Seuraavaa vuosituhannen vaihdetta odotellessa...

En pääse millään sen yli, että Sinulle on postia -elokuva ja David Lynchin Mulholland Drive syntyivät vain noin kolme vuotta toisistaan erillään. Edellinen vuonna 1998 ja jälkimmäinen vuonna 2001. Ne kun eivät ole kuin eri maailmasta: ne ovat kuin eri planeetalta.

En tiedä voiko mihinkään ryhtyä vahingossa, mutta ryhdyimme tänään katsomaan Sinulle on postia -elokuvaa. Ensin se toimi kaikessa siinä nostalgiassa, mitä tulee tietotekniikkaan ja... no kaikkeen siihen viime vuosituhannen lopun... no, nostalgiaan. Mutta sitten asetelmallisuus, turvallisuus — kumpikaan romanttisen komedian (?) osapuolista ei ollut (vielä) kunniallisesti naimisissa — ja ennalta-arvattavuus päätti puolestamme. Jotain muuta. Mulholland Drive...

... jonka olin nähnyt jo niin monta kertaa ja ollut yhtä monta kertaa häikäistynyt, iskeytyi 4K-versiona sisään ja näyttämään kaiken sen kauneuden ja kauheuden, jonka elokuva voi ylipäätään sisältää.

Mitä tapahtui vuosituhannen vaihteessa? Mitä sellaista, jonka aikana ainakin näiden esimerkkien valossa noustiin idioottimaisesta asennepläjäyksestä vapaan taiteen vaikuttavaan maailmaan? Pelkän kymmenjärjestelmän rytmissä tapahtunut vaihdos ei voi selittää asiaa. Mikä sitten...

Entä sitten tavoitteet? Tietenkin Sinulla on postia tavoitteli aivan eri katsojakuntaa kuin Mulholland Drive. Se tietenkin on itsestään selvää. Kuin on myös se, että edellisen näki xxx-määrä enemmän katsojia kuin jälkimmäisen.

Summa summarum: paska haisee vain hetken, sitten se häviää, mutta taide säilyy, kehittyy ja syntyy uudelleen yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja!

Nyt sitä itseään joutuu taas lapioimaan hartiavoimin pois itsensä läheisyydestä. Kuinka kauan olikaan siihen, kun vuosituhat taas vaihtuu?

Älä hengitä!

Hyvät Ystävät! Nyt on aika rehellisesti ja avoimesti avautua mieltäni huolettavasta asiasta, nimittäin hengittämisestä.

Useat eri tahot ovat jo pitkään väittäneet, että ihminen tarvitsee happea. Se ei pidä paikkansa, sillä kysymyksessä on maailmanlaajuinen salaliitto koko maailman väestön tyhmentämiseksi ja lopulta vähentämiseksi. Tämä koskee niin minua kuin sinuakin. Tämä koskee kaikkia meitä lähellä ja kaukana.

Ei ole mitään todisteita siitä, että ihmisen tarvitsisi happea, jotta hänen elimistönsä pystyisi käyttämään ravintoa solujen polttoaineena. Ei ole mitään todisteita myöskään siitä, että happi polttaisi ravintoaineet solutasolla energiaksi. Vai oletko itse nähnyt, että näin todella tapahtuu?

Vain se, että kyseisen prosessin palamisjätteenä syntyy hiilidioksidia ja kuona-aineita on totta. Ihminen uskoo mitä vain, mikäli hänelle tarjotussa viestissä on edes hitusen totta. Ihminen uskoo mitä vain, jos hän haluaa uskoa mitä vain. 

Kuulessanne sanat hiilidioksidi ja kuona-aineet luulisi hälytyskellojenne jo soivan.

Tuskin kukaan teistä kiistää ilmastonmuutoksen tai oikeammin sanottuna ilmastokatastrofin olevan aikakautemme vakavin ympäristöuhka. Ilmastokatastrofi johtuu hiilidioksidin ja muiden kasvihuonekaasujen pitoisuuksien kasvusta ilmakehässä.

Entä sitten kuona-aineet? Kuona... Jo sanan sanominen ääneen aiheuttaa henkilökohtaisia, kokemusperäisiä puistatuksia, joten kuona-aineiden on pakko olla alkulähtökohtaisesti pahasta. 

Katsokaa suoratoistosarjojen näyttelijöitä. Katsokaa vloggareita. Katsokaa influenssereita. Katsokaa eliittiä. Katsokaa kuinka he mukamas hengittävät. Näin meihin vaikutetaan salakavalasti kaikkialla 365/24/7.

Ihminen ei tarvitse happea. Eikä litteä maapallomme hengittämisestä syntyviä myrkkykaasuja. Tämä on totuus. Piste. 

Vuonna 1971 Suomessa syntyi elävänä noin 60 000 lasta. Siitä on nyt 50 vuotta. On hyvin mahdollista, että suuri osa heistä elää vielä, mutta en usko, että kovinkaan moni heistä elää enää vuonna 2071 — muutamia poikkeuksia saattaa toki olla, kiitos jatkuvasti kehittyvän vaihtoehtoisen uskomuslääketieteen — mutta vuonna 2171 heistä 100 % on vainaa. Siitä voimme olla jo varmoja. 

Paitsi jos he lakkaavat hengittämästä nyt. Sillä jokainen tähän päivään saakka tällä litteällä pallolla ensin elänyt ja sitten kuollut on hengittänyt. Hengittäminen on pahasta. Katsokaa ikääntyneitä — katsokaa minua (kuva) — ja huomatkaa, mitä hengittäminen on meille tehnyt. Mutta vieläkään ei ole liian myöhäistä.   

Halusin jakaa tämän väkevän todistukseni sen tähden, että ihmiskunta ja sen upeat saavutukset ovat minulle niin kovin rakkaita. Te olette rakkaita. Te Ihanat! Älä osallistu hengittämisen salaliittoon, vaan lopeta hengittäminen nyt — ja elä ikuisesti. 

MULLISTAVA UUTUUS!

SINCATCHER®

Kärsiä synnistä? Valmistatko syntiä puoli-assed, vahingossa? Vai fully aware heikkona hetkenä? Himoita anaaliseksistä? Himoita oman lähimmäisen kakka kakka? No worries! Meillä on heavenly ilouutinen Sinulle!

SINCATCHER® nappaa Sinun synnit kuin kärpäspaperi kärpäset!

SINCATCHER® on johtava tuote synnin poistamista markkinoilla. Täysiautomaatti. Poistaa synti kaikkein huonoin syntinen. Helppo. Tehokas. Halpa!

SINCATCER® on luoma amerikkalainen ja ugandalainen tutkimusharjoittelija ja kehitysyhteistyö. Pastori Luther Ssamba ja hänen tutkimusryhmänsä joined forces with Tohtori Welsh Deadlyn  ja veljellisen rakkauden tulos SINCATCHER® on reality. Praise da Lord! SINCATCHER® on mullistava keksintö, joka muuttaa elämäsi - ja pelastaa Sielusi.

Testi, jonka tutkimus-ja kehitys-tiimi selkeästi ja kiistatta osoittavat, että SINCATCHER® removes all types of sin, erityisesti sodomy. SINCATCHER® on valmistettu ugandalaisten poikkeava seksuaalivähemmistön kärsimyksistä uusiutuva luonnollinen product. Effective. TEHOKAS!

SINCATCER® on helppo. Hirtä SINCATCHER® kaulaasi and that's it. SINCATCHER® kävelee Sinun kanssasi missä ja milloin. SINCATCHER® kävelee shopping, SINCATCHER® kävelee kauneushoitola, SINCATCHER® juoksee gym, SINCATCHER® kävelee kirkossa... yhdellä sanalla SINCATCHER® kävelee missä vain Sinäkin kävellä! Kun SINCATCHER® aika vaihtaa haista paska. Heitä vain pois biojäte. HELPPO!

SINCATCHER® SHINY EDITION on aidolla kultadoubleella nyt VAIN 229,99 dollars! Osta kaksi maksa 349,99 dollars ja kolme vain 399,99 dollars. Spread the Love! HALPA!

Nopeille tilaajille bonuslahjaksi ilmainen ja aito Pastori Ssamban signeeraama Eat da Poo Poo -video!

TILAA NYT!

Taktikointia

Ensimmäisen kierroksen ennakkoäänestys ulkomailla päättyy tänään. Kävin eilen – 13. päivänä ja perjantaina – kirjoittamassa kauniin kakkosen äänestyslipukkeeseen. Pilvipeite repesi ja aurinko näyttäytyi pitkästä aikaa.

Tänään tuli sitten lunta tupaan, ihan konreettisesti myös Varsovan kaduille. Väyrynen ponkaisi kakkoseksi – Lipposelle karsea luku (5%). Kerrassaan dramaattista, kuvaa tapahtumaa Iltasanomat. Muut luvut ja madonluvut kuuluivat seuraavasti: Eva Biaudet 2%, Sari Essayah 3%, Paavo Arhinmäki 7%, Timo Soini 9%, Pekka Haavisto 12%, Paavo Väyrynen siis 13% ja Sauli Niinistö 49%.

Haluaako Iltasanomien tilaamaan kyselyyn vastanneista todellakin 49% Sauli Niinistön presidentiksi? Vai äänestetäänkö tässä kokoomusta yli puoluerajojen? Mene ja tiedä. En vain ymmärrä.

Jos haluaa taktikoida, on se tehtävä nyt. Toisella kierroksella se on myöhäistä: jos yleensä aikoo äänestää kierroksella 2, on valittava kahdesta se toinen, joka toivottavasti on se kakkonen. Tai siis.

Kyselyiden perusteella Lipposella ei ole enää mitään mahdollisuuksia, enkä asiaa ollenkaan ihmettele. Perussuomalaiset eivät voi kiitää viime kevään vaalimenestyksestä vain itseään, vaan kiitos kuuluu myös silloiseen valtapuoluepolitiikkaan kyllästyneelle suomalaiselle äänestäjälle. On aika väsynyttä ja myöhäistä hokea televisiossa pöötä ja väittää, että suurin syy ehdokkuuteen on juuri rasistinen ja nationalistinen kehitys Suomessa. Osa persuja äänestäneistä tuli tietenkin myös nukkuvien puolueesta. Timo Soinin kapakkakeskustelunomainen persujargon ja liberaali suhtautuminen puolueensa rasistisiin ja nationalistisiin voimiin herätti monen nukkuvan. On kuitenkin helpompaa pelätä kuin nukkua.

Katselen ikkunastani Pawiakin vankilamuseota. Se toimi Gestapon vankilana II maailmansodan aikana. Sen kautta prosessoitiin tavalla tai toisella 100 000 miestä ja 200 000 naista. Kokonaisia perheitä katosi varsovalaisten joukosta. 37 000 eliminoitiin paikan päällä. 60 000 kuljetettiin kuulustelun jälkeen kuolemanleireille. Pawiak on konkreettinen ja jokapäiväinen muistutus siitä, mitä voi tapahtua, kun asiat menevät todella pahasti pieleen.

Ennakkovaalit kotimaassa jatkuvat vielä 17. päivään saakka. Varsinainen vaalipäivä on 22. tammikuuta eli ensi viikon sunnuntaina. Vielä ehtii. Myös kampanjoida.

Jokaiselle pikkupuolueellekin on tärkeää asettaa oma ehdokas. Saahan sitä kautta paljon näkyvyyttä ehdokkaan lisäksi myös puolueelle, aatteelle ja kaikenkarvaisille vakaumuksille. Ehdokkaiden asettaminen on puolueiden tehtävä. Puolueiden on pidettävä kiinni periaatteestaan viimeiseen saakka. Äänestäminen kuuluu äänestäjille. Äänestäjät vertailevat, vaeltavat ja perustelevat päätöksensä vaikka minkälaisilla asioilla. Tai jättävät perustelematta ja ehkä äänestämättä. Työnjako on selvä.

Jako oikeistoon ja vasemmistoon alkaa olla so last season, mutta jos haluaa yhtään taktikoita presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella ja miettiä keinoja, joiden avulla Iltasanomien konservatiivinen Niinistö-Väyrynen –kauhuskenaario ei toteutuisikaan niin äänen olisi mentävä… aivan: Pekka Haavistolle. Kenelle tämä tuli yllätyksenä? Käsi pystyyn.

Selkosuomeksi ilmaistuna:

Ääni Arhinmäelle tai Lipposelle on ääni Väyryselle.

Minulta kysyttiin, kummalle antaisin ääneni toisella kierroksella, jos siellä olisi vastakkain Sauli Niinistö ja Paavo Väyrynen. Mikä olikaan se kauhuelokuva, jossa painajaisten hirviölle tuli nauraa? Jos sitä pelkäsi, sen voima vaan kasvoi, mutta kun sille nauroi, se heikkeni ja lopulta menetti täysin merkityksensä ja vain… katosi kuin savuna ilmaan.

Minä ostaisin presidentin hassuttelevan, kiinalaisen halpatyövoiman avulla valmistetun rakkausmukin ja keskittyisin kirjoittamiseen ja rakastamiseen.

Ja polttaisin passini.

Evankelista Essayah

Kristillisdemokraattien presidenttiehdokas Sari Essayah ei kannata tasa-arvoista avioliittolakia. Näin asiasta kertoo MTV3:n verkkosivut otsikolla Essayah: Avioliitto on miehen ja naisen välinen:

– Kysymys ei ole suvaitsevaisuudesta. Kannatan sitä, että homoilla on kaikki samat oikeudet kuin muilla, mutta tämä on lainsäädännöllinen kysymys. Minusta avioliitto on miehen ja naisen välinen.

En usko, että evankelista Essayahin kanta asiaan tuli kenellekään yllätyksenä. Mutta kuka varjelisi meitä tällaiselta idiotismilta?

Nauroin katketakseni, vaikkakin hieman kitkerästi erästä sosiaalisessa mediassa kiertänyttä kuvaa. Kuvan otsikkona oli Absurdian rajat on nyt löydetty. Kuvassa oli Puolan kartta.

Kristillisdemokraattisten naisten kynästään ja suustaan päästämät viime päivien ruiskautukset ovat saaneet epäilemään asiaa. Ministeri Räsäsen ruiskautus löytyi HS:n mielipidesivuilla julkaistussa kirjoituksessa, jossa ministeri vastusti tukien lopetusta homovastaisilta lähetysjärjestöiltä.

Yksi tukea vaille jäävistä järjestöistä oli Kansanlähetysyhdistys. Ministeri Räsäsen aviomies Niilo Räsänen on Kansanlähetyksen alaisen Kansanlähetysopiston rehtori. Herääkö kenellekään mieleen kysymys, kenen asiaa ministeri Räsänen ajaa? Tuttaviensa (vrt. varastettu polkupyörä)? Aviomiehensä (vrt. aviomiehensä työpaikan)? Vai Jeesuksen? Vai oliko ministeri Räsänen ihan aikuisten oikeesti huolissaan siitä, että kirkko oli unohtanut demokratian? kuten hän mielipidekirjoituksessaan julisti.

Miten tuntuu siltä, että sekä Essayahilla että Räsäsellä on olemassa ihan oma kirjansa - suuri ja mahtava - jonka edestä väistyy niin yhteinen hyvä, tasa-arvo, logiikka kuin kielitoimiston suuri sanakirjakin? Näyttää siltä, että KD:n kahden naisen iskuryhmä on tehty teflonista: siihen ei tartu mikään. Mutta miten voisikaan, jos käytössä on niin tahrattomat pinnoitteet kuin kristillinen usko ja demokraattisen valtion suoma vapaus mielipiteeseen. "Arvojohtajana Essayah nimesi itselleen tärkeimmiksi arvoiksi oikeudenmukaisuuden, rehellisyyden ja lähimmäisyyden." jatkaa MTV3:n verkkosivu juttuaan. Juuri näin.

Entä jos presidenttiehdokas olisi lausunut seuraavaa:

- Kannatan sitä, että naisilla on kaikki samat oikeudet kuin miehillä, mutta tämä on lainsäädännöllinen kysymys.

tai

- Kannatan sitä, että mustilla on kaikki samat oikeudet kuin valkoisilla, mutta tämä on lainsäädännöllinen kysymys.

tai

- Kannatan sitä, että muslimeilla on kaikki samat oikeudet kuin kristityillä, mutta tämä on lainsäädännöllinen kysymys.

No, nuo kaksi viimeistä lausahdusta sopisivat ehkä paremmin persujen absurdiaan.

Presidenttiehdokas Essayah on toiminut kansanedustajana vain yhden kauden. Tuskin on enää syytä ihmetellä miksi vain yksi kausi. Kansanedustajien tehtävänähän on säätää lakeja. Mutta presidenttiehdokkaaksi hänellä näyttää riittävän nostetta, vai mitä sanoisitte kannustavasta kommentista samaisella MTV3:n verkkosivulla: "Ole siunattu. Hyvä Sari!". Totta, siunausta presidenttiehdokas juuri tarvitsisikin.

Miksi päässäni alkoi soida Kumbaya My Lord? Oi, miksi? Miksi olen niin täynnä kysymyksiä kohdatessani tällaista idiotismia?

Satumaa

Mikä kevät! Kiire ja tapahtumien määrä, uudet asiat... Kaikki on suoraan vaikuttanut myös aktiivisuuteen täällä blogistanissa. Laiskuutta ei voi tietenkään syyttää. Päällimmäisinä Japanin maanjäristystä seurannut tsunami ja Fukushiman onnettomuus, joka generoi melkoisen työrupeaman. Raskainta oli tuon työn ohessa se, että jouduin seuraamaan mm. NHK:n uutisia ja todistamaan tuhoalueen ihmisten hätää ja epätoivoa. Raivostuttavaa oli myös suomalaisen median - muita medioita en ehtinytkään seurata - laiskuus. Journalismin alkeetkin unohtuivat, kun oli tarpeeksi kammottavaa - eli herkullista - raportoitavaa.

Toinen asia, joka kiinnosti henkilökohtaisesti aivan erityisesti oli arabimaailman kuohunta. Viimeiset uutiset Syyriasta ja Homsin kaupungista tämän aamun BBC:ltä. Voi vain toivoa, että arabikadun kuohunta tuo tullessaan lopulta hyvää.

Kotoisessa Satumaassakin kuohuu. Sunnuntai-illan vaalitulos oli monelle liikaa. Myös minulle. Kansa oli puhunut, hoki persujen Timo Soini, koska ei tuntunut muuta osaavan. Missä tuo kansa on? Ja mihin Soinilta unohtui 80% annetuistä äänistä? Tuo neljä viidesosaa ei äänestänyt persuja, saanen huomauttaa.

Mutta suotakoon toki onnistumisen hetkiä myös persuille. Juhlat jatkunevat vielä hetken, mutta jo nyt saa varmasti muistuttaa, että arki koitaa pian. Arki ja työ, joka tulee tarjoamaan monta mahdollisuutta hävitä saavutettu 'voitto', jota mielummin kutsuisin vain nopeaksi nousuksi suurpuolueiden joukkoon, kiitos protestiäänestäjien. Sillä jos haluamme kutsua persujen saamaa äänimäärää voitoksi, joudumme kutsumaan koko vaalien tulosta suureksi häviöksi Suomen kansalle. Niin Suomen kansalle, aivan oikein.

Persujen soisi joutuvan hallitukseen. En haluaisi nähdä sitä joukkiota oppositiossa. Hallituspuolueeksi nouseminen tietää töitä ja vastuunkantoa. Panokset ovat suuria ja hävittävää paljon, paljon enemmän kuin yhdet 'voittojuhlat' keväisenä sunnuntai-iltana. Mutta mikä tuleekaan olemaan se hinta, minkä tästä sirkuksesta joudumme lopulta maksamaan? Mitä tapahtuu kulttuurissa, maahanmuuttopolitiikassa, suhteissamme EU:ssa ja kansainvälisyydessä?

Kävi hallitusneuvotteluissa sitten miten hyvänsä, ehkä kuitenkin eniten minua huolettaa se, millä tavalla vaalien tulos tulee vaikuttamaan Suomen henkiseen ilmapiiriin, jossa on vasta vain muutaman vuoden ajan puhaltanut avoimuuden tuuli? Kuinka nopeasti asioista, joita emme ole enää vähään aikaan hyväksyneet, tuleekin täysin hyväksyttäviä? Edelleenkin muistutukseksi: sananvapaus sisältää myös vastuun. Eivätkä pyrkimykset rajoittaa toisen vapautta ja ihmisoikeuksia olla ja elää ole vapauden toteuttamista, vaan sortoa.

Sunnuntai-illan järkytystä seurasi aurinkoinen maanantai. Tänään tiistainakin taivas ainakin Helsingin yllä on kirkas ja korkea. Haluan tehdä lupauksen. Haluan jokaisessa arkipäivässä suhtautua kanssaihmisiini kunnioittaen ja myötätunnolla. Tämä tarkoitaa myös sitä, että sama suhtautuminen ulottuu entistäkin korostuneemmin myös oman elämäni kunnioitukseen ja myötätuntoon omaa itseäni kohtaan. On oltava ylpeä ja pehmeä samaan aikaan. Se ei ole helppoa, paljon helpompaa olisi olla kova ja tyhmä.

Tervetuloa vaan seuraava hallitus! Oli koostumuksenne mikä vain: teitä tullaan seuraamaan hyvin tarkasti!

Homo ludens

Tylsääkin tylsemmän sunnuntai-illan ainoa piristys oli yllättäen tv-elokuva vuodelta 2007: Jesse Stone ja ihmiskaappauksen mysteeri. Typerä nimi, mutta jokin herätti sohvahorroksesta ja sai katsomaan elokuvan. Se jokin ei nyt tällä kertaa ollut satunnaisen poliisipäällikön aikuinen ja viskiinmenevä charmi (pääosassa Tom Selleck!), ei Koillis-Yhdysvaltojen tunnelma (paljon sinisiä sävyjä) tai muun televisiotarjonnan vaihtoehdottomuus, vaan ilmaisun pienet keinot, taloudellisuus. Sekä se, että katsoin pätkän vailla minkäänlaisia ennakkotietoja tai -odotuksia. Ei elokuva muuttanut maailmaa ympärilläni, mutta toimi oivana palana sunnuntaistagnaatioon, kuten sanottua. On olemassa oikein Jesse Stone -elokuvien sarja. Löytyisiköhän se videovuokraamosta pelastamaa toisia ankeita sunnutai-iltapäiviä?

Kaamos Utsjoella on virallisesti ohi, mutta tammikuun henkinen kaamos tuntuu vain jatkuvan. Pitäisikö tämä juhlakauden jälkeinen krapula vielä kestää täysin selvin päin, kuten monet ovat päättäneet tehdä eli viettämällä tipatonta tammikuuta? Kuulostaa kurjuuden maksimoinnilta. Kärsimysten kautta... niin mihin?

Roman Schatz kirjoitti tänään jotain leikistä. Homo sapiens, homo economicus, homo industrialis ja viimein homo ludens - leikkivä ihminen siis, joka edustaa ihmisen viimeisintä kehitysastetta. Typerästä kuvasta huolimatta - kirjailijalla oli narunpätkä tai spagettia naamassaan - kirjoitus piristi ja toi hieman valoa tammikuun hämärään. Leikki on paljon: avomielistä, viatonta, tasa-arvoista, pasifistista, kevyttä, mutta myös kaiken ennakkoluulottomassa kyseenalaistamisessaan anarkistista ja vaarallista. Ainakin siis Schatzin mukaan. Mutta Schatz on varmasti oikeassa kirjoittaessaan, että paras tapa oppia on leikki ja että oppimisen pahin vihollinen on häpeä.

Lauantaiaamupäivä oli todellinen matka muistoihin, tarkemmin sanottuna oppimiskokemuksiin 80-luvun alkupuolella. Lähemmäs kolmekymmentä vuotta sitten olin hankkinut Tadaaki Kawatan monistenipun, jonka kannessa luki Japanin kieli. Siitä alkoi matka, jolle ei näemmä ole tullut loppua. Löysin muutama vuosi sitten vihkoja, jonka ruutuihin olin orjallisesti yrittänyt kopioida japanin kielen kirjoitusmerkkejä, ensin hiraganat, sitten katakanat ja viimein kanjit. Ovatpa nämä rumia, oli ensimmäinen ajatus. Ja rumiahan ne olivat, hädin tuskin luettavissa. Miten silloin ei pystynyt näkemään kirjoitusmerkkien olennaisinta, vaan lähestyi niitä täysin väärin perustein? Myöhemmin vasta ymmärsi sen, että toistaessaan kirjoitusmerkkejä sivukaupalla, jäljentämällä niitä merkki merkiltä, käsi ja käden lihakset vähitellen löysivät merkkien estetiikan ja pystyivät toistamaan sen paperin pinnalle.

Niin, lauantaiaamupäivällä istuin ensimmäisellä arabian kielen tunnilla ihmettelemässä niin kielen äänteitä ja varsinkin sen kirjoitusjärjestelmää. Olo oli yhtä avuton kuin melkein 30 vuotta sitten, mutta samalla huomasi estetiikan niin kirjoituksessa - tietenkin - kuin kielen muussakin ilmaisuvoimassa. Tiesittekö, että tervehdys 'marhaban' tarkoittaa käännettynä 'avaraan tilaan'? Avarat tilat kun ovat varmasti olleet nomadikulttuurin se luonnollisin tila.

Samat HS:n kulttuurisivut esittelevät kolmen bloggarin 'arkea'. Mielenkiintoisempi kuin itse artikkeli oli lukijoiden reaktiot eli asiasta käytävä keskustelu hs.fi:ssä. Taas jälleen.

Suuri osa kommenteista vei minut 80-luvun alkuakin kauemmas ja eräässä paikallislehdessä julkaistuun haastatteluun. Jutun tarkoituksena oli kuunnella minkälaisia ajatuksia ysiluokkalaisilla oli tulevaisuutensa suhteen. Itse erehdyin sanomaan, että haluaisin sellaista työtä, jonka tekemisestä voisin nauttia. Tämä sai paikalliset jäärät tietenkin järkyttymään. Eihän työtä tehdä sen takia, että siitä nautittaisiin, vaan siksi, että sitä pitää vain tehdä. Olin ilmeisesti onnistunut kyseenalaistamaan heidän elämänsä perustuksia.

Aivan Minä rakastan -juttusarjan oman paljastuksensa lopussa Schatz kutsuu taidetta kurinalaiseksi leikkimiseksi. Tämä bloggari julistaa vuoden 2011 leikin - ja uuden oppimisen vuodeksi. Nyt rimat alas ja tekemään!

P.S. Tuossa vieressä jo lupaus keväästä: kanzakuran kukkia Uenon puistosta vajaa vuosi sitten. Olkaapa hyvät.

Puurot ja vellit

Nyt meni jo pääministerilläkin pahasti puurot ja vellit sekaisin. Mutta onko tämä nyt mikään ihme?

Pääministeri luulee osallistuneensa Toivotaan, toivotaan -ohjelmaan. Näin voidaan päätellä Iltasanomien uutisesta: Toivottavasti poliitikoiden ei tarvitse ottaa kantaa, mikä on syntiä. Ihanko totta? Onpa hienosti toivottu. Sitä samaa olisin halunnut toivoa minäkin, kunhan olisin hoksannut niin tehdä eli ennen tämän aamun Hesaria, joka oli pääministeriltä ilmeisesti jäänyt lukematta. Myöhäistä toivoa siis.

Aamun Hesari kysyi muutamalta kansanedustajalta, onko homoseksuaalisuus syntiä. Kiltisti kuin pässit narussa arvon edustajat ja muutama kuolevainenkin vastasivat, mitä vastasivat, osa siis myös selkeästi ei, homoseksuaalisuus ei ole syntiä. Vastauksella ei ole sinänsä väliä, vaan sillä, että yleensä tuollaista kysytään ja sitten siihen vielä vastataan. Kansanedustaja - poliitikko - tuli kuin tulikin ottaneeksi kantaa siihen, mikä on syntiä. Vastasi kun kysyttiin.

Eikö edes juolahtanut mieleen seuraavanlaista vastausta? Ihan niinkuin vaihtoehdoksi:

Emme saa rajata tärkeää yhteiskunnallista keskustelua kansalaisten tasa-arvoisuudesta ja tasavertaisuudesta keskusteluksi synnistä. Kieltäydyn vastaamasta noin typerään kysymykseen.

Raamatun kätevästi moninaiset ja monimuotoiset (lue: käyttötarkoitukseen venyvät) tulkinnat määrittelevät synnin. Edes kirkko ei osaa - tai uskalla - antaa selvitystä siihen mikä on syntiä, mikä ei.

Höpinät siitä, että olemme kaikki syntisiä - voi kuinka suloisen yhteisöllistä - ovat nekin saman ajatusvääristymän tuotoksia. Synti ei ole universaali: tasavertaisuus on.

Toistan itseäni, kun ilmoitan seuraavaa: olen synnitön. Minulla ei ole mitään tekemistä kirkon tai sen oppien kanssa, minä en tule ikinä hakemaan elämälleni sen tai sen edustajan siunausta. Kirkko ja sen kaikkien ääripäiden ja keskiäänten opit olisivat minulle yhdentekevää surinaa, mutta vain jos kirkko ja valtio erotettaisiin todellisesti toisistaan. Näinhän ei ole. Ei siis ole kirkon asia, mitä se homokysymyksessä tekee.

Puuro käsittää lainsäädännön, josta huolehtivat kansanedustajat, jotka me valitsemme. Vellit lilluvat taas keskustelussa siitä, mitä helvettiä kirkon pitäisi tehdä homoille.

Pääministerin Mari Kiviniemen (kesk.) mielestä uskontoa ja politiikkaa ei pidä liikaa sekoittaa keskenään.

Hyvä Mari, tätä toivon minäkin, jos asian suhteen nyt osaisin jotain toivoa. Pieni aste-ero meillä vain on. Mielestäni uskontoa ja politiikka ei pidä sekoittaa keskenään ollenkaan. Siitä ei hyvä seuraa. Sellaisesta voi tulla aika soppa. Hyvänä esimerkkinä Päivi Räsänen ja kristillisdemokraatit. Toisaalta P.R. & KD ovat aika lievä ilmiö noin maailmanlaajuisesti. Siitä pitää huolen suhteellisen vahva oikeusvaltion perinne Suomessa eli juuri lainsäädäntö. Eli eduskunta eli kansanedustajat eli me.

Pääministerin mielestä on ollut ikävää, että nyt käynnissä olevassa homokeskustelussa ovat äänessä olleet vain ääripäät. Hetkinen? Mitäköhän ääripäitä Kiviniemi tarkoittaa? Viittaako hän ääripäillä kirkon ja kristillisdemokraattien ääripäihin vai käynnissä olevan keskustelun ääripäihin? Mitä 'ääripäisyyttä' voi olla tasa-arvon ja tasavertaisuuden vaatimuksessa? Selitystä kaivataan. Sitä tuskin saadaan. Mutta onneksi pääministerin mielestä kirkko on paljon moniarvoisempi kuin keskustelun pohjalta olisi voinut ymmärtää. Aivan, kirkon moniarvoisuus ja kykenemättömyys käsitellä ongelmia - ml. tätä homokysymystä - on ollut suorastaan hämmästyttävää.

Tämä kaikki saattaa kuulostaa hiusten halkomiselta - vrt. käytetäänkö sanasta ääripää yksiköllistä vai monikollista muotoa - mutta kun sanat muovaavat maailmaa tai ainakin käsitystämme siitä. Niillä on todellista voimaa. Alussahan oli sana, ainakin raamatun mukaan. Vai mitä sanotte seuraavasta?

Osoita tukesi meille! Liity piip. Haluamme rakentaa yhteiskuntaa, jossa ihmiset uskaltavat, jaksavat ja tahtovat välittää ja jossa heikommasta kannetaan huolta.

Kenellä on näin hienosti julkituotuja tavoitteita? Klikkaa ko. sanaa piip, ota selvää ja päätä itse, mitä teet.

Kirkon tie - via dolorosa

Lauantailounaan vierustoverini kuunteli minua silmät hämmästyksestä apposenaan. Hänelle 'kirkon jäsenyys' oli ajatuksena käsittämätön. Miten niin kirkon jäsen? hän tivasi minulta usealla eri tavalla ja toivoi löytävänsä järjellisen selityksen sille, mitä kirkon jäsenyys tarkoittaa ja kuinka sellainen on länsimaalaisessa demokratiassa mahdollista. Vierustoverini oli korkea-arvoinen diplomaatti ja kotoisin maasta, jonka kristitty väkiluku on maailman suurimpia.

Tarvittiin vain yksi tiistai-ilta ja yksi televisio-ohjelma ja maailmankirjat - tai ainakin kirkonkirjat menivät Suomessa sekaisin. Kun laskee yhteen kirkosta eronneiden lukumäärän viime keskiviikosta eilisiltaan klo 24:00 saakka ja lisää saatuun lukuun vielä eroakirkosta.fi -sivuston ennusteen tilanteesta tämän päivän loppuun mennessä, kirkon jäsenyydestä luopuneita saattaa olla yli 25 000 ennen kuin vuorokausi vaihtuu. Trendi on ollut keskiviikosta lähtien nouseva, torstai poislukien.

Arkkipiispojen, kulttuuriministerien ja muiden lusikkansa soppaan iskeneiden lisäksi asiasta vaikuttaa keskustelevan koko kansa. Blogit, Facebook, keskustelufoorumit, lehdistön mielipidesivut... Eikä keskustelu ole todellakaan niin mustavalkoista, kuin jotkut tahot haluaisivat asian nähdä. Hyvin mielenkiintoista.

'Joukkopakoa' kirkosta on kutsuttu populistiseksi, masinoiduksi massaliikkeeksi. Mutta eikö kaikki muutos ole lopulta sitä? Enemmän tai vähemmän populistista (mitä sanalla sitten halutaankaan tarkoittaa), vähemmän masinoitua, mutta sitäkin enemmän massaliikettä. Entä jos omantunnon kysymys joukkopakoon osallistuneilla kuuluukin seuraavasti:

Miksi minä haluaisin olla tukemassa ja rahoittamassa kanssaihmisiäni syrjivää järjestelmää?

Jos keskimääräinen vero kirkon jäsentä kohti on noin 200 euroa (per vuosi), niin kirkko on saattanut menettää jo nyt yli viisi miljoonaa euroa (arvio perustuu 25 000 eroon). Kirkon saama valtionapu kirkollisveron muodossa on ollut vuositasolla noin 900 MEUR. Joukkopako on jo nyt tekemässä suuren loven kirkon talouteen.

Siksi kirkko viimein reagoi. Viimein. Jos ihmisten tuohtumus studion oikeaan laitaan (jossa muiden muassa yksityishenkilöpuoluejohtajataijotainkristitty Päivi Räsänen, Tampereen piispa Matti Repo, raamatunopettaja Pasi Turunen sekä se diibadaba-kuningatar) ja heidän fundamentalismiinsa olisi jäänyt vain tuohtumukseksi ja purkauksiksi nettiavaruudessta, niin kirkko ei olisi korvaansa lotkauttanut.

Mutta reaktio olikin raju - ja konkreettinen. Enää ei moniääninen mihinkään päättymätön keskustelu vailla konkretiaa riittänytkään.

Ymmärrän hyvin niitä monia ääniä lähipiirissäkin, jotka haluavat jäädä kirkon jäseniksi, koska kirkon muutos ei tule ulkoa, vaan sisältä. Ymmärrän oikein hyvin myös ajatuksen, että jokainen menetetty sielu tekee tilaa kirkaskatseisille pähkähulluille, kuten Jari Tervo näitä räsäsreposturusia kirjoituksessaan kutsui. Aivan järkeenkäypä ajatuskuvio, mutta miksi sitten muutosta ei ole näkynyt eikä kuulunut?

Entä jos kirkon muutos ei tulekaan sisältä, vaan nimenomaan ulkoa? Kirkon asemaa määrittää eduskunnan säätämä laki. Jos lakia muutetaan tai jos se yksinkertaisesti lakkautetaan, niin silloin joutuu muuttumaan kirkkokin. Miltä kuulostaisi täysin sukupuolineutraali ja maallinen lainsäädäntö? Jos ei ole enää perusteita suojella Suomen evankelisluterilaisen (ja ortodoksisen) kirkon erityisasemaa maallistuneessa yhteiskunnassa, niin miksi niin tekisimme?

Olisiko niin, että kirkko oli keskittynyt vain konservatiiviseen jäsenistöönsä arvioidessaan kirkosta eroamisen riskejä ja todennäköisyyksiä? Homokysymys on varmasti yksi riskeistä: jos kirkko päättäisi kohdella kaikkia jäseniään tasavertaisesti, se todennäköisesti aiheuttaisi fundamentalistien joukkopaon ja kirkon jonkinasteisen hajaannuksen. Kirkko arvioi riskinsä väärin ja seurauksena saimme jotain, joka ei ole suinkaan lopputulos, vaan jonkin alku. Aika näyttää minkä.

Näen kirkosta eronneiden reaktiossa jotain samaa kuin persujen kannatuksen nousussa. Siitäkö kritiikki populistisuudesta? Tällä tarkoitan sitä, että syyt molempaan johtavat sylttytehtaalle, siihen ylimieliseen asenteeseen, että Suomessa on vain kolme varteenotettavaa puoluetta ja kirkko ja sitä ympäröivän yhteiskunnan suhde on muuttumaton. Sylttytehtaat ovat samoja, mutta näiden kahden liikkeen - jos kirkosta eroamista nyt liikkeeksi haluaa kutsua - tavoitteet ovat toki aivan toisaalla. Siitä herralle kiitos.

Viinakortti Ylen Aamun kirjassa 27.05.2010

Viinakortti ja allekirjoittanut Nadja Nowakin ja Seppo Puttosen Aamun kirjassa 27. toukokuuta, 2010 jaa. Olkaa hyvät!

Tämä on totta!

En varmaan ikinä unohda erästä huudahdusta kesken kirjoittajakurssin. Kesä oli kauneimmillaan, Orivesi kylpi valossa ja me pakersimme luokkahuoneessa ovet, ikkunat ja mielet avoinna. "Tämä on totta!" oli täynnä hätää, aivan kuin muut kanssakirjoittajat eivät olisi sitä uskoneet. Tottakai me uskoimme, mutta koska kysymyksessä oli romaanityöpaja (kahdella aalla), niin totuudellisuudella ei ollut, eikä sillä olisi pitänytkään olla mitään tekemistä työpajassa käsiteltävien tekstien kanssa.

Hannu Väisästä haastateltiin uudesta kirjastaan Kuperat ja koverat Aamun kirjassa 05.03.2010. Olen lähes varma siitä - enkä viitsinyt tarkistaa sitä Areenasta, ja nyt se on jo myöhäistä - että kirjailija Väisänen vastasi kysymykseen kirjojensa todenperäisyydestä seuraavasti:

50 prosenttia fuulaa, 50 prosenttia fiktiota.

(kts. stadin slangisanakirja: fuula = huiputusta, hölynpölyä)

Loistava vastaus!

Tuohon samaan kysymykseen olen joutunut vastaamaan jo muutamankin kerran. Enkä välttämättä haluaisi vastata aivan kuten kirjailija Väisänen (oletettavasti) vastasi. Tämä liittyy sitten suurempaankin kysymykseen siitä, voiko yleensäkään kirjoittaa täysin oman elämänsä ja kokemusmaailmansa ulkopuolelta? Allekirjoittaneelle se ei ainakaan vielä ole täysin mahdollista.

Kuinka paljon kirja (Viinakortti) on faktaa ja kuinka paljon fiktiota? Tähän vastasin viimeksi Tampereella Kirjan ja ruusun päivänä. Sanoin, että faktaa Viinakortissa on 2 prosenttia ja fiktiota 98 prosenttia. Vai oliko se 97,5 ja 2,5 prosenttia? Vai toisinpäin? Tai sitten niin, että Viinakortti - kuten mikä tahansa muu kirja - on painomustetta ja paperia ja muuttuu kirjallisuudeksi vasta lukijan astuessa sen maailmaan. Voiko olla vähemmän tai enemmän totuudellista painomustetta / paperia?

Käsitykseni kaunokirjallisuuden ja totuudellisuuden suhteesta kuuluu siten lyhykäisesti näin: Kaikki on totta. Mikään ei ole totta. Ja suuri osa on siltä väliltä. Kaikki muu tonkiminen tuon ulkopuolella on yhdentekevää. Ymmärrän hyvin kysymyksen, vaikka kieltämättä houkutus vastata kysymykseen vastakysymyksellä "En ymmärrä kysymystä" onkin varsin suuri.

Johtuuko tämä ns. tositeeveekulttuurista, jonka jalkoihin televisioon kirjoitettu draama on pahasti jäänyt? Toivonpilkahduksiakin on, ja uskon - haluan uskoa - että puhdasverinen draama palaa vielä kauniimpana ja koskettavampana kuin koskaan! Käsittämättömintä ttv:ssä vain on se, että siitä ei juurikaan löydä 'totta' eli faktaa vaan kaikki on käsikirjoitettua eli fiktiota. Jenkkitositeevee vain on yleensä paremmin kirjoitettua - ja näyteltyä - kuin kotimaiset kyhäelmät. Mutta onneksi tavallinen ihminen pääsee ääneen - ja samalla pois tavisten harmaasta joukosta ja julkkikseksi. Demokratia huokaa itsetyytyväisenä.

Onko jonkin oltava edes näennäisesti totta? Onko kirjan takaliepeessä tai muussa haastattelussa ilmoitettava, että "tämä tarina on sitten tosi" tai että se "perustuu kirjoittajan omaan elämään", jotta lukijakin uskaltaisi uskoa siihen? Emmekö enää luota omiin tuntemuksiimme jonkin todentuntuisuudesta, ilman että se meille se tuputtamalla tuputetaan? Kirjallisuuden, kuten muunkin taiteen tulee olla toki uskottavaa. Muuten se vilahtaa helposti fuulan puolelle, mikä tässä tapauksessa ei todellakaan ole fiktion synonyymi.

Tämä on totta! kuului hätääntynyt huudahdus Oriveden kesässä. Tottapa mikä totta, mutta oliko se mielenkiintoista?

Allekirjoittanut

P.S. Viinakortissa on tietenkin kaikki, aivan kaikki satakymmenenprosenttisesti totta. Seuraavissa kirjoissani pyrin siihen, että niissä on keskimäärin ainakin 150-250 prosenttia totta.

God Hates Fangs!

Vampyyrit hyppivät kustantajankin tiedotustilaisuudessa tänään, eikä tuolle verenimijäkuumeelle näytä ainakaan kirjallisuudessa näkyvän vielä loppua. Jos nyt tietäisi, mikä kirjallinen trendi on seuraava, niin voisi jo jäädä varhaiseläkkeelle... Ehdotuksia?

HBO on vastuussa lukuisista huippusarjoista, joista mainittakoon - vaikka samalla paljastaisin mieltymykseni tv-sarjojen suhteen - Rome, Angels in America, Six Feet Under, Sex and the City et.al. Siitä huolimatta suuresti ihmettelin, että a) miksi HBO on tehnyt tv-sarjan vampyyreistä? ja b) miksi YLE on tuon sarjan ostanut?

Eilen illalla Mr Jetlag kuitenkin raahasi minut sänkyyn (ja nukkumaan) jo iltauutisten aikaan ja paljon rummutettu vampyyrisarjan ensijakso jäi näkemättä. Sinnittelin kovasti, koska olen ainainen kampanjoiden ja mainosten aivoton uhri, mutta Mr Jetlagin charmi - vaikka kysymyksessä olikin vain desynkronosian lievempi muoto, koska lensin idästä länteen - vei voiton. Aamulla pitikin sitten tarkistaa, oliko pilotti jäänyt kovalevylle. Siellähän se oli, ja siksi melkein myöhäistyin töistä.

Käväisin äsken HS:n keskustelupalstalla - tiedän ja olen luvannut etten enää ikinä, mutku - katsomassa, mitä maamme valveutunut älymystö sanoo YLE:n HBO-hankinnasta. Tuli elävästi mieleen eräs valtakunnallinen 'keskustelu', joka vastikään käytiin entisen showpainija-kansanedustajan kalmon äärellä. Molemmat - True Blood -keskustelu ja Halme/Hazard -keskustelu - ovat loistavia esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu kun pointti ei mene perille. En näe noita huteja tv-sarjatuottajan tai kolumnistin dilemmana, vaan ongelmana, joka liittyy vastaanottajaan. Jos vastaanottaja ei rajoittuneesta kokemusmaailmastaan ja ahtaasta maailmankuvastaan johtuen pysty hahmottamaan merkityksiä kuvien takana, jos vastaanottaja ei pysty - tai uskalla - sukeltaa pintaa syvemmälle, niin siinähän se sitten on. Terve vaan ja netin keskustelupalstoille!

Katsoin siis vain noin puolet True Bloodin pilottijaksosta ja jo alkutekstit saivat minut hykertelelemään, ml. se, minkä lainasin otsikokseni.

Tänä iltana sitten lisää. Potkaisen Mr Jetlagiä persuuksille ja katson jakson loppuun ja jään odottamaan uutta maanantaita ja Todellista Verta!

P.S. Veri ON vettä sakeampaa.

Kielipuoli potilas

Elän kolmen, neljän kielen loukussa. Puhun, kuuntelen, luen ja kirjoitan paria indoeurooppalaista ja yhtä ulkoeurooppalaista kieltä päivittäin niin työssä kuin vapaa-ajalla - tämän sointuvan äidinkielemme lisäksi tietenkin. Aina en edes tiedä mitä puhun tai kirjoitan, mutta mitäpä tuosta, kunhan kommunikointi sujuu. Minun täytyy kyllä myöntää, että olen kielen/kielten suhteen melko säälimätön ja täydellisen väsymätön pilkun******* kun sellaiselle päälle satun eli lauantaisin saunan jälkeen. Olikohan noita tähtiä nyt tarpeeksi eli seitsemän?

Oli niin itkussa kuin naurussakin pitelemistä katsellessani viimeisintä Aamun kirjaa Yle 1:llä. Löytyy kohdasta 41:15 heti mamu-fudiksen jälkeen. Haastateltavana oli Jim Thompson ja kirjansa Lumienkeli (Johnny Kniga, 2009). Thompson on asunut Suomessa yli kymmenen vuotta, mutta on keskittynyt enemmän käsikirjoitusten tuottamiseen kuin paikallisen marginaalikielen opiskeluun. Thompsonilla on vahva Americalainen korostus ja sijamuodot ovat melkoisessa hakusessa, mutta mitäpä tuosta: kommunikointi sujuu.

Mutta mitä ihmettä tekevätkään toimittajat, tai toinen heistä tämän suomea tankeroitsevan ulkomaanelävän edessä? Kun toinen toimittajista - selkeästi enemmän interrail/vaihtarisukupolvea kuin kollegansa - kysyy Thompsonilta, miten tästä tuli kirjailija on toisella toimittajalla jo vastaus valmiina ja engklanniksi: It's a loong stoori, joo. Kirjailija voi tietenkin vain vahvistaa, että se on hyvin pitkä tarina, joo.

Jatkuvatko yt-neuvottelut vielä ylellä vai onko kysymyksessä palkanlisä vieraiden kielten käytöstä vai mitä ihmettä tuossa tilanteessa oikein tapahtui?

Haastateltavan kieli kyllä kompastelee, mutta jos kuulija on avoin sanomalle, kyllä se kosketuspinta sieltä kentuckylaisittain puhutusta suomesta löytyy. Toimittaja tuntuu vain tuskastuvan lisää ja kehoittaa jälleen Thompsonia will, please tell the countries, missä kirja on julkaistu tai ollaan julkaisemassa. Naurua: kyllä on söpöä tuo tankerosuomi!

Sitten toimittaja haluaa keskustella kirjan raakuudesta: pysytkö mukana do you understand? Mikä on raaka? kysyy haastateltava. Julma, brutaali... vastaa haastattelija, jonka mieleen tässä jännittävässä tilanteessa ja näytönpaikassa ei juolahda, että ehkä kirjailija haluaa vastata kysymykseen retorisella kysymyksellä: mikä tässä maailmassa enää lopulta on raakaa? Hyvä ja aiheellinen kysymys.

Entä kysymys Vaarasta? Komisario Vaarasta? Onko sitä ilmestyvään englanninkieliseen (suomenkielinen Lumienkeli on siis käännös englannista. Thompson kirjoittaa vain englanniksi. Kiitos siitä, Jim!) käännetty esim muotoon deindzour? tjmsk kiekaisu. Nyt hiipii mieleen kysymys siitä, miten Suomi on esitetty kirjan englanninkielisessä versiossa koko Ameriikan lukijakunnalle? Onko Suomibrändi-työryhmä ennakkolukenut kirjan ja hyväksynyt sen?

Minkälaisen kuvan haluat antaa suomalaisista? Tulihan se sieltä! Sapeli on hauska, koska se on käännetty, vastaa kirjailija enkelin pitkämielisyydellä. Nyt kiinnostuin itse kirjastakin: mitä kirjailija kuvaa sanalla sapeli?

Interrailsukupolven edustaja kysyy lopuksi vielä, mistä Thompsonin kirjojen ideat tulevat. Englanninkielentaitoinen toimittajakollegansa ei malta olla vastaamatta kysymykseen kirjailijan puolesta:

Ideat tulevat sinun luoksesi, ne syntyvät täällä päässä (pitelee päätään), eikö niin, sitten sä kirjoitat - paat lappuja ja viet sitä tarinaa eteenpäin... is this (jotain, jotain, jotain)...

Mihin haastateltavia enää tarvitaan?

Kielipuoli ei ole mielipuoli. Puhukaamme hänelle selkeästi, mutta luonnollisesti. Kommunikoikaamme väsymättä suomeksi. Älkäämme turvautuko englantiin... Itse en siihen pysty: perheeni käyttää sydämen kieltä eli sitä ensimmäistä yhteistä kieltä, jolla tutustuimme. Jomman kumman äidinkielen ottaminen käyttöön muuttaisi herkkää voimatasapainoa ja tuloksena saattaisi olla atomisota. Or something.

Mistä tulee kirjoituksen otsikko? Kuka muistaa? Minä en, vaikka pelkkä otsikon lukeminen ääneen saakin hymyn huulille. Alinen tajunta taas.

Äkkiä, viime talvena

Teeman temaattinen tiistai alkoi lupaavasti. Ensimmäisen osuuden missasin, mutta seuraavaan ehdin jo mukavasti kera viinilasin, muutaman oliivin, juustokimpaleen, parin pähkinän ja spelttileivän. Ko. leipää leipova Leipomo leipoo myös viinileipää (jonka leivonnassa käytetty punaviiniä... erinomaista juustojen kera!), mutta vain viikonlopuiksi. Tiistaina siis spelttiä, joka sekin on aivan loistavaa.

Äkkiä, viime talvena l. Improvvisamente l'inverno scorso on vuonna 2008 valmistunut italialaisdokumentti ja osa Yle Teeman Pride-kesää. Dokkari seuraa samaa sukupuolta olevien parisuhteen rekisteröinnin lakiehdotuksen etenemistä Italiassa. Italialaista keveyttä dokkarille antaa se, että sen tekijät ovat itse 8-vuotta yhdessä ollut pariskunta, joka antaa dokkarissa tilaa myös omalle parisuhteelleen ja siille ristiriidalle minkä he kokevat toisen ollessa tulisieluisempi taistelija ja toisen ollessa vetäytyvämpi 'miksi meidän pitää häiritä näitä ihmisiä' -tyyppi. Italialaista keveyttäkin siis väläytellään, mutta dokkari pääsee lopulta ainakin eräiden suomalaiskansanedustajien lempiaiheeseen eli zoofiliaan.

Jo dokumentin aivan alussa kysytään aiheellinen kysymys: Elämmekö me illuusiossa? Meidän perheemme ja ystävämme rakastavat ja tukevat meitä, mutta onko siinä kaikki? Ovatko asiat todellakin näin hyvin? Dokkaristit tulevat pian huomaamaan, ettei siinä todellakaan ole kaikki. Italiassa glbtq-ihmisten elo - ainakin pohjoisen suurimmissa kaupungeissa - on suhteellisen inhimillistä, mutta tuo lakiehdotus näytti nostavan primitiivisimmät kristillisfasistiset asenteet korkeampaan eksponentiin ja dokkaristit törmäävät 'yllätyksekseen ennakkoluuloiseen ja väkivaltaisen vihamieliseen maailmaan' (Harri Uusitorppa, HS).

Toimittajien Gustav Hoferin ja Luca Ragazzin suhtautumisessa ennen dokumenttia omaan elämäänsä ja sen lainalaisuuksiin tuo mieleen mielenkiintoisen paralleelin huomioon siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa rasismia kokematon näkee suomalaisen yhteiskunnan suovaitsevana ja suhteellisen rasistivapaana yhteiskuntana. Näinhän se on, jos ei ole a) itse joutunut kokemaan rasismia tai b) ei edes ymmärrä niitä kaikkia rasismin muotoja ml. piilorasismi, joita tässä meidän lintukodossammekin esiintyy.

Mielenkiintoista oli myös se, että suuri osa haastatelluista hymyili antaessaan järjettömiä lausuntojaan toimittajien kameran edessä. Keveyttä sekin. Hyytävän kevyttä.

My Heart

Suomea puhutaan ja kirjoitetaan vain hyvin vähän Suomen rajojen ulkopuolella. Kaikki se roskaposti, mikä on onnistunut suodattimista ja esto-ohjelmista huolimatta ilmestymään postilaatikkoon on ollut lähes aina tuota nykyajan lingua francaa eli englantia. Suomen kielen harvinaisuudesta on ollut selkeä etu suomalaisille sähköpostinkäyttäjille varsinkin verrattuna englantia äidinkielenään käyttäviin: suomenkielistä roskapostia ei yksinkertaisesti ole ollut.

Nyt siihen on tullut muutos - kiitos ilmaisten online-käännösohjelmien. Oli ihan pakko avata tämän kirjoituksen otsikolla varustettu viesti sen englanninkielisyydestä huolimatta - mistä sitä tietää, vaikka jollakin olisi aivan oikea tarve kutsua juuri minua sydämeksekseen. Viesti oli tietenkin roskapostia, mutta ei siitä huolimatta onnistunut tuottamaan pettymystä:

Olen kerran pyysi kollegat laajentaa perheen tuki minua antamista almuja näihin organisaatioihin ateriapalvelu, että heikommassa asemassa Bulgarian ja Pakistan; ne kieltäytyivät ja säilytti varat itselleen. Siksi en usko niitä enää, koska ne näyttävät saa halveksuntaa, mitä heillä on. En tarvitse mitään puhelinviestintä tässä asiassa, sillä minun terveyden tilaksi, joka on vaikeuttanut puheenvuoroni. Heti kun olen saanut vastauksen sähköpostitse: Annan teille muita direktiivejä, mitä tehdä ja miten edetä actualizing tähän hankkeeseen. Haluan, että aina rukoilla minulle. 

Tuossa tietenkin vain osa viestin sisällöstä. Kerrassaan hurmaavaa.

Kysymys kuuluukin, milloin tulee vaihe, jolloin viskelen suomenkielisiäkin minulle tarkoitettuja tärkeitä sähköpostiviestejä iloisesti roskikseen niiden otsikon huonon kieliasun takia? Kielenkäytön uusimmat trendit - joista ehkä raivostuttavin on influenssan lailla leviävä  liberaali suhtautuminen yhdys sanojen oikein kirjoitukseen - lupailevat, että aika pian.

Kysymys on uskottavuudesta. Samaa pohdiskelin tänään, kun toden teolla yritin seurata Maria Kalliota maikkarilla. Onko tuon kirjoittamisesta ihan oikeasti maksettu jollekin? Ja nekin harvat hyvät hetket, joita jo tilastollisen todennäköisyyden perusteella kaikissa teksteissä täytyy olla tuhottiin järjestelmällisesti tekstiä kameran edessä lukeneiden 'näyttelijöiden' toimesta. Sen lisäksi en voinut muuta kuin kiinnittää huomiota siihen, että kielestä oli käytössä vain yksi ainoa rekisteri l. ksetsä (Olikse? Tulitsä?). Rikospoliisillekin voisi varmasti kirjoittaa useampaa eri tyyliä: puhe miehelleen, puhe lapselleen, puhe tuntemattomille ihmisille saaressa, puhe kuulustelutilanteessa kuulusteltavalle... Voisi varmasti.

Uskottavuus mahdollistaa mielenkiinnon. Sarjan juoni  saattaa olla hyvinkin mielenkiintoinen, mutta epäuskottavuus tuhosi ainakin omat mahdollisuuteni tuon mielenkiinnon löytämiseen. En siis jää malttamattomana odottamaan seuraavaa jaksoa.

Tuntuu, että tuo kömpelyys niin tekstissä kuin näyttelijäsuorituksissakin on harkittua. Kömpelyys tuo tuttuudessaan turvaa - niin yleistä se kotimaisessa tv-kirjoittamisessa on. Poikkeuksiakin löytyy - onneksi - mutta miksi nautittavaa tekstiä ja näyttelijäntyötä kaivatessaan joutuu turvautumaan lingua francalla esitettävään ohjelmistoon? Mieleen hiipii epäilys siitä, että jossain on ns. suomalaisen tv-käsikirjoittamisen salainen kaava, jonka mukaan sarjojen dialogit rakennetaan muistuttamaan kaikki toisiaan eli salkkari-kieltä. Vai onko kysymys siitä, että käsikirjoittaja erheellisesti kuvittelee ihmisten puhuvan juuri noin ja aivan kaikissa tilanteissa? Kun tuo erhe sitten kertautuu eri sarjojen kautta niitä katsoville, koko maa ryhtyy puhumaan ko. kieltä ja katso: fiktiosta tulikin faktaa!