursuista kuin niiden raadoista alhaalla rantakivikossa ei jättänyt minua rauhaan. Ei ennen kuin korvasin sen toisella näyllä, jotta minä itse ainakin saisin levättyä mukavalla ja tilavalla vuoteellani. Kuvittelin kuinka erään pian väistyvän valtionpäänmiehen oranssi ruho kellahtaisi kielekkeen yli ja pyörisi tyhjyydessä hetken ennen kuin se...
Mielikuvituksen voima on ihmeellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti