w Polsce

Puolassa on ollut helle koko sen ajan, kun olemme olleet täällä. Kaikki on sekaisin. Sekaisin! Ei tähän aikaan vuodesta voi tällaista olla... Itse olen nauttinut täysin rinnoin paahtavasta auringosta, aaltoilevista maissipelloista, Varsovan väreilevästä ilmasta (lue: smog), hortoilusta shortseissa ja kaikesta siitä, mitä eteläeurooppalainen intiaanikesä (käytetäänkö sitä sanaa enää?) voi tarjota.

Ahhh...

Jos haluat lahjoa papin, niin älä tietenkään tarjoa seteleitä suoraan käteen tai jossain omituisessa kirjekuoressa, vaan asettele ne keskustelun lomassa pöydälle, ja kun lähdön hetki tulee — ja vaikka pappi yrittää kyseenalaistaa rahojen jättämistä "vain jos rouva / herra välttämättä näin toivoo..", niin marssi ulos päättäväisesti ja kohteliaasti hyvästellen ja asia on jo hoidettu.

Kauhukokemus oli tietenkin Energylandia, joka on rakennettu mitä ilmeisimmin EU:n rahoituksella keskelle peltoa ei missään. Pelkkä sisäänpääsymaksu maksaa yli 100 kultaista per pierogeja mussuttava suu (noin 25 euroa, mutta vastaa ostovoimaltaan Puolassa juuri tuota hunttia eli noin kahden henkilön kohtuullista illallista juomineen kaikkineen), joten "lapset" eli Kochanie ja siskonsa sisään ja me eli Kochanien äiti ja allekirjoittanut jonnekin lähistölle — ei missään. Löysimme läkähdyttävän kävelyn jälkeen jonkinlaisen karczman ja söimme lounaan normaalien lounasjuomien kera. Kun Kochanien äiti kävi puuteroimassa pienen nenänsä, katselin ulos helteisenä väreilevään iltapäivään ovesta, joka oli tietenkin pihalle auki. Hiekkainen piha, säiliöauto, jonka kyljessä luki Milenium... ja ruskea kana. Sitten niitä oli enemmän, ainakin valkoinen ja lähes musta. Ehkä ravintola tarjoilee erityisen herkullisia munakkaita. Tilasimme kalaa, ainoaa ruokalajia, jossa ei ollut minkäänlaista raatoa — paitsi sitä kuollutta kalaa tietenkin.

No, Kochaniella ja siskollaan oli asiat vielä huonommin: yli kolme tuntia huvipuistossa ja vain neljä käytyä laitetta. Puolassa on paljon ihmisiä ja paljon jonoja.

Eksyimme matkalla jotenkin. Päivittämätön TomTom tai jotain. Menomatka oli kaksi ja puoli tuntia, mutta paluumatka paljon sitä enemmän. Tulimme tai halusimme tulla takaisin eri reittiä. Jossain vaiheessa iltapäivän kuumuudessa keskellä maissipeltojen ylväyttä ajoimme ohi kyltin, joka toivotti meidän tervetulleiksi Oświęcimiin (saks. Auschwitz). Sen jälkeen oli edellistä paljon suurempi mainos: KFC 7 KM Drive Thru. Po angielsku, oczywiście. Juutuimme kaupungissa pyhäpäivän kunniaksi liikenneruuhkaan.

Ai niin, kun saavuimme Kochanien kanssa Kielceen junalla Varsovasta jo lauantaina, oli meitä asematunnelissa vastassa parikymmentä mellakkapoliisia pikkumustissaan, kasvot peitettynä ja kaikkea. Kaupungissa oli potkupallo-ottelu. Onko mitään sen tärkeämpää?

Kochanien syntymäkaupunki Kielce tunnetaan myös II maailmansodan jälkeisistä pogromeistaan. 

Varsovassa ehdimme kuitenkin esimerkiksi tehdä katumusharjoituksia, joka minun kohdallani tarkoitti istumista laser-klinikan odotushuoneessa (tuttu paikka), jossa lueskelin puolankielistä Newsweekiä. Lehdessä oli kaksi mielenkiintoista artikkelia:

Näin Kaczyński kasvattaa lapsemme ja Kuka on oikea puolalainen?

Artikkeleistä ensimmäinen käsitteli sitä, kuinka valtapuolue PiS (Prawo i Sprawiedliwość eli Laki ja oikeudenmukaisuus eli paikalliset Persunpaskat, pardon my French) on uusimassa koulujen opetusohjelmaa suuntaan, joka varmistaa tulevat äänestäjäsukupolven äänestämään... Kuka tietää tai arvaa? Anyone? Anyone? Aivan oikein: PiS-puoluetta! Nerokasta varmistaa valta myös tulevaisuudessa silloin, kun valtaa vielä on! Tinde, ottaisit oppia uskonveljistäsi, sillä eihän tuollainen nössöily ole mistään kotoisin. Päbä voisi liittyä joukkoon. Ohjeeksi riittää tämä: aina kun tunnette tarvetta vihata, tehkää se avoimesti, tehokkaasti ja rehellisesti. Unohtakaa siis savuverhoharhanne ja näyttäkää todelliset värinne. Vain niin varmistatte puolueen tulevaisuuden: vähemmistöjen kustannuksella. 

Toinen artikkeli käsitteli, ei enää vihapuhetta vaan suoraa vihaa. Vähemmistöjä (juutalaiset, joita ei Puolassa enää ole, muslimit, joita Puolassa ei vielä ole ja homot, joita on aina ollut) vihataan viikko viikolta enemmän — ihan konkreettisessa käytännössä siis. Opin artikkelista uuden sanan przemoc l. väkivalta. Oppitunnit siis jatkuisivat, jos vain jaksaisin välittää kridejen (lue: krimppis, lue: KD) ja persunpaskojen (lue: PERSU) suosiosta tämän enempää.

Ai niin, joku professori hakattiin Varsovan metrossa, koska oli puhunut puhelimessa saksalaisen kollegan kanssa saksaa. 

Aamen niin katolisittain kuin viidesläisittäin sanoisin.

Uutisten pääaihe on oli insidentti paikallisessa eduskunnassa (Sejm) kesken televisiohaastattelun. Kaikki olisi ilmeisesti mennyt hyvin, mutta kun eräs PiS-läinen (paikallinen paskapersu) halusi väkivalloin (mitäpä muutakaan) estää paikalle tullutta miestä esittämästä kysymystään suorassa lähetyksessä haastatellulle, niin tämä mieshän heitti pissiläisen lattiaan judoväännöllä.

Muistakaa, judossa käytetään vastustajan voimaa tätä itseään vastaan. Tätä emme saisi unohtaa.

Toinen uutinen, joka jäi järkyttävällä tavalla mieleen, oli seitsenkuukautinen vauva, joka oli kuollut nälkään kotonaan. Poliisi löysi pienen ruumiin pidätettyään vauvan isän. Äitikin oli kuvioissa mukana, mutta ei siis hänkään ruokkimassa lasta. Mutta voin vain kiittää jumalaa siitä, että nälkään kuolleella vauvalla oli ollut seitsemän ainoan elinkuukautensa aikana sekä isä että äiti.

Puola on intensiivinen maa, hyvässä ja pahassa. On tila, joka on täytettävä vähintään puheella, on voima, joka on otettava haltuun, mutta missä on ymmärrys kaiken sen dynamiikan hallitsemiseen?

Bóg zapłać. Kyllä jumala sitten maksaa sinullekin kiitokseksi teoistasi.

Tarkalleen sen mukaan, minkä ansaitset, voisin lisätä, jos vain tuohon harhaan uskoisin.

P.S. Milloin kirjaamme kansalaisaloitteen, jonka tavoitteena on kieltää uskonnollisten perusteluiden käyttö eduskuntatyöskentelyssä? Anyone? Anyone?

O Warszawo ma

Olipa virkistävää käydä hengittämässä suurkaupugin ilmaa pitkästä aikaa: juhannusviikonloppu Varsovassa kera ystävien eli ruokaa ja juomaa ja muuta mukavaa.

Lähes kaikki, mitä Krakova tarjoaa on tarjolla kävelymatkan päässä, onhan kaupunki noin Helsingin kokoinen ja ydin yhtä kompakti. Kaupunkia ei ole tarkoitettu autoiluun... sen huomasimme eilen palatessamme Varsovasta takaisin. Koko matka - kunhan pääsimme Varsovasta ulos - sujui oikein mallikkaasti. Alussa navigaattorin matka-aika-arvio oli noin neljä tuntia, mutta kun pääsimme Krakovan porteille jämähdimme matelevaan ruuhkaan kahdeksi ylimääräiseksi tunniksi. Kävellen olisimme olleet jo perillä. Samalla tuli huomattua Krakovan ilmanlaatu, joka Euroopan kolmanneksi surkein. Vain kaksi romanialaista teollisuuskaupunkia menevät tässä kyseenalaisessa rankingissä Krakovan ohi. Tilanne on niin surkea, että Krakovaa olympiakaupungiksi ajaneet menivät väärentämään ilmanlaatua koskevat raportit Kansainväliselle olympiakomitealle... No, koko ajatuksesta on sittemmin luovuttu kansalaisten vastustuksen vuoksi. Mutta ongelma pysyy. Neljä päivää suhteellisen hyväilmaisessa Varsovassa ja jo ensimmäinen ilta Krakovassa sai kurkun kutiamaan ja pään särkemään. 

Mutta Varsova: välimatkoja, bulevardeja, pilvenpiirtäjiä, kauniisti remontoituja rakennuksia, sykettä, suurkaupunkia, baareja ja ravintoloita... Paikasta a paikkaan b pääsee kätevästi autolla, jossa paikallinen kuski. Kiitos siis Magdalle kyydeistä! Viidenkympin alueella huristellaan 130 km/h, kuskin turvavöistä ei tietoakaan, "turvavyöt ovat niiin epämukavia" jne. Julkinen liikenne tietenkin toimii, mutta keskusta-alueella vähänkään ajallisesti rajoitettu liikkuminen vaatii jo yksityisautoilua. Sen lisäksi matkalippujen hinnat ovat nousseet nopeammin kuin muut elinkustannutkset tai palkkataso, mikä ihmeellistä politiikkaa kaupunginisiltä.

Katukuvaan oli todellakin ilmestynyt monta kauniisti remontoitua rakennusta. Ehkä emme olleet aikaisemmin huomanneet niitä niiden suttuisuuden ja huonokuntoisuuden takia - tai sitten turisti vain katselee ympärilleen enemmän kuin kaupungissa asuva. Olen joskus aiemmin sanonut, että Varsova muistuttaa jollain kummallisella tavalla Tokiota. Kaupunkikuvan näin siistiytyessä entistäkin enemmän.

Yöelämä on tietenkin ihan omaa luokkaansa, myös Krakovaan verrattunna. Kyllähän Krakovassa baareja ja ravintoloita on, mutta ei mitään sellaista kuten saimme kokea mm. Plac Zbawicielalla, jonka baarit olivat laajentuneet pitkälle yli anniskelurajojensa itse aukiolle ja ympäristöön. Straż miejska eli kaupungin omat poliisivoimat eivät olleetkaan kiinnostuneet julkijuopottelusta aukiolla vaan vahtasivat Plac Zbawicielan sateenkaarta. Julita Wójcikin taideteos keskellä aukiota on poltettu useamman kerran - yleensä itsenäisyyspäivän isänmaallisissa mellakoissa - mutta rakennettu yhtä monta kertaa uudestaan ja nyt entistäkin ehompana. Vielä joitakin viikkoja sitten poltettua sateenkaarta vartioivat paikalliset natsit vapaaehtoisin voimin 24/7, jotta sitä ei rakennettaisi uudelleen. Ilmeisesti laki ja järjestys sai tyypeistä voiton ja värit hehkuvat jälleen.

Toinen oiva yöelämän keskittymä sijaitsee taas Nowy Światin sisäpihoilla. Eivät Nowy Światia spatseeraavat niin koto- kuin ulkoperäiset turistit aavistakaan, mitä kaikkea ah, niin kauniin kadun lähimaastossa tapahtuukaan. Tällä kertaa emme ehtineet dildobaariin, mutta erääseen vodkabaariin kyllä. Paikan erikoisuus on nimensä mukaisesti vodka. Suosio taas perustuu hintoihin: 70 eurosenttiä shotti. Turha kysyä, mistä läävän löytää, koska muistikuvat ovat hieman hämäriä...

Puolan juutalaisten historiaa esittelevä museo Muzeum Historii Żydów Polskich - joka on muuten suomalaisen arkkitehtuuritoimiston Lahdelma & Mahlamäen suunnittelema - oli jälleen sykähdyttävä kokemus. Harmi vain, ettei museo ole vieläkään saanut rakennettua vakituisia kokoelmiaan, joten oli tyytyminen Varsovan juutalaista historiaa esittelevään näyttelyyn, joka päättyy tämän kuun lopussa. Mielenkiintoinen näyttely, mutta mistä moinen viivyttely johtuu? Museo avattiin yleisölle jo viime vuoden puolella, eikä rahoittajista pitäisi olla puutetta.

No, Varsovakin on osa Puolaa.

Kuminkäryiset yöt

Puolan maanteiden varsilla myydään mitä kausituotteita vain. Mansikkakausi alkaa olla ohi, nyt kaupan on marjoja, osa sienistä ilmestyi jo mansikkakauden lopulla. Näiden lisäksi vakiotuotteita kuten hunajaa. Kaudesta riippumatta käydään varsinkin metsäisemmillä tieosuuksilla ihmiskauppaa. Naiset seisoskelevat yksinään metsän siimeksessä ja odottavat autoilevia asiakkaita. Heitä on erityisesti kaupunkien lähistöllä. Naiset ovat yleensä itäisistä naapurimaista. Ensikertalaiselle näky on irvokas, sitten suututtava ja surullinen. Kun metsäosuus vaihtuu peltoaukeaksi ja sitten pikkukaupungin läpi kulkevaksi kaduksi, toivottaa itse Neitsyt Maria autoilijan tervetulleeksi. Neitsyt seisoo korokkeella lasivitriinissä palvottuna ja kunnioitettuna. Prostituoitu metsässä vähemmän palvottuna ja kunnioitettuna. Puolankielisen puheen yleisin välimerkki on kurwa, joka ei suinkaan tarkoita naisen sukupuolielintä, vaan juuri huoraa.

Maantieosuudet pääkaupungista rannikolle olivat käsittämätön sekoitus autostradaa ("vähimmäisnopeus" 140 km/h), perunapeltoa ja yhdenautonlevyisiä lehmuskujia, joiden monen kymmenen kilometrin matkasta nauttivat niin henkilöautot, rekat, traktorit kuin pyöräilijätkin. Sekä ne satunnaiset humalikot kuskaamassa toisiaan kottikärryillä. Autostradasta huolimatta koko matkaan (n. 480 km) meni kymmenen tuntia. Paluumatka - jossa enemmän autostradaa - oli n. 530 kilometriä. Siihenkin meni kymmenen tuntia. Ilmeisesti tuo 10 h on Puolan maantieliikenteen ainoa sääntö.

Se teistä. Sitten lomakohteeseen, jonka kulta-aika oli PRL:n vuosikymmenillä. PRL on lyhenne sanoista Polska Rzeczpospolita Ludowa eli Puolan kansantasavalta. Nimi oli voimassa vuodesta 1952 aina vuoteen 1990. Nimet vaihtuvat, mutta jotkin asiat pysyvät. Kuten Puolassa valmistettu Turun sinappi. Puolan pohjoisrannikko - siis ainoa rannikko - on kaunis, pitkä ja täynnä hiekkarantoja ja -dyynejä. Suosittu lomakohde siis. Näkyipä joukossa muutama saksalainenkin. Suuri osa infrastruktuurista on vain rakennettu juuri PRL:n aikaan ja valtion toimesta. Asialla ovat olleet valtion suoraviivaisimmat viivottimet, sillä rakennuskanta on neliskanttista, kostailematonta ja käytännöllistä. Pitsiverhoin koristeltua betonia. Ensin brutalismi kauniin rannan vastakohtaparina viehätti, sitten se väsytti ja kymmenen päivän jälkeen tuskastutti. Sehän on brutalismin tehtävä. Luulen, että suurimalle osalle keski-ikäistä lomailijaa tyyli oli lähinnä nostalgiaa, mutta ensikertalaiselle... Toisaalta hinnat olivat kohdallaan (lue: jopa vähemmän kuin Varsovassa),  kala hyvää, seura kerrassaan loistavaa (Dziękuję, Kochanie!) ja se ranta!

Ensimmäisenä yönä se vain tuoksui jotenkin... urbaanilta. Epämääräinen savuinen tuoksu, josta tunnistaisin Varsovan unissanikin. Siinä oli samaa tunnelmaa kuin bensa-asemien katkuissa, mutta rantalomakohteen tuoksuksi siinä oli tietenkin jotain olennaisesti väärin. Tyyninä öinä sitä ei ollut, mutta sitten tuulen käydessä oikeasta suunnasta siitä tuli niin vahva ja vastustamaton, että ikkunat oli iskettävä kiinni. Moni öistä löyhkäsi palaville autonrenkaille.

Selitys löytyi lähistön lomakeskuksesta. Lomakeskus oli yksi monista ja jäänne valtion rakennuttamista loma-asuntolakomplekseista ansioituneille työn sankareilleen. Matalan ja yksitoikkoisen betonirakennelman monotoonisuuden rikkoi vain muuta rakennuskantaa huomattavasti korkeammalle nouseva savupiippu, joka työnsi varsinkin iltaisin mustaa savua yläilmoihin. Asuntolakompleksin pihalla oli valtava kasa jotain, joka oli peitetty taivaansinisellä pressulla, joka puolestaan pysyi paikoillaan... käytetyillä autonrenkailla. Sisäpihalle oli pääsy kielletty (!), mutta pressun alta oli pyörähtänyt muutamia kuutioita silputtua rengasmateriaalia seuraavan yön uuneihin.

- Eikö tästä voisi ilmoittaa vaikka kaupungin pormestarille? ihmettelin asiaa ääneen. - Pormestari on varmaan itse ensimmäisenä viskomassa renkaita uuniin, kuului vastaus. Sen lisäksi korviini "kantautui" huhuntapainen, että juuri siinä asuntolassa vietti kesälomiaan vammaisten lasten kolonia (lue: kesäleiri). Tiedoksenne se, että asenteet vammaisia ja muita vähemmistöjä kohtaan eivät Puolassa ole ihan muun Euroopan tasolla. Ilmoittipa mielipiteenään eräskin poliitikko, että paraolympialaisia ei tulisi Puolassa televisioida ollenkaan, koska puolalainen televisionkatselija haluaa nähdä vain terveitä ihmisiä televisiossaan. Näin poliitikot tietävät täälläkin ihmisten asiat paremmin kuin nämä itse.

Mutta kuinka paljon tämä kertookaan Puolasta. Jossain oli ollut suuri määrä käytettyjä autonrenkaita, joista eroon pääseminen tavanomaisilla keinoilla olisi ollut vaivalloista ja varsin kallista. Sitten ovelle oli ilmestynyt diileri, joka oli luvannut viedä ne pois pilkkahintaan. Renkaat lähtivät, koska diilerillä oli niille ostaja. Ostaja oli ollut rahaton ja tueton vapaaehtoisjärjestö, joka järjestää vammaisten lasten leirikouluja rannikolla. Renkaat katoavat öisin vähän kerrallaan kirjaimellisesti savuna ilmaan. Ainoa, joka katkusta jaksoi valittaa oli mökin numero 13 suomalainen asukas.

UWAGA SAMOCHÓD!

En enää ihmettele, miksi Puolan teillä on niin paljon liikennettä. Tuntuu, että koko kansakunta on liikkeellä joko autoillaan tai julkisilla liikennevälineillä. Yksi syy löytynee varmasti byrokratiasta, sillä lupia ja kortteja ei voidakaan hakea ja noutaa miltä tahansa poliisiasemalta, vaan ne tulee hoitaa ja noutaa vain kotipaikkakuntansa virastosta.

Esimerkkinä ajokortti. Kun inssiajo on suoritettu hyväksytysti esimerkiksi Varsovassa, lähtevät siihen liittyvät asiakirjat inssiajon hyväksytysti suorittaneen kotipaikkakunnalle, esimerkiksi Kielceen, noin 160 kilometrin päähän. Ne kulkevat postilla, eivät toki elektronisesti tms. hienostuneella tavalla. Kun asiakirjat ovat saapuneet Kielceen, tulevasta ajokortista on suoritettava maksu. Joku muu kuin asianomainen saa toki käydä maksamassa ajokortin, mutta maksamista varten on hänelle lähetettävä sekä valtakirja että kopio asianomaisen henkilöllisyystodistuksesta. Tämä siis vain sitä varten, että joku maksaisi ajokortin. Kun maksu on suoritettu, lähetetään tiedot ajokorttia varten setelipainoon Varsovaan - tällä kertaa sentään elektronisesti. Noin kymmenen päivän kuluttua ajokortti saapuu Kielceen, josta sen voin noutaa virka-aikana, mutta vain henkilökohtaisesti. Mikäli kotipaikkakunnalla (ts. Kielcessä) ei olisikaan ollut ketään suorittamassa valtakirjan turvin maksua, niin koko prosessi olisi tähän mennessä vaatinut kaksi edestakaista matkaa bussilla tai junalla - yli 3 tuntia suunta. Ai niin, Kielceen (Tampereen kokoinen voivodikunnan pääkaupunki) pääsee kätevimmin bussilla, mutta sieltä ei pääse pois bussilla. Juna sinne taas lähtee kello viisi aamulla, pois kyllä pääsee junalla. Vai miten päin se nyt oli? Kertonee kyllä myös jotain yksityisautoilun suosiosta Puolassa...

Meillä oli kiikarissa auto, sukulaisen työkaverin tutun tutun kautta. Yritimme koordinoida sekä ajokortin noutoa että autokauppaa samaan muutaman päivän haarukkaan. Ongelmana vain oli se, että auto oli Ranskassa ja sen haltija kiireinen virkansa puolesta. Sitten auto oli kuulopuheiden mukaan jo Puolassa, mutta haltija lenteli jossain. Sitten haltija saapui Kielceen, mutta auto oli lähtenyt isänsä mukana johonkin, mutta ilmestyisi sitten taas Kielceen nähtäväksemme torstaina 200 prosentin varmuudella. Siinä vaiheessa kiitimme kauniisti ja lähdimme kiertämään automyymälöitä.

On olemassa rakkautta ensi silmäyksellä, autokaupoissakin. Siinä se oli, meidän Alphonse! Kävimme toki muuallakin, mutta juuri Alphonsen kohdalla kohtasivat niin estetiikka, auton kunto ja kilometrit kuin hintakin. Palaisimme asiaan seuraavana aamuna ja illalla pohdimme asiaa vodkalasin äärellä. Illan aikana sain sanavarastooni uuden sanan huncwot, jonka merkitys oli lähes tarkalleen kuin kemijärveläiseltä isoäidiltäni oppima sana hunsvotti. Kiinnostuneet voivat googlata hunsvotti + etymologia. Puolalaiset ovat tainneet saada sanan saksasta, peräpohjolaiset taas ruotsista.

Seuraavana päivänä sovimme kaupan, joka toteutui vasta seuraavan päivän iltapäivällä. Lippusia ja lappusia niin autokaupassa kuin pankissakin eli taas työllistettiin puolalaisia. Auton rekisteröinti lopullisesti omiin nimiin veisi sekin tietenkin aikaa, joten jouduimme lykkäämään sitä kesäloman jälkeiseen tilaan.

Puolalaista liikennekulttuuria kammoksutaan muualla Euroopassa. Onnettomuustilastot puhuvat kammon puolesta ja suomalaiseen säntillisyyteen tottuneelle matka Kielcestä Varsovaan oli melkoisen stressaava. Moottoritiellä kaikki oli hyvin. Ajoimme nopeusrajoituksen mukaan siinä missä muut suhahtelivat ohi nasta laudassa eli usein yli 150 km/h. Tavallisten teiden taajamien kohdilla (nopeusrajoitus 50 km/h) lainkuuliaisuutemme tuntui vain ärsyttävän kanssa-autoilijoita. Uusi auto ja tuore kortti saivat meidät tietenkin varovaisiksi. Tuntui siltä, että nopeusrajoituksella viitattiin ei suinkaan korkeimpaan sallittuun nopeuteen ko. tieosuudella vaan alimpaan sallittuun nopeuteen: sitä hitaammin ei ollut soveliasta ajaa. Tien pientareet ovat leveitä, eikä ohitettaessa vastaantulijoista tarvitse niin kovasti välittää... No, tienpientareilla oli tietenkin paikka paikoin niin jalankulkijoita, polkupyöräilijöitä, mansikanmyyjiä ja näkyi seassa kottikärryillä sammunutta juoppoa kuskaava toinen juoppokin. Taajamia oli tiuhaan, valitettavasti.

P.S. Miksi Alphonse? Koska auto on ranskalainen (Renault) ja koska se on tämän perheen ensimmäinen (A) ja koska... niin, miksi? Merkityksen toki tiedämme puolassa, mutta syytä siihen emme. Kuka keksii?

Suomalaisen kulttuurin päivänä

Melkein annoin pikkusormen, mutta sitten päätin pysyä päätöksessäni, jonka annoin... joskus. Päätös liittyi yritykseeni luovia tämän blogin käsittelemiä aiheita kauemmas politiikasta ja lähemmäs kirjallisuutta ja kirjoittamista. Ajattelin vain ensin tarkistaa eri puolueiden kannatuslukuja nyt ja seurata sitten tilannetta kohti kuntavaaleja, jotka järjestetään lokakuun lopulla 2012. Enää ei ole mahdollisuuksia epäilyttävään - epäsuomalaiseen? - taktikointiin, vaan jokainen suoraselkäinen äänioikeutettu voi äänestää sitten ihan sitä parhaakseen katsomaansa ehdokasta.

Jos haluamme palata vielä hetkiseksi edesmenneisiin presidentinvaaleihin, niin siitä kolme pointtia: 1) Sauli Niinistö ei ollut huonoin vaihtoehto presidentiksi, mutta Suomi olisi ansainnut parempaa, 2) yli 1 000 000 suomalaista oli asiasta samaa mieltä ja 3) vaalien lopputuloksesta huolimatta muutos alkoi jo, millä tarkoitan sitä, että joskus prosessi on muutoksessa tärkeämpi kuin lopputulema. Mistä tuo varovainen joskus?

Hampurilaiselta kustantajaltani tuli viestiä, että Viinakortin saksannoksen Die Schnapskarten ensimmäinen kappale oli jo saapunut painosta. Omat tekijänkappaleeni saan tämän viikon aikana. Olivat kovin tykästyneitä kanteen ja kirjan olemisen tilaan. Tämän lisäksi kirjasta oli jo tullut ensimmäinen printtiarvio (Hinnerk 3/12), josta pari katkelmaa tähän saksantaitoisille:

In kurzen, kargen Sätzen, die nur zu gut zum Wesen der Menschen und der kargen, unwirtlichen Winterlandschaft Finnlands passen, schildert Hilvo von einer Liebe zweier junger Männer, die nur in einer Ausnahmesituation Bestand haben darf: als Soldaten auf dem Feld, fern jeglicher Kontrolle durch Familie und Gesellschaft.

ja

Und wie Annie Proulxs literarische Vorlage zu dem Hollywoodfilm beschränkt sich auch Sami Hilvo ganz auf der Kern seiner in Zeitsprüngen erzählen Geschichte, und erzählt dieses grosse Liebesdrama ganz leise und frei von schwülstigem Pathos.

Mahdolliset kirjoitusvirheet allekirjoittaneen. Myöhempänä ajankohtana Hampurissa järjestettävissä julkkareissa syömmekin sitten à la Viinakortti: kielisalaattia, majoneesikastiketta, koristettua kylmää kalaa, täytettyä liharinkilää, kuminakaalta, kasvishyytelöä ja jälkkäriksi mansikkalunta. Kesti hetken löytää Mikaelin valmistaman aterian ohjeet Keittotaito-kirjasta (Keittotaito, 24. painos, WSOY 1962). Kovin on lihaa ja liivatetta Mikaelin suomalaisessa ruokakulttuurissa. Saa nähdä miten Hampurissa käy. Ohjeet pitäisi vielä kääntää jollekin ymmärrettävälle kielelle. Später, später... Kustantajani Saksassa haluaa siis itse kokata aterian kuin se kirjassa on. Kirjan viimeinen ateriakokonaisuus on suunniteltu juuri siten, että yksi keittotaitoinen ihminen pystyy siitä suoritumaan. Saako olla konjakkia?

Toinen ilouutinen, joka julkaistiin vasta eilen, tulikin jo aiemmin Suomen Kulttuurirahastolta, joka suuressa viisaudessaan päätti turvata kirjoitustyöni taloudelliset edellytykset seuraavan puolen vuoden ajaksi. Siitä kaunis kiitos.

Tunne on sanalla sanoen huojentunut. Apuraha antaa perusturvan keskittyä työhön eli kirjoittamiseen. Se antaa myös lisäuskoa siihen, että olen työssäni oikeilla jäljillä. En kuulu siihen ihmistyyppiin, joka epäilee omia tekemisiään - miten sellaista jaksaisi? - vaan teen työtäni ja jätän sen arvioinnin muille. Siitä huolimatta näen jokaisen ulkoa tulleen tunnustuksen tärkeänä.

Kello on 11:05 Varsovassa. Eilisen päivän poutapilvillä kuorrutettu sinitaivas on vaihtunut harmauteen. Aivan kuin kaupungin ominaisin väri olisi päättänyt ryhdistäytyä, nousta kapinaan ja kohota yhteisvoimin taivaalle syrjäyttämään sen keväisen sinen, jonka lupauksista saimme eilen nauttia. Odotan kovasti kevättä, kuten moni muu niin siellä kuin täällä. Odotan hetkeä, kun saan kirjoittaa ikkunat auki ja katsella alas vihertyvään kaupunkiin. Varsovan toinen pääväri on lehtien vihreä, mutta vain lämpiminä vuodenaikoina.

Tein eilen taustatutkimusta siitä, millä tavoin japanilainen propagandakoneisto pyrki demonisoimaan amerikkalaisia toisen maailmansodan aikana. Käytetyt kielikuvat ja niiden absurdi maailmankuva kuulostivat kovin tutulta... mutta jytky on sulanut, persuprotesti isketty lättäjalaksi ja suursiivous puolueessa alkanut. Vaikka näillä epäsuomalaisilla öykkäreillä on vielä energiaa uhoon, suunta on vääjäämättä kohti ensi syksyn kuntavaalia ja niiden kylmää todellisuutta.

Eläköön suomalainen kulttuuri!

Taktikointia

Ensimmäisen kierroksen ennakkoäänestys ulkomailla päättyy tänään. Kävin eilen – 13. päivänä ja perjantaina – kirjoittamassa kauniin kakkosen äänestyslipukkeeseen. Pilvipeite repesi ja aurinko näyttäytyi pitkästä aikaa.

Tänään tuli sitten lunta tupaan, ihan konreettisesti myös Varsovan kaduille. Väyrynen ponkaisi kakkoseksi – Lipposelle karsea luku (5%). Kerrassaan dramaattista, kuvaa tapahtumaa Iltasanomat. Muut luvut ja madonluvut kuuluivat seuraavasti: Eva Biaudet 2%, Sari Essayah 3%, Paavo Arhinmäki 7%, Timo Soini 9%, Pekka Haavisto 12%, Paavo Väyrynen siis 13% ja Sauli Niinistö 49%.

Haluaako Iltasanomien tilaamaan kyselyyn vastanneista todellakin 49% Sauli Niinistön presidentiksi? Vai äänestetäänkö tässä kokoomusta yli puoluerajojen? Mene ja tiedä. En vain ymmärrä.

Jos haluaa taktikoida, on se tehtävä nyt. Toisella kierroksella se on myöhäistä: jos yleensä aikoo äänestää kierroksella 2, on valittava kahdesta se toinen, joka toivottavasti on se kakkonen. Tai siis.

Kyselyiden perusteella Lipposella ei ole enää mitään mahdollisuuksia, enkä asiaa ollenkaan ihmettele. Perussuomalaiset eivät voi kiitää viime kevään vaalimenestyksestä vain itseään, vaan kiitos kuuluu myös silloiseen valtapuoluepolitiikkaan kyllästyneelle suomalaiselle äänestäjälle. On aika väsynyttä ja myöhäistä hokea televisiossa pöötä ja väittää, että suurin syy ehdokkuuteen on juuri rasistinen ja nationalistinen kehitys Suomessa. Osa persuja äänestäneistä tuli tietenkin myös nukkuvien puolueesta. Timo Soinin kapakkakeskustelunomainen persujargon ja liberaali suhtautuminen puolueensa rasistisiin ja nationalistisiin voimiin herätti monen nukkuvan. On kuitenkin helpompaa pelätä kuin nukkua.

Katselen ikkunastani Pawiakin vankilamuseota. Se toimi Gestapon vankilana II maailmansodan aikana. Sen kautta prosessoitiin tavalla tai toisella 100 000 miestä ja 200 000 naista. Kokonaisia perheitä katosi varsovalaisten joukosta. 37 000 eliminoitiin paikan päällä. 60 000 kuljetettiin kuulustelun jälkeen kuolemanleireille. Pawiak on konkreettinen ja jokapäiväinen muistutus siitä, mitä voi tapahtua, kun asiat menevät todella pahasti pieleen.

Ennakkovaalit kotimaassa jatkuvat vielä 17. päivään saakka. Varsinainen vaalipäivä on 22. tammikuuta eli ensi viikon sunnuntaina. Vielä ehtii. Myös kampanjoida.

Jokaiselle pikkupuolueellekin on tärkeää asettaa oma ehdokas. Saahan sitä kautta paljon näkyvyyttä ehdokkaan lisäksi myös puolueelle, aatteelle ja kaikenkarvaisille vakaumuksille. Ehdokkaiden asettaminen on puolueiden tehtävä. Puolueiden on pidettävä kiinni periaatteestaan viimeiseen saakka. Äänestäminen kuuluu äänestäjille. Äänestäjät vertailevat, vaeltavat ja perustelevat päätöksensä vaikka minkälaisilla asioilla. Tai jättävät perustelematta ja ehkä äänestämättä. Työnjako on selvä.

Jako oikeistoon ja vasemmistoon alkaa olla so last season, mutta jos haluaa yhtään taktikoita presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella ja miettiä keinoja, joiden avulla Iltasanomien konservatiivinen Niinistö-Väyrynen –kauhuskenaario ei toteutuisikaan niin äänen olisi mentävä… aivan: Pekka Haavistolle. Kenelle tämä tuli yllätyksenä? Käsi pystyyn.

Selkosuomeksi ilmaistuna:

Ääni Arhinmäelle tai Lipposelle on ääni Väyryselle.

Minulta kysyttiin, kummalle antaisin ääneni toisella kierroksella, jos siellä olisi vastakkain Sauli Niinistö ja Paavo Väyrynen. Mikä olikaan se kauhuelokuva, jossa painajaisten hirviölle tuli nauraa? Jos sitä pelkäsi, sen voima vaan kasvoi, mutta kun sille nauroi, se heikkeni ja lopulta menetti täysin merkityksensä ja vain… katosi kuin savuna ilmaan.

Minä ostaisin presidentin hassuttelevan, kiinalaisen halpatyövoiman avulla valmistetun rakkausmukin ja keskittyisin kirjoittamiseen ja rakastamiseen.

Ja polttaisin passini.

Huumorista ja ystävällisyydestä

Ajattelun ammattilainen Lauri Järvilehto kirjoittaa tärkeää asiaa uusimmassa postauksessaan "Se oli vitsi". Huumori ei ole hauskaa silloin kun sillä on uhri, kirjoittaa Järvilehto viisaassa kirjoituksessaan. Näinhän tämä on. "Jos tuo oli vitsi, niin miksi minua ei naurata?" on hyvä ohjenuora tilanteisiin, jossa vitsi todellakaan ei naurata.

Suomalaisessa nykypolitiikassa kukkii huumorin kukka. Kenestä tahansa voi sanoa mitä tahansa ja kuitata sanottu huumoriksi. Homojen, lesbojen ja somalien internointi Ahvenanmaalle kuulostaa perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtajan (Pirkko Ruohonen-Lerner) mielestä lähinnä vitsiltä. Idean isä, kansanedustaja Teuvo Hakkarainen taas on puolustanut ilmaisujaan "kansankielisinä". Viittaako Hakkarainen siinäkin rehevään huumoriin ja 'kansan' tapaan sanoa asiat, kuten ne ovat?

Samaa 'minä sanon niinkuin asia on' -koulukuntaa edustaa mitä ilmeisimmin tanssikouluyrittäjä Taina Kovalainen. Kovalaisen kannanotto kokonaisuudessaan on nähtävissä Ajankohtaisessa kakkosessa Ylen Areenalla: Ei kehitysvammaisia minun takapihalleni! (vrt. NIMBY). Aiheen käsittely alkaa noin kohdassa 0:30:00.

Ensin Taina Kovalainen on huolissaan asuinalueensa kulttuurihistoriallisesta arvosta, mutta vähitellen paljastuukin se, mistä Kovalainen on oikeasti huolissaan: asuntonsa arvosta. Kovalainen on huolissaan myös siitä, joutuuko hän ja hänen lapsensa lukkojen taakse, jos naapurustoon muuttaa kehitysvammaisia, joihin ihmiset eivät ole tottuneet. Mistä tämä ihminen oikeasti puhuu ja mitä hän kertoo itsestään? 'Rehellisyyden nimissä' täytyy sanoa, että minä itse olen huolissani Taina Kovalaisen lasten kasvu- ja elinympäristöstä, mutta en naapurustoon muuttavien kehitysvammaisten vaan heidän oman äitinsä takia. Taina Kovalaisen lapset pitäisi ottaa huostaan. Minusta lasten hankkiminen pitäisi olla luvanvaraista. Kaikille vanhemmuus ei vain sovi. Taina Kovalainen on siitä hyvä esimerkki.

Vitsi.

Kovalainen on mitä ilmeisimmin päättänyt vaikuttaa asiaan ja väittää, etteivät ihmiset 'rehellisesti sanottuna uskalla avata suutaan'. Kovalainen ei ole omien sanojensa mukaan selkäänpuukottaja, puskistahuutelija tai teeskentelijä. Luojalle kiitos, että Suomessa elää vielä noin suoraselkäisiä, omien sanojensa takana seisovia ja teeskentelemättömiä ihmisiä! Mutta miksi ihmeessä minusta tuntuu Kovalaista kuunnellessani, että siinä puhuu traumatisoitunut ihminen? Onko häntä puukotettu selkään, onko hänelle huudeltu puskista ja onko hänelle teeskennelty? Pitäisikö minun suhtautua häneen jollain tavalla hellämielisemmin, jos asia on näin? Tai jos hän on vain tietämätön? Jos hän ei vain tiedä, mitä kehitysvammaisuus on?

Ei.

Kovalainen lopettaa osuutensa sanoilla "tää on mun mielipiteeni, kivittäkää mut sit siitä, aivan sama". Mitä rohkeutta ihmiseltä, joka ei näytä itsekään ymmärtävän, mitä puhuu. Vinkkinä Kovalaiselle: jos tanssikoulu ei yllättäen lyökään leiville, niin kansanedustajuus (pers.) olisi seuraava luonteva askel urallasi.

Olen miettinyt viime aikoina tuota traumatoisoitumista, mutta kansakunnan tasolla. Olen ihmetellyt puolalaista asiakaspalvelua, mutta se, tai oikeastaan sen puute ei ole juurikaan häirinnyt minua. Mutta kohtaus Poczta Polskassa eli Puolan postissa ja sen toimipisteessä sai minut raivoihini. 'Palveltavana' vanhus. Luukun toisella puolella postivirkailija, noin puolet vanhuksen iästä, olettaisin. Vanhus ei heti saa sanottua asiaansa, josta postivirkailija saa hyvän syyn huutaa ja viskoa mielenosoituksellisesti esineitä. Käsittämätöntä. Jos tämä olisi tapahtunut Suomessa, niin joku olisi varmasti puuttunut tilanteeseen. Uskokaa pois. Minä ainakin olisin. Vanhus sai asiansa hoidettua ja poistui paikalta ihmeellisen rauhallisena. Ehkä siksi, että tuo raivoava postivirkailija sentään teititteli häntä Słucham Pana... Muoto ennen kaikkea. Ehkä vanhus otti koko kohtauksen huumorilla ja naureskelee vieläkin tapahtunutta "voi näitä ihmisiä, voi tämän maan historiaa... mutta voiton puolella ollaan!".

Tämän takia olisikin tärkeää pyrkiä ennen kaikkea positiiviseen ilmaisuun niin kotona kuin töissäkin. Maailman johtaviin avioliittotutkijoihin kuuluva John Gottman havaitsi tutkimuksissaan, että kestäviä avioliittoja yhdisti yksi erityinen asia: positiivisten ja negatiivisten tunneilmaisujen suhde oli 5:1, kirjoittaa Järvilehto ja viittaa sillä postauksensa edelliseen kappaleeseen, jossa kerrotaan kauniiden sanojen kyvystä nostaa mielihyvähormonien tuotantoa. Pelkkä ulkokultainen kohteliaisuus ei siihen riitä.

Nyt lähtikin sitten muutama sana aiheesta Rakkaalleni tekstiviestinä. Nostanee mielihyvähormoniensa tasoa huimasti!

Juhlan roolit

Lauantai-iltana oli synttärit. Koolle oli kokoontunut erään kirja/levy/dvd/toimistotarvike/kahvila -ketjun nykyisiä ja entisiä työntekijöitä ja heidän affiliaatioitaan. Kaikki parinkymppisiä. Minä olin mukana affiliaationa, enkä parikymppinen.

Ilta alkoi erään puiston kanavabaarissa. Mukana oli muutama englanninkielentaitoinen, mutta muuten ilta oli täynnä iloista ja energistä puheensorinaa eli konsonatteja ja suhuäänteitä. Puolalaiset vaikuttavat olevan hyvin verbaalisia: yhtään hiljaista hetkeä ei ollut. Oluet juotiin suoraan pullonsuusta ja naposteltavana oli suolatikkuja. Maistakaa myös puolalaisia pretzeleitä, jos sattuvat kohdalle. Suolatikuissakin ON eroja. Nyt wikipedia tietää kertoa, että myös suolatikut ovat pretzeleitä. Tämä selvä, herkullisia joka tapauksessa.

Onnistuin illan aikana lyömään vetoa huomattavasta määrästä żubrówkaa ja tequilaa siitä, että puhuisin puolen vuoden päästä puolaa... Pitäisikö jo ryhtyä ostamaan viinaksia? Żubrówka nautitaan muuten omenamehun kanssa. Suosittelen, vaikka sitä ei enää näemmä myydä alkoissa. Hyi alko.

Matkalla jatkoille porukka jakaantui kahtia. Miehet marssivat viinakauppaan ja naiset jatkopaikkaan. Koska tuo jako tuntui olevan niin ennaltapäätetty ja perinteinen, voitte varmasti kuvitella menimmekö me (allekirjoittanut ja Marek) jatkoille suoraan vai viinakaupan kautta. Ja arvatkaa ketkä tanssivat ja ketkä istuivat sohvalla katselemassa tanssia... Mietin nyt vain sitä, että seuraanko asioita liian hanakasti jonkin ennakkokäsityksen (vanhoillinen ja konservatiivinen Puola) vaikutuksesta? Eli oliko asetelma sittenkään niin erilainen kuin mitä se olisi helsinkiläisillä jatkoilla?

Jään seuraamaan tilannetta.

w Warszawie

Jos joku olisi sanonut minulle kesällä, että kun syksy koittaa, elän ja kirjoitan Barcelonassa tai Pariisissa, olisin varmasti epäillyt asiaa, mutta samalla olisin nauttinut ajatuksesta, niin hullulta kuin se olisi kuulostanutkin. Jos joku olisi sanonut minulle kesällä, että kun syksy koittaa, elän, kirjoitan ja rakastan Varsovassa, olisin pitänyt häntä hulluna, vienyt oluelle ja kysynyt, onko kaikki hyvin. Sama olisi toiminut toisin päin: jos olisin kesällä ilmoittanut, että muutan Barcelonaan tai Pariisiin, niin reaktiot olisivat olleet yllättyneitä, mutta ilmoitus olisi ollut jotenkin ymmärrettävä. Kun ilmoitin muuttavani Varsovaan, kohtasin monta ihmettelevää katsetta ja kysymyksen 'miksi'?

Nyt katselen näkymää kotimme ikkunoista: Aleja Jana Pawła II -kadun (Johannes Paavali II:n katu) toisella puolella on Pawiakin vankila (ei enää käytössä, muistomerkkinä) ja sen syksyn ruskoittamat puut, siitä kauempana ja lähellä Veikselin rantoja näkyy vanhan kaupungin kirkkojen tornit ja jossain niiden lähellä Varsovan yliopiston pääkampus, jonne marssin lokakuun alussa ja aloitan puolan alkeet. Pawiakin muistomerkin vasemmalla puolella nousee Plac Bankowyn pilvenpiirtäjä ja jos kumartuu katsomaan ikkunasta, niin sen vasemmalla puolella näkyy keskusta ja Pałac Kultury i Nauki, joka tunnetaan suomeksi myös nimellä Stalinin hammas.

Katselen näkymää, herättelen blogia henkiin ja olen onnellinen.

Viimeisestä blogimerkinnästä - joka käsitteli Päivi Räsästä - taitaa olla kohta puoli vuotta. Ehkä samoihin aikoihin alkoi pitkän prosessin viimeinen vaihe, joka lopulta mullisti elämäni pyörremyrskyn lailla ja viimein tipautti autuaan Johannes Paavali II:n kadulle, Marie Skłodowska-Curien, Frédéric Chopinin, Isaac Bashevis Singerin ja Krzysztof Kieślowskin kaupunkiin.

Varsovasta ei tullut uutta kotikaupunkia suuren tiedenaisen, säveltäjän, kirjailijan tai elokuvaohjaajan takia tai vielä vähemmän autuaan Johannes Paavali II:n takia.

Syynä ei myöskään ole puolalaiset pierogit tai kiełbasat, tai suhuäänteitä viljelevä ja vokaaleja välttelevä puolan kieli, tai kommunististen blokkien tunnelma ja vanhalta leivältä (joilla vanhukset ruokkivat pikkulintuja) haisevat hissit, tai kaikkia ennakkoluuloja ja -odotuksia väheksyvä Varsova itse, joka on vihreä ja avara kaupunki... Olen muuten vakuuttunut siitä, että Varsova on seuraava Praha tai jopa Berliini. Eläminen on korrektisti sanottuna edullista, yhteydet Helsinkiin ja muualle Eurooppaan hyvät ja kaupunki on inspiroiva sekoitus kommunismin nuhjuisia jäänteitä ja lasipalatseina korkeaksi kohoavaa kapitalismia. Vaan syynä on eräs hurmaava herra Marek Stefański. Elämä on siis tarjonnut juuri niitä nurjapuolia, joita vain se osaa tarjota, mutta samalla tarjonnut juuri sellaista onnea, jota vain se pystyy tarjoamaan.

9. lokakuuta maa äänestää parlamenttivaaleissa. Edelliset vaalit pidettiin ennenaikaisesti syksyllä vuonna 2007. Vuoden 2005 vaalien tuloksena saatiin enemmistöhallitus, jossa olivat mukana puolueet Laki ja Oikeus, Itsepuolustus ja Puolan perheiden liitto... Kyllä vain luitte aivan oikein. Laki ja oikeus, jonka lyhenne on muuten PIS. Itsepuolustus. Puolan perheiden liitto. Maa on hyvin konservatiivinen ja sen kirkolla on käsittämätön poliittinen valta. PIS on EU-kriittinen. Muut pääpuolueet EU-myönteisiä, mutta varauksella. Tuo varaus käsittää lähinnä seksuaalivähemmistöt: ns. länsi tarjoaa paljon hyvää, mutta homot on huono juttu.

Tulevat blogikirjoitukset tulevat siis keskittymään elämään Varsovassa yleensä, mutta aivan erityisesti seksuaalivähemmistöjen asemaan, tuleviin vaaleihin ja hajahuomioihin kaikesta muustakin.

Witajcie w Warszawie!