Seuraavaa vuosituhannen vaihdetta odotellessa...

En pääse millään sen yli, että Sinulle on postia -elokuva ja David Lynchin Mulholland Drive syntyivät vain noin kolme vuotta toisistaan erillään. Edellinen vuonna 1998 ja jälkimmäinen vuonna 2001. Ne kun eivät ole kuin eri maailmasta: ne ovat kuin eri planeetalta.

En tiedä voiko mihinkään ryhtyä vahingossa, mutta ryhdyimme tänään katsomaan Sinulle on postia -elokuvaa. Ensin se toimi kaikessa siinä nostalgiassa, mitä tulee tietotekniikkaan ja... no kaikkeen siihen viime vuosituhannen lopun... no, nostalgiaan. Mutta sitten asetelmallisuus, turvallisuus — kumpikaan romanttisen komedian (?) osapuolista ei ollut (vielä) kunniallisesti naimisissa — ja ennalta-arvattavuus päätti puolestamme. Jotain muuta. Mulholland Drive...

... jonka olin nähnyt jo niin monta kertaa ja ollut yhtä monta kertaa häikäistynyt, iskeytyi 4K-versiona sisään ja näyttämään kaiken sen kauneuden ja kauheuden, jonka elokuva voi ylipäätään sisältää.

Mitä tapahtui vuosituhannen vaihteessa? Mitä sellaista, jonka aikana ainakin näiden esimerkkien valossa noustiin idioottimaisesta asennepläjäyksestä vapaan taiteen vaikuttavaan maailmaan? Pelkän kymmenjärjestelmän rytmissä tapahtunut vaihdos ei voi selittää asiaa. Mikä sitten...

Entä sitten tavoitteet? Tietenkin Sinulla on postia tavoitteli aivan eri katsojakuntaa kuin Mulholland Drive. Se tietenkin on itsestään selvää. Kuin on myös se, että edellisen näki xxx-määrä enemmän katsojia kuin jälkimmäisen.

Summa summarum: paska haisee vain hetken, sitten se häviää, mutta taide säilyy, kehittyy ja syntyy uudelleen yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja!

Nyt sitä itseään joutuu taas lapioimaan hartiavoimin pois itsensä läheisyydestä. Kuinka kauan olikaan siihen, kun vuosituhat taas vaihtuu?

Puolitoistakertaisella nopeudella?

Olen löytänyt Ylioppilaslehden näköislehdet. Vanhojakin vuosikertoja lueskellessa kuluu tovi jos toinen. Ne ovat usein melkoisia aikamatkoja menneisyyteen ja ajatteluun vuonna sirppi ja vasara. Ajattelu ei vanhene koskaan; sen tulokset kyllä. Varhaisin näköislehti näyttäisi olevan 18/2008, joten kovin kauas kerrostumiin ei tarvitse vaivautua/kaivautua.

Innolla odotan päästä lukemaan joskus tulevaisuudessa kuluvan vuoden vuosikertaa 2022. 

Ylioppilaslehden numero 2/2022 tarjoilee lukijoilleen SUURMENESTYKSEKSI NOUSSEEN KIRJASYKSYN JATKO-OSAN eli "Kliseitä kevään tarpeisiin". Alaotsikot kertovat paljon: Nämä "herättävät keskustelua", Näistä "voimaannutaan", Nämä "toimivat äänikirjana" jne. "Ironiset" lainausmerkit Ylioppilaslehden. 

Mukana on myös todellisia väliotsikkoherkkuja, mutta lukekaa toki artikkeli itse. Ei maksumuuria. 

Osa itse "arvioista" osuu, osa upottaa kunnolla, osa taas jää joidenkin kevään tekeleiden lailla "horinan" tasolle. Yhdentekevä kun on yhdentekevää. Mukana kaunokirjallisuuden lisäksi myös tietopuolta.

Edelläkin mainitun alaotsikon Nämä "toimivat äänikirjana" alla lukee jotain käsittämätöntä — ja käsittämättömyydessään kylmäävää.

"Kuuntele puolitoistakertaisella nopeudella myös: "

En halua tässä yhteydessä puuttua äänikirjojen ihmeelliseen maailmaan tämän enempää, haluan vain valaista niitä mielikuvia, joita ko. pieni rivi minussa herätti. Saattaa olla, että samalla avaan vähän muutakin, mutta jääköön lukijan pohdittavaksi mitä.

En edes tiennyt, että tuollainen oli mahdollista: kuunnella puolitoistakertaisella nopeudella. 

Näen itseni ravintolassa. Löysin sen vahingossa eräänä iltana, kun vieraani — suomalainen toimittaja — halusi illan päätteeksi vielä kupposellisen sakea. Kysymyksessä oli todellinen löytö, sillä jopa ravintolan nimessä viitattiin olotilaan "olla piilossa". Saimme eteemme höyryävän kuumat oshibori-pyyhkeet, pienet alkupalat ja meistä huolehtivan mestarin suositukset sakeksi. Päätin tulla uudestaan.

Ravintola oli sopivasti kotimatkalla töistä. Vein sinne toki muitakin, mutta usein vain itseni ja vähitellen nousin asiakaskunnan ranking-listassa melkoisen korkealle. En tiedä, kuinka korkealle, koska niistä asioista ei puhuta.

Ravintolassa oli kolme menyytä: 5 000, 7 000 ja 10 000 jenin menyyt. Niiden sisältö toisti mukailtua kaisekin kaavaa ja oli keittiömestarin päätettävissä. Toiveita sai toki esittää, kuten silloin, kun vieraanani oli kasvissyöjiä Suomesta, mutta muuten kannatti vain alistua ja antautua. Söin silloin siis vielä lihaa, jota oli toki menyyssä vain vähän, mutta kuitenkin. 

Samoilla hoodeilla oli parturi, jonka asiakkaaksi hakeuduin heti Tokioon muutettuani. Ensin tuotiin teetä ja sitten pyydettiin täyttämään kaavake. Yksi kaavakkeen kohdista kysyi: Onko Teillä aikaa? Tämä tarkoitti tietenkin sitä, että tulisiko asiakas hoitaa mahdollisimman nopeasti vai onko tällä mahdollisuutta jäädä nauttimaan rauhallisesta hetkestä keskellä kiireistä arkea. Rastitin: Kyllä. En koskaan katunut ko. rastia, päinvastoin.

Luottoparturini sai kutsun myös läksiäisiini, kun kolme vuotta Tokiota ja noin seitsemän-kahdeksankymmentä parturointisessiota oli tullut täyteen. Oli se sen arvoistakin. Aivan kuin olisi käynyt kylpylässä rentoutumassa.

Nämä muistot siis maailman suurimmasta kaupungista. 

Näin kärjistetysti:

Näen itseni ravintolassa. Tilaan keskihintaisen menyyn, koska olen suomalainen. En tietenkään joudu maksamaan siitä mitään. En vielä, ehkä sitten joskus. Jos jaksan.

En myöskään jaksa odottaa turhia, vaan haluan kaiken nyt ja heti. Pyydän mestaria viestimään keittiöpäällikölle, että jokainen ruokalaji tulisi tarjoilla yht'aikaa. Pyydän myös lusikan, koska puikoilla ahmiminen vie tuhottomasti aikaa. Pyydän myös ketsuppia. 

Kun istahdan parturinpenkkiin, nielaisen aterian viimeiset suupalat ja hoputan parturia. Ehdotan, että tämä leikkaisi kaksilla saksilla eli molemmilla käsillä. Hän tekee työtä käskettyä. 

Kun palaan kotiin, en muista kummastakaan mitään. Mutta tiedän ruokailleeni ja käyneeni parturissa. Päättelen sen ketsupista rinnuksilla ja hiuksista, joista on vaikea sanoa, mitä niille on tehty, mutta voin sentään sanoa käyneeni niin syömässä kuin parturissa.

Huomenna taitaa olla lippispäivä. Onneksi on viikonloppu. Taidan käydä siinä viehättävässä puistokahvilassa, mutta otan oman ketsupin mukaan. Viimeksi se loppui kesken. 

Miksi emme säästäisi lisää aikaa (mihin?) ryhtymällä kuuntelemaan kirjoja sen saatanan satakertaisella nopeudella? Jokaisesta meistä voisi tulla oman elämänsä paavoväyrynen. 

Onko kirjallisuus jakautumassa kahtia? Toista kuunnellaan puolitoistakertaisella nopeudella yhden kerran — ja toista palataan lukemaan uudestaan vielä vuosienkin päästä? Kumpi niistä selviää? Vai tuhoutuvatko molemmat?

"Ensisijaisesti äänikirjaksi kirjoitetussa teoksessa nainen ja mies (äänikirjassa näyttelijät Pihla Viitala ja Samuli Niittymäki) keskustelevat Tärkeistä Asioista. Ajan hengen mukaisesti läpi käydään ainakin lapsuustraumat, monogamia, seksielämä, terapia ja ilmastonmuutos. Äänikirja tuo mieleen Hoks, Poks, Kaverin kanssa, Hupsis, Pupsis -podcastit, joissa kaverukset höpöttelevät viinilasillisen äärellä avoimesti kaikesta maan ja taivaan välillä. Vain vahvimmat kestävät loppuun asti." — Ylioppilaslehti, 2/2022

+++

Ai niin, kyseistä tokiolaisravintolaa ei enää ole. Mutta onneksi tuolta on nousemassa ravintoloiden uusi, innokas ja — ah, niin kirkasotsainen! — sukupolvi. He sekoittavat kaiken tehosekoittimissaan. Tehokasta sekoitusta. Tavara on samaa. Vain mössön värin voi valita. Vaikka asun mukaan. Kuppi, kansi, pilli ja imu päälle. Katso vaikka suoratoistopalvelua samalla. 

Seuraava viikko kalenterissa

Käytän sellaista pientä, Kochanielta samaani JHL:n kalenteria, jossa aukeaa uusi viikko, kun kääntää uuden aukeaman. Paperisissa kalentereissa on se hyvä puoli, että niistä näkee viikon kerralla — ja ne säilyvät. Tämäkin löytää tiensä lukuisten muiden joukkoon kenkälaatikkoon jossain kellarissa, kun kauan odotettu suuri vuosi 2020 vaihtuu vuoteen 2021, jolta minä en ainakaan uskalla odottaa yhtään mitään.

Kalenterin alakulmat on perforoitu, jotta ne voi repiä, kun uusi aukeama on ajankohtainen. Sen poisrevittävän osan jostain syystä olen aina syönyt. Teepä se kalenterin kulmille, jotka ovat joko tietokoneessa tai kännykässä. Ei ole vielä minulta onnistunut. Tänään siinä osassa, jonka söin, luki numero 7. Nyt siinä osassa, joka odottaa kohtaloaan viikon päästä, lukee numero 6. Niitä numeroita on ollut jo jonkin aikaa.

Numero kertoo tai kertoi jokaisen uuden viikon auetessa sen, kuinka monta viikkoa on Tokioon. Lentomme Kochanien kanssa Tokioon ovat vielä olemassa: lähtö 03.05. ja paluu 31.05. Helsinki—Haneda—Helsinki. Poikkeuksellisesti Haneda, josta olin jo ehtinyt iloita. 

Olen asunut, opiskellut, tehnyt töitä ja elänyt Tokiossa yhteensä noin viisi vuotta. Kiotossa olen jopa kirjoittanut, Tokiossa en koskaan. Tänä keväänä oli aika kirjoittaa Tokiossa. Ennen kaikki muu, mitä kuvitella saattaa, oli vienyt kaiken ajan, energian ja ajatusenergian. Nyt olisin varta vasten lähestymässä tuota elämäni rakkainta hirviötä kirjailijana, kirjoittaakseni, viimeistelläkseni seuraavan romaanini julkaisukuntoon. Mutta mitä todennäköisimmin ei.

Kirsikat kukkivat Aoyaman hautausmaalla, Meguro-joen varrella, Uenon puistossa ja vähäisimmissäkin kadunkulmissa kaikkialla kaupungissa. Kukat itsessään eivät ole mitään, mutta niiden vaikutus maailmaan on.

Tänä iltana Sirius heijastaa niiden vaaleanpunervan lounaistaivaalla, mutta pian aurinko nousee ja kadottaa sävyt kirkkauteensa. 

もし来年、お目にかかれば！

Kuinka keisaria kätellään

Odotat vuoroasi käytävällä, seinän suojissa. Päälläsi on shaketti, mutta ei mitään kultaista. Ei myöskään kiiltonahkakenkiä. Edellisen poistuttua salista astut muutaman askeleen niin, että olet melko lailla oviaukon keskivaiheilla. Hämärä sali on oikealla.

Teet yhdeksänkymmenen asteen käännöksen oikealle saliin päin ja kumarrat, astut saliin ja kumarrat. Kävelet suoraan kohti keisaria — matka voi tuntua pitkältä — noin parin, kolmen askeleen päähän, pysähdyt ja kumarrat.

Astut vielä askeleen, niin että yllät keisarin ojennettuun käteen, puristat kättä, et sano mitään, et vaikka keisari kysyisi vointiasi — mitä hän ei tee. Kun kättely on ohi, astut pari kolme askelta taaksepäin, kumarrat, käännyt yhdeksänkymmentä astetta ja palaat oviaukolle, käännyt yhdeksänkymmentä astetta keisaria kohti, kumarrat, käännyt yhdeksänkymmentä astetta poispäin keisarista, astut ulos salista, käännyt yhdeksänkymmentä astetta takaisin keisaria kohti ja kumarrat. Käännyt yhdeksänkymmentä astetta vasemmalle ja poistut keisarin näköpiiristä.

Seuraava vuorossa sinun jälkeesi kumartaa ja astuu saliin. 

When Doves Cry

Kuolemauutisia tulee tuutista, sanoi Kochanie. Ne henkilöt, joilla ainakin osaan elämäämme on ollut jonkinlainen vaikutus alkavat totisesti olla niitä, jotka jo poistuvat näyttämöltä. Anita Ekberg, Kenji Ekuan, Omar Sharif, Setsuko Hara, Laila Pullinen, Erkki Karjalainen, Umberto Eco, Harper Lee, Zaha Hadid, Imre Kertész, David Bowie ja vastikään Prince. 

Tokio syksyllä 1984. Elokuvateattereissa pyöri Footloose. Kymmenen vuotta Footloosen jälkeen tokiolaiset olivat sitä mieltä, että näytin aivan Bruce Willisiltä. Pakeneva hiusraja, nääs. Tuolloin (1984-85) olin vielä puhtoinen ja hiuksinen Kevin Bacon... Se taisi olla joku juttu: jokainen länkkäri näytti joltain amerikkalaiselta kuuluisuudelta. Siihen en ole enää viime vuosina törmännyt. Ehkä siihenkin on syynsä. Minä muutun. Tokio ei. Mahdottomuus. 

Klubeilla soi mm. Dear or Alive, Tears for Fears, Depeche Mode, Bronski Beat (Smalltown Boy), Duran Duran, Cyndi Lauper (Time after Time, ah...), Bruce Springsteen (Born in the USA, yes!), Queen, The Pointer Sisters (Jump!), Frankie Goes to Hollywood, Thompson Twins, Wham, Van Halen, Culture Club, Sade (Smooth Operator), Nena (99 tietenkin, mitä muuta?), Tina Turner, Don Henley (Boys of Summer!), Michael Jackson (Thriller) ja Prince (When Doves Cry)...

Japanissa ikäraja oli ja on 20 vuotta, kun puhutaan täysi-ikäisyydestä eli clubbailusta ja alkoholista. Kuuntelimme toki Dingoa (kiitos isäni, joka lähetti kasetin yli mantereitten ja merien, R.I.P.) matkalla klubeille Rikan tai Chiekon tai Yumin pikkuruisessa toyotassa. Suomi mainuttu siis.

Joku G.I Joe kysyi eräällä klubilla, missä esiinnyin. Niinkuin vakituisesti. Sanoin, etten esiinny, pidän vain hauskaa. Tanssimme silloin Princen tahtiin. Niitä tuli kunnon kimara.

Seuraavana viikonloppuna rokattiin sitten jenkkien tukikohdassa. Olisiko ollut Yokota tai Yokosuka, sivussa kuitenkin kaikesta oikeasta elämästä. Jossain vaiheessa joku halusi nähdä 外国人登録証明書-dokumentin. Se on ulkomaalaisten todistus siitä, että olivat rekisteröityneet Japanissa. Sellainen oli pakko olla ja pakko esittää sitä vaativalle viranomaiselle. Sitä varten piti antaa sormenjäljet. Minut heitettiin lentotukikohdasta ulos alaikäisenä.  

Olin seitsemäntoista.  

Sure, What's Love Got to Do with It.

Mutta kyyhkyillä ei ollut mitään syytä itkeä. 

Outoa! Kauhua! Outoa kauhua!

Haamu Kustannus julkaisee novelliantologian Valkoiset varpaat huhtikuun lopussa. Olen ilokseni - toivottavasti myös lukijoiden iloksi - siinä mukana. Oli hauskaa ottaa vapauttava sivuaskel niin lyhyeen muotoon kuin itselleni kovin tuntemattomaan genreen.

Mikäli haluat tietää, miksi yo. sana vapauttava on kursivoitu, osta antologia ja lue! Tässä ote Haamu Kustannuksen shopista:

”Valkoiset varpaat” kerää tarinoita taitavilta kertojilta, joista monet lähtevät tässä kokoelmassa ensimmäistä kertaa outouden ja kauhun maailmaan. Virpi Hämeen-Anttilan tarinassa kauhu hiipii uudistusten muodossa kirjastoon. Sami Hilvon tulevaisuudenkuvassa unet ovat kiellettyjä, mutta entä jos niitä silti näkee? Essi Kummun vinksahtaneessa rakkauskertomuksessa ruumiit leijuvat New Yorkin yllä. Anders Fager paljastaa Ruotsin sukellusveneskandaalien todelliset viholliset. Marko Hautalan tarinassa loma Etelä-Ranskassa vie pariskunnan muinaisiin luoliin, ehkä lopullisesti? Jaakko Yli-Juonikas johdattaa lukijan Suomen sisällissodan anatomiaan – kirjaimellisesti. Ja millaiseksi nuoren kotiapulaisen unelmatyö muuttuukaan Satu Grönroosin tarinassa.

Kuva oikealla johtaa kirjatiiseriin (youtube). Vaikuttava kansi Ivi Rebovan käsialaa.

Lisätietoja myös

Facebook:

https://www.facebook.com/haamukustannus

Twitter:

twitter.com/HaamuKustannus

一期一会

R&A ei taaskaan pettänyt. En enää istunut aamusta iltaan ja illasta aamuun laatuleffan parissa kuten vuosia sitten, vaan poimin rusinat pullasta. Makeimmat tulivat Tanskasta ja Suomesta, enkä ole vieläkään päässyt pois niiden luomasta tunnelmasta. Taide on vaarallista.

Kioton - ts. Kamigatan (上方) eli Kioton ja Osakan alueen - kulttuuri perustuu katoavan kauneuteen. Tokion kulttuuri tuoreuteen. Käsite edomae (江戸前) l. 'Edon (Tokion vanha nimitys) edessä', viittaa Tokion edessä olevaan merenlahteen ja sen antimiin. Nykyään Tokionlahdesta saa taas kalaa, kiitos kaupunginisien päätösten. Kiotossa juuri pilaantumaisillaan oleva on herkullisinta. Tämä koskee niin ruokaa kuin geishoja. Tokiossa taas arvostetaan tuoreutta ja jatkuvaa muutosta. Kiotolainen istuu mielellään tutun geishan tai hostessin (ホステス) hoiteissa, luo tähän suhteen, siinä missä tokiolaisen maksullinen baariseuralainen vaihtuu viidentoista minuutin välein aina uuteen. Kioto tunnetaan tsukemonosta eli pikkelsistään siinä missä Tokio tuoreesta sashimista. Siksi maailman suurin kalan ja merenelävien tukkutori Tsukiji sijaitsee merellisessä Tokiossa, eikä sisämaan, kukkuloiden ja vuorten ympäröimässä Kiotossa.

Voiko onnellisuuden kuvaus olla taidetta? Ehkä, mutta draamaa on onnellisuudesta vaikea repiä. Onko hyvä uutinen uutinen ollenkaan? Mitä meille uutisina syötetään vain siksi, että ne ovat huonoja?

Kaunis alkukevään ilta Arakichôssa, Tokiossa. Arakichô on juuri niitä Tokion helmiä, jotka täytyy vain löytää. Katu, tai korttelisto sijaitsee kahden pääväylän - Gaienhigashidôrin ja Shinjukudôrin välissä, eikä sinne löydä tietänsä kuin vahingossa, tai sitten joku vie sinut sinne. Oppaanani tuona iltana oli erään sinfoniaorkesterin intendentti, musiikki- ja diplomaattipiirien vakiohahmo Mme S, jonka peruukin asennosta pystyi päättelemään lähes minuutilleen kellonajan milloin milläkin kokkareilla ja vastaanotoilla. Mitä myöhäisempi ajankohta sitä iloisempi humalatila - ja peruukin asento sen mukainen. Hurmaava Mme S.

Ravintola tarjoili edomae-keittiötä. Tuoretta ja suoraan pannusta tai parilalta pöytään. Pieniä, mutta sitäkin maukkaampia annoksia. Ja se sake, mitä oli tarjolla kyytipojaksi. Humaltuneena keskusteluista, sakesta ja ravintolan rauhasta pyysin kohteliaimmin saada maksaa illan. Se kyllä järjestyi: lasku tuotiin urushi-tarjottimella. Lasku oli paperiliuska johon oli käsin kirjoitettu lähimpään kymmeneen tuhanteen jeniin pyöristetty loppusumma. Me kaikki - Mme S, minä ja ravintoloitsija - tiesimme, että todellinen loppusumma oli jotain aivan muuta. Mutta erotuksen Mme S suorittaisi sitten ravintolalle joskus myöhemmin.

Muistan vieläkin ruokalajien tuoksut, niiden suutuntuman ja maut, vaikka illasta on vuosia. Se hetki keväässä on menetetty lopullisesti, uusintavierailu ravintolassa olisi vain jo koetun toistamista. Ichigo ichie.

Ehkä kysymys oli katseesta. Pirjo Honkasalon dokumentin (ITO - kilvoittelijan päiväkirja) päähenkilö, ex-nyrkkeilijä, buddhalainen pappi katsoo läpinäkyvän sateenvarjonsa suojista johonkin, mistä minulla on vain hämärä ja hahmoton käsitys. Katse ei ole onnellinen, mutta se ei ole surullinenkaan. Siinä vain näkyy ihmettely ja etsiminen. Kaipuu johonkin, jonka olemassaolo, saati saavutettavuus ei ole varma. Mikä tässä elämässä olisi varmaa, koska kaikki on katoavaista. Elokuvan päähenkilön Yoshinobun Fujiokan pitämä baari sijaitsee juuri Arakichôn alueella. Baari tarjoaa buddhalaista sielunhoitoja ja mahdollisuuden humaltua. Tokion helmiä sekin.

Toinen unohtumaton katse, jonka R&A tarjosi, löytyi Nicolo Donaton ohjaamasta tanskalaisleffasta Brotherhood (Broderskab, 2009). Siinä katse oli löytäneen katse. Siinä katseessa ei ollut muuta kuin ohikiitävä hetki, jossa toinen elokuvan päähenkilöistä ymmärsi onnen. Mutta onni ei - tietenkään - kestä, vaikka niin haluaisimme. Katoava on kaunista. En halua paljastaa elokuvasta tämän enempää, sillä se on nähtävä. Suosittelen lämpimästi.

Ulkona on kuin kevät! On aika astua iltapäivään, koska sekin, kuten kaikki muukin, tulee lopulta katoamaan. Tai ainakin pimenemään illaksi ja yöksi,

Brokeback Mountain

Viinakortin käsikirjoitus (vaikkakin silloin vielä eri työnimellä) sai hahmon vuoden 2005 kevään ja kesän aikana. Olin päivännyt erään toisen käsikirjoitukseni saatekirjeen päivämäärällä 05.05.05 ja lähestynyt toiveikkaana muutamaakin kustantajaa. Tuon käsikirjoituksen suhteen en ole saanut parilta kustantajalta vieläkään vastausta, mutta hyvä niin. Ehkä palaan 'ykköseni' maailmaan joskus, ehkä en. Keväällä vapautui kuitenkin paljon kirjoittamisen energiaa, joten Viinakortin maailma tarinoineen ja henkilöhahmoineen muotoutui hyvin nopeasti.

Ajatus hallussani olevan viinakorttiin liittyvän 'jutun' kirjoittamisesta oli herännyt jo vuonna 2001 Tokiossa. Olin esitellyt aitoa viinakorttia tulevalle puolisolleni. Viinakortin sisällä oleva valokuva oli ollut minulle sekin tuttu jo vuosien ajan, mutta vasta tuossa tilanteessa ymmärsin sen arvon ja lähdin selvittämään sen taustoja. Valitettavan huonolla menestyksellä voitaisiin sanoa. Onneksi huonolla menestyksellä voitaisiin myös sanoa. Itse kallistun tuohon jälkimmäiseen, koska kaikki yritykseni rekonstruoida jo kauan sitten kuolleen ihmisen elämää edes jollain tavalla törmäsivät vaikenemisen - ja unohtamisen, niin tahallisen kuin tahattomankin - muuriin. Se toisaalta pakotti, mutta myös vapautti minut kirjoittamaan faktan sijaan fiktiota, kaunokirjallisuutta.

Syksyllä 2005 hain Oriveden opiston järjestämään Kohti mestaruutta -monimuotokoulutukseen ja pääsin työstämään 12 muun kanssa käsikirjoituksiamme työpajaan, joka kestäisi alkukeväästä 2006 kevääseen 2007. Syksyn hakuun laitoin Viinakortin silloisen, jo käsikirjoitusmuodossa olleen version. Työpaja antoi sitten oivat työkalut oman tekstin työstämiseen ,ja keväällä 2010 meistä kurssille osallistuneista jo 46% on ylittänyt julkaisukynnyksen.

Ang Lee ohjasi elokuvansa Brokeback Mountain kesällä 2004. Elokuvaa esitettiin ensin viidessä teatterissa - New Yorkissa, Los Angelesissa ja San Fransiscossa - 9. joulukuuta, 2005 lähtien. Elokuvan tuotto ensimmäisen viikonlopun jälkeen oli vaatimattomat 547.425 USD - elokuvan tuotantokulut olivat olleet 14 M USD. 133 esityspäivän jälkeen se olikin sitten tuottanut jo 178 M USD. Ansaitusti tulivat myös elokuvan saamat Oscarit. Hieno teos. Se oli minun pakko myöntää nähdessäni elokuvan Suomessa ensimmäistä kertaa elokuvan ensi-illassa 27. tammikuuta, 2006. Tarkennettakoon, että en ollut mukana BBM:n kuvauksissa Kanadassa, valitettavasti. Annie Proulxin novellin luin vasta elokuvan jälkeen. FYI.

Viinakortti syntyi ennen Brokeback Mountainia. Tästä lähdemme. Jos haluaa vertailla kahta (tai siis kolmea) eri teosta keskenään järjestys on: 1. Viinakortti 2. Brokeback Mountain (elokuva) 3. Brokeback Mountain (novelli). Ratkaisevaa tässä sinänsä yhdentekevässä järjestyskysymyksessä on Viinakortti-kirjan kirjoittajan oma historia kirjansa ja sen kirjoittamisprosessin kanssa verrattuna tässä tapauksessa elokuvaan ja novelliin Brokeback Mountain.

Mutta ennen kuin filmiyhtiön lakimiehet (tai Annie Proulxin kustantaja) Yhdysvalloissa huolestuvat, voin ilmoittaa, että en näe Brokeback Mountain -elokuvan (tai -novellin) olevan millään muotoa velkaa teokselleni Viinakortti, enkä täten tule nostamaan kannetta filmiyhtiötä (tai kustantamoa) vastaan. Nukkukaa rauhassa. Rest in Peace.

Näin yksinkertaista se on.

01.06.2009

Vaikka toukokuulla ja kesäkuulla ei elämässäni nykyään ole juurikaan minkäänlaista eroa  - ei sitä oikein löydy heinäkuustakaan... - niin siitä huolimatta kalenteripäivämäärät 01.01. ja 01.06. näyttävät säilyneen vuodenkierron 'katse taakse, tähän ja eteen' -tyyppisinä virstanpylväinä. Taidan elää puolivuotissuunnitelmaelämää, vaikka kevätpuolen ajanjakso onkin vain viisi ja syyspuolen (ml. tuo kesä, kesä, KESÄ!) ajanjakso kaksi kuukautta kevättä pidempi. Kvartaalielämään en ole vielä ryhtynyt. Nämä päivämäärät riittävät.

Mitä tapahtui kevätkaudella 2009? Sitä voisi kuvailla kliseisesti pilvillä ja auringolla, mutta koska konkretia rules, tässä sitä tulee:

Kirjaprojektin vaiheet suovat ajoittain toiveikasta valoa pimeyteen, mutta sitten se lyö taas märällä rätillä päin pläsiä. Yksi turhautumisen muoto on tietenkin blogivuodatukset. Tämäkin alkoi idealla julkaista yksi kässäri sopivina annoksina kevään mittaan. Nyt kevät on vaihtunut kesäksi ja kässäri löytyy kokonaisuudessaan tunnisteen 'Kaikkeuden kaupunki' takaa. Ei maailma muuttunut. Mutta minä muutuin. Ja teksti. Siihen vielä palaan.

Ennen sitä kuitenkin 'jotain muuta', koska eihän noin kummallisella tekstillä kukaan itsesuojeluvaistoinen kustantaja ota tuntematonta wannabe-esikoiskirjailijaa sisään. Se 'jotain muuta' elää ja kasvaa ja odottelee... Nyt tein kyllä väkivaltaa itseäni kohtaan kutsumalla itseäni wannabeksi. Esikoiskirjailijuus tai yleensäkin kirjailijuus per se ei ole se kirkkain tavoite, vaan kirjoittaa ja saada kirjoituksilleen lukijoita ja kirjoittaa lisää. Kirjailijuus on vain väline tai oheistuote (tai sivuvaikutus?). Olen jossain kuullut valitettavan sitä, kun ei keksi mistä kirjoittaa. Kirjoittamisen tarve kun on niin kova, mutta mihin sen työntäisi? Ups, nyt saatte pistää tämän kaksimielisen asiattomuuden villitsevän auringon piikkiin. Vaikka istun takahuonetoimistossani, jonne ei aurinko paista, niin pelkkä tieto sen olemassaolosta tuolla jossain (=ulkona) saa... noh... vetristymään. Tämä pitäisi osata talvellakin.

Takaisin aiheiden puutteeseen: jos niitä ei ole, niin eiköhän olisi hyvä jättää kirjoittaminen sikseen? Nyt juuri turhauttavinta tämän blogin administraattorille on se, ettei vielä voi täysin rinnoin hypätä toisen tekstin maailmaan ja saattaa sitä jonkinlaiseen versioon saakka, koska teksti - hyvin 'tärkeä teksti' - on vielä vaiheessa ja sen kirjoittaja siis löyhässä hirressä. Toisaalta ei voi täysin rinnoin jatkaa tuon 'jonkin muun' eli 'tärkeän tekstin' kirjoittamista, koska toivoo saavansa sille näkemystä l. juuri tuota kovaa konkretiaa.

Tämä on sijaistoimintaa. Pakkoliikkeenomaista sijaistärinää. Sormet vaativat verta päihinsä ja maailma ojentamistani. Katse taakse (siihen miksi tämä blogi sai alkunsa), tähän (on aika vähän kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, tuosta blogi/sivusto -linkkikokoelmasta huolimatta) ja eteenpäin, johon lupaan hellempää haahuilua sekä lukijoille että itselleni.

Koska on kesä ja valo. Se riittää.

BANKETTI 4/4

Illan lähetessä loppuaan selkien rivit ovat hajaantuneet ja puuvillaiset kaula-aukot repsottavat avoimina. Ympärilläni olevat kasvot vaihtelevat hieman punehtuneesta purppuraan. Yksi niistä istuu aivan edessäni ja kertoo minulle tarinaa, jolle vieressäni istuva tyttö estottomasti nauraa, hampaat lähes sopimattomasti välkkyen. Naurahdan kohteliaasti ja pyydän häntä jatkamaan.

Kuulen kuiskauksen korvani takaa. Jos soisitte. Kiitän tyttöä ja tuntematonta hauskasta illasta, nousen juopuneen meren ylle ja kurotan kaulaani sinua etsien. En näe saartani meren keskellä, käännyn ja uin pois.

Astun ulos bankettisalista hiljaiseen pitkään käytävään, jonka kiiltävät lattialaudat narahtelevat paljaitten jalkojeni alla. Samettiseksi kuluneen puun lämmin viileys rauhoittaa kuumeista mieltäni. Minut ohjataan pois sisäänkäynnistä, kohti kapeampana mutkittelevaa käytävää, jonka päässä minua odottaa tumman sinipunainen, öljypaperinen sateenvarjo. Astun puisiin kenkiini - kävelivätkö ne itse tänne? - ja kopistelen keväänhentoon lumisateeseen varjo ylläni.

Ulkona Kuutamopihalla, pienen sivuportin luona odottavat kärryt, joiden kupu on vedetty tiukasti alas pitämään poissa kaikkialle ulottuvat uteliaat katseet ja viivyttelevän talven viimeisen kylmän yön. Katsahdan ylös taivaalle, jolta minua tervehtii kirkas kuutamo ja keväisten lumihiutalten tanssi. Kaikki kimmeltää ylläni kuin miljoonien kesien tulikärpäset.

Nousen kärryihin ja istun avoinna pitämääsi tummaan silkkiin. Kätesi kietoutuu ympärilleni ja suojelee minua laskeutuneen yön kylmyydeltä. Tuoksusi on lämmin. Ruokokappaan pukeutunut jalkamies vetää kärryt kohti porttia ja niistä ulos ja johdattaa meidät tyhjiä sivukujia pitkin pois.

Jätämme kimmaltavaan lumeen mustat jäljet. Ne katoavat aamulla, kun kevät saapuu Kaikkeuden kaupunkiin.

LOPPU

BANKETTI 3/4

Juon lasin tyhjäksi sivusilmien seuratessa tapahtumaa. Maailma on täynnä epäoikeudenmukaisuutta, mutta myös asioita, joita meidän on vain vaikea ymmärtää ja hyväksyä. On myös paljon sellaista, mitä silmillemme annetaan, mutta jota emme halua nähdä. Jotain verhottua, hieman pelottavaa ja kuitenkin niin kiihoittavaa!

Nyökkään tytölle kiitokseksi. Katseeni kohtaa sinun ilkikurisen katseesi ja taivutan niskaani aavistuksen verran myös sinulle - tai ehkä niskani lihakset vain rentoutuvat hetken ja tulkitset sen nyökkäykseksi. Sen enempää se ei tule sinulle taipumaan. Minulla on tunne, että aavistat sen jo nyt, ja siksi huuleni koskettivat lasia, jossa sinun huulesi ja kielesi kärki kävivät.

Suonette anteeksi, tyttö sanoo ja poimii lasin tarjottimeltani, kohoaa polviasennosta takaisin ylös ja purjehtii luoksesi. Tyttö ojentaa lasin sinulle ja sinä sujautat sen hihasi suojaan.

BANKETTI 2/4

Juuri ne kaikkein viehättävimmät, ne joilla on suppusuut, raukea katse ja pienet kädet istuutuvat viereesi, yksi vasemmalle puolelle, toinen oikealle ja viimein kaunein kukista eteesi. Miten se sanotaankaan? Kummassakin kädessä kukka?

Sinä pienten perhosten ympäröimänä. Yksi on musta ja hopeinen, yksi vihreä ja persikka, yksi keltainen ja aniliini. Jokainen niistä kilpailemassa suosiostasi. Kateelliset katseet seuraavat, väsähtävät pian maailman epäoikeudenmukaisuuteen ja keskittyvät takaisin vanhoihin tai uusiin puheenaiheisiin. Minäkin seuraan, mutta en tee sitä kateuttani. En vain väsy katselemaan.

Kohotat käsivartesi suoraksi, pieni lasi sormissasi. Nyökkäät tytölle, mutta kulauttaessasi juoman sisuksiisi käännät leiskuvan katseesi minua kohti. Kumarrat tuuheat, mustina kiiltävät hiuksesi eteesi polvistunutta tyttöä kohti, kuiskaat jotain hänen korvaansa ja ojennat hänelle tyhjän lasisi. Tyttö nousee ja katseet heräävät jälleen seuraamaan häntä ja hänen kulkuaan. Mihin, kenen luokse tyttö on nyt menossa?

Tyttö kävelee pieniä askeleita, suoraryhtisenä, ylväänä ja arvokkaana pitkin istuvista selistä muodostuneita kujia kuin trooppisten vesien eksoottinen kala korallimatalikossa. Sitten hän kääntää suuntansa minua kohti ja tulee luokseni. Saanko kaataa teille hieman? Odottamatta vastausta tyttö pyyhkäisee asunsa helman suoraksi polviensa alle ja istuutuu eteeni kevyesti kuin keväinen päivä.

BANKETTI 1/4

Tummat autot mustine laseineen lipuvat pimeällä kujalla kuin syvänmeren petokalat.

Majesteettisen hillitysti ne seuraavat toinen toistaan, kääntyvät hitaasti kohti porttia, sujahtavat siitä sisään lähes äänettömästi, pysähtyvät hetkiseksi laskemaan lastinsa suojaisan katoksen alla ja jatkavat lipumistaan kohti toista porttia ja toista yhtä hiljaista kujaa.

Kujien kiveys, sadevesiojien vesi, pienet askelmat niiden yli, mykkien talojen suljetut ikkunaluukut, pilvien luovuttama hetkittäinen kuun sirppi ja alas satava sade, kaikki on hiljentynyt seuraamaan mustaa kulkuetta, joka ei anna vihjettä siitä, mitä tai keitä autoissa istuu tai mikä on talo, johon he astuvat ja mikä heitä siellä odottaa.

Banketti on ylenpalttinen, loistava, kirkas ja se kimaltaa kullalle, vihreälle ja punaiselle. Pitkät rivit istuvia ja juhlivia vieraita, rivi toisensa jälkeen. Puheensorina täyttää juhlasalin, lasit kilisevät, kipot ja kupit tulevat ja menevät. Juomia kaadetaan, kuumat annokset höyryävät, kylmät hikolevat kuumien vieressä. Tarjoilijoiden sukkajalat kiertävät kiireen vilkkaa salia päästä päähän, tuoden, vieden, noutaen, kaataen, hymyillen ja kumartaen. Puheet on pidetty, näyttämön soitantoa ja tanssia seurattu sivusilmällä, mutta tanssineiden ja soittaneiden tyttöjen laskeutuessa alas kuolevaisten joukkoon silmät seuraavat kovina kuka istuutuu ketäkin viihdyttämään.

C 3/3

Valot vaihtuvat. Kuulen taustalla ohi hurisevan liikenteen äänet ja hohkaavaan kuumuuden. Kuulen äänesi. Ylität katua ja minä nostan käteni ylös projektorin ja seinän väliin. Alhaalta ylös käteni sivelee kadun pintaa ja sille pysähtyneitä autoja. Käteni seuraa sinua kadun yli ja kuulen äänesi kysyvän, kuka olen. Käteni koskettaa sinua ja suljet puhelimesi ja palautat sen pukusi taskuun. Tunnen kosketuksesi paitani sisällä ja hiostuneella ihollani.

Olet kävelemässä kohti toimistoasi, paahtavan auringon alla, aamulla kuin kello. Rutiinisi. Kättäni kohti kääntyy vasemmalta jotain ja katoaa käteni alle. Keltainen ja vihainen ampiainen. Taksi viemässä aamun kiireisiä jonnekin. Käsi pysähtyy. Varjo seinällä pysähtyy. Sinä et astu ulos varjosta. Sinä jäät pimeyteen.

Herään lattialta puhelimeni ääneen. Ulkona on jo valoisaa, lumi on jäljellä. Sille on riittänyt tarpeeksi kylmyyttä. Tuntematon numero soittaa.

Ääni on muuttunut, mutta ääni on sama. Rva S. Katson seinälle heijastuvaa liikkuvaa kuvaa. Sinä olet poissa. Pienin nykäyksin pimeys laskeutuu kaupunkiin. 18:49 / +39 / 90%. Lupaan tulla.

C 2/3

Jokin kalvaa minua. Luulen sen olevan kadonneen metsän syytä.

En nuku koko yönä. Kuuntelen lumen hiljaista askelta katollani. Katson aikaani - ehtisin vielä - ja avaan yhteyden ulkomaailmaan. Kaikkeuden kaupunki klo 08:35, +32 astetta celsiusta, ilman kosteus 78%. Syksyn helleaallon aamu ja sen hehkuvat kadut aukeavat seinälle eteeni. Puut luovat syviä varjoja hehkuun, suojatien raidoitus hohtaa valkoisena, liikenne soljuu sen yli. Kaikki liikkuvat nytkähdellen. Mantereet ja valtameret ylittävä aika tulee hienolla viiveellä. Liikenne pysähtyy toisen tieltä ja katson katua ylittäviä jalankulkijoita.

Sinä kävelet risteykseen. Askeltesi rytmi ja ryhtisi eivät ehdi yli ennen valojen vaihtumista. Joudut odottamaan. Ehkä ehdit huomenna ja olet taas rutiinisi vaatimassa aikataulussa. Soitan sinulle.

Kestää hetken ennen kuin puhelu yhdistyy. Seinälläni hahmosi sujauttaa kätensä taskuun ja poimii puhelimen esiin. Katsot sen näyttöä. Tuntematon numero soittaa, se kertoo. Onko kasvoillasi toiveikas ilme? Vastaat.

C 1/3

Lumi putoaa tiheänä verkkona taivaalta alas kohti maata, kieppuu hetken pihani syvänteissä ja kulmissa, kunnes lopulta rauhoittuu putouksen aiheuttamasta kauhusta ja peittää paksunevalla harsollaan vielä vihertämään jääneen ruohon, rangoiksi valahtaneet omenapuut, aidan sakarat, avonaiseksi unohtuneen postilaatikon ja savitien sen edessä. Lumi pukee niityn valkoiseen ja kadottaa metsän näkyvistäni. Valkean verhon mukana päällemme laskeutuu pimeys.

Saadaksemme oikeutuksen elää meidän tulee lupautua kuolemaan. Pimeys, joka oli työnnetty mielen nurkkiin, muistin perukoille ja mattojen alle on astumassa esiin ja vaatimassa palkkaansa.

RVA S

Olet istumassa. Sinut löydetään. Kentän lähtöterminaali on tyhjentynyt jälleen kerran, vain sinä olet jäänyt jäljelle. Terminaalissa työskentelevät ihmiset katsovat ympärilleen kuin jotain etsien, laukkua vierelläsi, matkaan oikeuttavaa kiiltäväpintaista kartonkia ja passia tiukassa otteessasi. He katsovat sinua pitkään ja pohtivat mitä tehdä. Painuksissa olevaa päätäsi, leukaasi rinnallasi ja rannekelloasi, joka vielä juoksee vaikka aika on sinut itsesi jo jättänyt. Olet istunut siinä viikon.

Tietosi tarkistetaan ja minulle soitetaan.

M 2/2

Askeleeni johdattavat minut alas katua ja humisevan pikatien varjoon. Lähden ylittämään katua, mutta valot vaihtuvat vihreästä punaiseksi ja palaan varjon viileyteen odottamaan. Menetänkö sinut nyt? Kuljetko ohitseni jossain ja unohdat minut? Olen malttamaton ja lasken väheneviä valopylväitä kadun toisella puolella ja viimein ne loppuvat ja lähden kadun yli. Astun takaisin hohkeeseen.

Puhelimeni värisee huomiontarvetta taskussani, poimin sen ja vastaan, mutta siellä ei ole mitään.

Jostain mannerten välisestä maailmasta, korkeasta kirkkaasta tilasta vilahtaa jotain, jonka nimi voisi olla vaara. Se on keltainen, enkä ehdi sitä väistää, koska minulla on viimein päämäärä, paikka, johon mennä. Kuinka onnellinen siitä olenkaan ja kuinka kaunis maailma onkaan ympärilläni.

Paitsi tuo keltainen, joka minua lähestyy ja yritän nousta ylös, mutta polveni eivät toimi ja jalkani ovat alastomat ja niiden varpaat kaivautuvat hiekan viileyteen, joka tuoksuu kesältä ja siinä kesässä viileä hahmo lähestyy minua, hän kävelee suoraan kohti. Hänessä on jotain tuttua, mutta hän ohittaa minut. Yritän nousta ja seurata ja antaa hiekan kantaa minut luoksesi, mutta sitten jalkani pettävät, valahtavat voimattomiksi. Sitten käsivarteni. Rintani huokaa kerran vielä. Sitten lantioni. Rakkoni tyhjenee alleni ja kaikki muu. En usko, että ehdin enää.

Mikä on tämä pimeys keskellä lentokentän aamuista lähtöaulaa?

M 1/2

Astelen kiireisimpiä askeleitani taivaalta kaatuvan kuumuuden alla. En malta jäädä odottamaan maailman kulkevan ohitseni, vaan minun on ohitettava se, oltava nopeampi ja ehdittävä ensin, sillä jokainen menetetty hetki ilman tietoa sinusta ja siitä milloin sinut näkisin on askel kohti tyhjyyttä.

Kuumuuden alla, sitä väreilevässä ilmassa, siitä pehmenneessä kadun pinnassa ei ole minulle mitään. Minulla on vain haavekuva viileästä katseestasi, mutta taivas ei anna minulle suojaa, vaan se hyökkää kimppuuni kuin susi, kuumana ja kiimaisena.

RVA S 2/2

Kun sinusta ei kuulunut viikkoon, lähdin huvilalle. Ilta pimeni matkalla ja käännyttyäni huvilan ohi kulkevalle kujalle odotin näkeväni verannan valot loistamassa ja keräämässä hyönteisiä ympärilleen. Kääntäessäni auton pihaan odotin valojen viimein syttyvän, mutta avasin auton oven pimeään, jonka ehdottomuuden rikkoi vain kaskaiden öinen laulu.

Olitko kunnossa? ajattelin huolestuneena. Huomasin valehtelevani itselleni. Olin huolissani vain siitä, että olisit ehtinyt menehtyä päiviä aikaisemmin ja että loppukesän kuumuus olisi tehnyt tehtävänsä. Avatessani ovea pidätin hengitystäni. Astuin sisään ja vedin varovasti henkeä. Haistoin vain puutalon tuoksun. Ikkunaluukut olivat kiinni ja sisällä oli lähes viileää. Talossa ei ollut elämää, ei kuolemaa: se oli tyhjä.

Puhelimeni soi. En tunnistanut näytön numeroa. Suuntanumero viittasi Kaupungin itäpuolelle, lentokentälle.