Homo ludens

Tylsääkin tylsemmän sunnuntai-illan ainoa piristys oli yllättäen tv-elokuva vuodelta 2007: Jesse Stone ja ihmiskaappauksen mysteeri. Typerä nimi, mutta jokin herätti sohvahorroksesta ja sai katsomaan elokuvan. Se jokin ei nyt tällä kertaa ollut satunnaisen poliisipäällikön aikuinen ja viskiinmenevä charmi (pääosassa Tom Selleck!), ei Koillis-Yhdysvaltojen tunnelma (paljon sinisiä sävyjä) tai muun televisiotarjonnan vaihtoehdottomuus, vaan ilmaisun pienet keinot, taloudellisuus. Sekä se, että katsoin pätkän vailla minkäänlaisia ennakkotietoja tai -odotuksia. Ei elokuva muuttanut maailmaa ympärilläni, mutta toimi oivana palana sunnuntaistagnaatioon, kuten sanottua. On olemassa oikein Jesse Stone -elokuvien sarja. Löytyisiköhän se videovuokraamosta pelastamaa toisia ankeita sunnutai-iltapäiviä?

Kaamos Utsjoella on virallisesti ohi, mutta tammikuun henkinen kaamos tuntuu vain jatkuvan. Pitäisikö tämä juhlakauden jälkeinen krapula vielä kestää täysin selvin päin, kuten monet ovat päättäneet tehdä eli viettämällä tipatonta tammikuuta? Kuulostaa kurjuuden maksimoinnilta. Kärsimysten kautta... niin mihin?

Roman Schatz kirjoitti tänään jotain leikistä. Homo sapiens, homo economicus, homo industrialis ja viimein homo ludens - leikkivä ihminen siis, joka edustaa ihmisen viimeisintä kehitysastetta. Typerästä kuvasta huolimatta - kirjailijalla oli narunpätkä tai spagettia naamassaan - kirjoitus piristi ja toi hieman valoa tammikuun hämärään. Leikki on paljon: avomielistä, viatonta, tasa-arvoista, pasifistista, kevyttä, mutta myös kaiken ennakkoluulottomassa kyseenalaistamisessaan anarkistista ja vaarallista. Ainakin siis Schatzin mukaan. Mutta Schatz on varmasti oikeassa kirjoittaessaan, että paras tapa oppia on leikki ja että oppimisen pahin vihollinen on häpeä.

Lauantaiaamupäivä oli todellinen matka muistoihin, tarkemmin sanottuna oppimiskokemuksiin 80-luvun alkupuolella. Lähemmäs kolmekymmentä vuotta sitten olin hankkinut Tadaaki Kawatan monistenipun, jonka kannessa luki Japanin kieli. Siitä alkoi matka, jolle ei näemmä ole tullut loppua. Löysin muutama vuosi sitten vihkoja, jonka ruutuihin olin orjallisesti yrittänyt kopioida japanin kielen kirjoitusmerkkejä, ensin hiraganat, sitten katakanat ja viimein kanjit. Ovatpa nämä rumia, oli ensimmäinen ajatus. Ja rumiahan ne olivat, hädin tuskin luettavissa. Miten silloin ei pystynyt näkemään kirjoitusmerkkien olennaisinta, vaan lähestyi niitä täysin väärin perustein? Myöhemmin vasta ymmärsi sen, että toistaessaan kirjoitusmerkkejä sivukaupalla, jäljentämällä niitä merkki merkiltä, käsi ja käden lihakset vähitellen löysivät merkkien estetiikan ja pystyivät toistamaan sen paperin pinnalle.

Niin, lauantaiaamupäivällä istuin ensimmäisellä arabian kielen tunnilla ihmettelemässä niin kielen äänteitä ja varsinkin sen kirjoitusjärjestelmää. Olo oli yhtä avuton kuin melkein 30 vuotta sitten, mutta samalla huomasi estetiikan niin kirjoituksessa - tietenkin - kuin kielen muussakin ilmaisuvoimassa. Tiesittekö, että tervehdys 'marhaban' tarkoittaa käännettynä 'avaraan tilaan'? Avarat tilat kun ovat varmasti olleet nomadikulttuurin se luonnollisin tila.

Samat HS:n kulttuurisivut esittelevät kolmen bloggarin 'arkea'. Mielenkiintoisempi kuin itse artikkeli oli lukijoiden reaktiot eli asiasta käytävä keskustelu hs.fi:ssä. Taas jälleen.

Suuri osa kommenteista vei minut 80-luvun alkuakin kauemmas ja eräässä paikallislehdessä julkaistuun haastatteluun. Jutun tarkoituksena oli kuunnella minkälaisia ajatuksia ysiluokkalaisilla oli tulevaisuutensa suhteen. Itse erehdyin sanomaan, että haluaisin sellaista työtä, jonka tekemisestä voisin nauttia. Tämä sai paikalliset jäärät tietenkin järkyttymään. Eihän työtä tehdä sen takia, että siitä nautittaisiin, vaan siksi, että sitä pitää vain tehdä. Olin ilmeisesti onnistunut kyseenalaistamaan heidän elämänsä perustuksia.

Aivan Minä rakastan -juttusarjan oman paljastuksensa lopussa Schatz kutsuu taidetta kurinalaiseksi leikkimiseksi. Tämä bloggari julistaa vuoden 2011 leikin - ja uuden oppimisen vuodeksi. Nyt rimat alas ja tekemään!

P.S. Tuossa vieressä jo lupaus keväästä: kanzakuran kukkia Uenon puistosta vajaa vuosi sitten. Olkaapa hyvät.

Orpoja ikkunassa

Kävelen päivittäin erään antikvariaatin ohi. Sen ikkunan kirjat vaihtuvat tiuhaan tahtiin, mukana usein myös kotimaisen kaunokirjallisuuden uusimmat uutuudet, jopa hottein hotti. Ehkä lähistöllä asuu muutamakin kirjallisuuskriitikko, jotka vievät arvostelijankappaleensa ko. antikvariaattiin. Sen verran hyväkuntoisilta kirjat näyttävät. Onkohan niitä edes luettu? Pois se ajatus!

Olen seurannut kollegojen ja ystävä/kollegojen kirjojen ilmestymistä ikkunaan. Siinä on jotain surullista. Jokainen kerta kun näin tapahtuu, tulee miettineeksi kirjan elinkaarta. Näinkö lyhyt se on? Ne tulevat, kirjat ikkunaan kirja kerrallaan ja siinä se sitten on. Joku on luopunut hengentuotteesta vapaaehtoisesti ja erittäin pientä korvausta vastaan.

Onneksi kirjat myös menevät. Ne liikkuvat, kuten alan ammattilaiset sen sanovat. Se lohduttaa: kirja on saanut uuden lukijan, joka ei ehkä kirjasta hevin luovukaan. Edes pientä korvausta vastaan.

En ole vielä nähnyt esikoistani siellä. Joskus - eli niinä päivinä kun tunnen itseni jo muutenkin surkeaksi - kävelen kadun toista puolta ja välttelen mahdollista kohtaamista. Ehkä olen onnekas ja kävelen kadun varjoisempaa puolta juuri silloin, kun kirjani on antikvariaatin ikkunassa muiden toivottavasti vain hetkellisesti hylättyjen kohtalontovereittensa seurassa. Jos olen onnekas, en ehdi ikkunalle ennen kuin ne lähtevät jälleen 'liikkeelle'.

Pian päivittäiset kävelyreittini kaupungissa muuttuvat, enkä sen jälkeen enää pääse - tai joudu - seuraamaan kirjakiertoa tuon antikvariaatin ikkunassa niin säännöllisesti kuin nyt. Ehkä esikoiseni saa paikan ikkunalla ja kertoo siinä sitten ohikulkijoille oman versionsa kirjojen elinkaaren pituudesta ja omasta orpoudestaan, ennen kuin päätyy seuraavan lukijan mukaan, mieleen ja hyllyyn, uuteen kotiin.

Huh hellettä! eli Räsänen II

Väkivallan tekoja.

Kristillisdemokraattien ja Päivi Räsäsen taistelu on pehmennyt rauhalliseksi, avoimeksi keskusteluksi. Kiitos helteen - olettaisin - joka itse asiassa juuri tällä hetkellä on purkautumassa rankanpuoleiseksi sateeksi ainakin Korkeavuorella. Huuhtellee viimeisetkin kaasunrippeet Pride-marssijoiden simmuista ja massamuodin elitistiseltä Aleksilta.

Onneksi kukaan ei saanut pysyviä vammoja, kirjoittaa Räsänen Pride-kulkueeseen kohdistuneesta hyökkäyksestä. Näinhän se on nähtävä, mutta pitääkö tässä vielä fyysisesti vammautuakin, ennen kuin poliittisen eliittimme viimeisetkin vanhoillisänkyrät ymmärtävät, mistä lauantain iskussa oli kysymys? Eikö edes se, että miehiä epäillään todennäköisin syin myös poliittisten toimintavapauksien loukkaamisesta sekä kokouksen estämisestä herätä yhtään lisäkysymyksiä siitä, missä mennään ja mikä on itse kunkin vastuu meiningissä?

Mielestäni on suorastaan vastuutonta rajata huolta äärioikeistolaisten ja uusnatsismiin liittyvien ajatusten levinneisyydestä vain nuorten keskuuteen. Keskiviikkona vangituista kolmesta miehestä kaksi oli 18- ja yksi 20-vuotias. Mihin katosikaan Räsäsen kirjoituksessa (Väkivallan tekoja, 08.07.2010) perhe ja sen vastuu jäsentensä niin hyvin- kuin pahoinvoinnnistakin juuri tässä asiassa?

Olen seurannut KD:n ja sen puheenjohtajan aivoituksia jo jonkin aikaa. Mitä syvemmälle perusasioihin näissä perhepoliittisissa kysymyksissä puolue ja Räsänen menee, sitä enemmän minusta on alkanut tuntua, että itse perhe ei olekaan keskiössä ja tärkeä, vaan katse ja huoli puolueessa liittyykin politiikkaan. Jos Päivi Räsänen olisi todellisesti huolissaan perheestä yhteiskunnan tärkeimpänä yksikkönä, olisi KD:n taisteluvalmius kohdistunut jo aikoja sitten pois sateenkaariperheiden vastustamisesta yleisesti kaikkien perhemuotojen puolustamiseen.

Mutta mitäpä puolue äänestäjilleen eli kentälleen voi. Sillä hetkellä kun KD ottaa järjen käteen ja ryhtyy puolustamaan kaikkien perheiden elinehtoja, joutuu se sisällissotaan oman itsensä kanssa. Ei varmasti hyvä juttu millekään puolueelle.

Pride-kulkuetta vastaan tehtyä hyökkäystä puheenjohtaja kutsuu sentään typerän lisäksi myös tuomittavaksi ja huolestuttavaksi. Hyvä niin, sillä pelkkä typerä ei olisi riittänyt. Sillon se olisi viitannut hyökkääjien typeryyteen ja vähätellyt hyökkäyksen pojujen kolttoseksi. Olin salaa toivonut - myönnettäköön - että kysymys olisikin ollut poikien kolttosesta, pelkästä - vaikkakin ankarasti rangaistavasta - typeryydestä. Näin ei kuitenkaan ollut, kuten olemme saaneet lehdistä lukea.

Mutta mitä ihmettä puheenjohtaja tarkoittaa seuraavalla?

Voiko Pride-kulkuetta vastaan tehdyn typerän hyökkäyksen tulkita myös vastareaktioksi poliittisen eliitin voimakkaalle arvoliberalistiselle kehitykselle?

Puhdistavasta ja virkistävästä rankkasateesta huolimatta väsähdin ja ajatukseni puuroutuivat täysin tuon muotoilun edessä. Missä sijaitsee tai mikä on poliittinen eliitti? Onko se vihreät, vasemmistopuolueet, RKP ja kokoomus, jotka ovat sukupuolineutraalin avioliittolain kannalla? Mitä ihmettä on voimakas arvoliberalistinen kehitys? Mitä on arvoliberalismi? Onko se muutakin kuin vain yhdyssana, jossa taitavasti yhdistyy positiivinen sana arvo (hyvä! hyvä!) ja kirosana liberalismi (hyi! hyi!). Syyllistyykö ihmisoikeuksien puolesta toimiva, oikeuksiaan puolustava kulkue arvoliberalismiin? Mistä tässä oikein on kysymys? Vastuu hyökkäyksestä onkin Helsingin eliitillä eikä haja-asutusalueiden junteilla?

Räsänen päättää kuitenkin kirjoituksensa selkeästi itsestäänselvyyteen:

Demokraattisessa yhteiskunnassa tulee erityisesti huolehtia siitä, että perhepolitiikassa sallitaan rauhallinen, avoin keskustelu ja erilaisten mielipiteiden esittäminen.

Kannatetaan!

Kuten Räsänenkin uhkasi edellisen blogikirjoituksensa (Vihreät paljastivat arvojensa tärkeysjärjestyksen, 03.07.2010) viimeisessä, omassa kommentissaan tehdä, päätän minäkin pitää taukoa blogin kirjoittamisesta, mutta vain niiltä osin, jotka liittyvät KD/Räsäseen.

Kevyempää kesää!

Terrorismia

Olemme valmiit taistelemaan tässä asiassa.

Kristillisdemokraattisen puolueen puheenjohtaja ja kansanedustaja Päivi Räsänen - ja hänen puolueensa - on valmis taistelemaan, jotta avioliitto säilytettäisiin miehen ja naisen välisenä.

Räsäsen uusin blogikirjoitus 03.07.2010 on vastaus vihreiden kannanottoon sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta. Sukupuolineutraalia avioliittoa ovat ilmoittaneet kannattavansa myös kokoomus, SPD, vasemmistoliitto ja RKP.

Blogikirjoituksessa ei minua häirinnyt Räsäsen argumentaation hämäryys, koska samanlaista höpönlöpöä löytyy verkkosivustojen keskustelupalstoilta. Vai kertovatko seuraavat muotoilut kirjoittajan kristallinkirkkaasta ajatuksenjuoksusta: "Sukupuolineutraali avioliitto on sisäisesti ristiriitainen käsite", "Avioliitto merkitsee lähtökohtaisesti kahden eri sukupuolen väliseen jännitteeseen rakentuvaa suhdetta" tai ""Sateenkaariperheet" eivät ole syrjäyttäneet luonnonlakeja"? Nämä siis suoraa lainausta lääkärinkoulutuksen saaneen Räsäsen kirjoituksesta. Enemmän ja enemmän alkaa tuntua siltä, että verkkosivustojen keskustelupalstat eivät ole vain toimineet puheenjohtaja Räsäsen innoittajana, vaan että siellä on myös suurin osa kristillisdemokraattien kannattajajoukosta.

Ajattelun hämäryys tai suorastaan sen puute - mikä tässä tapauksessa on enemmänkin sääntö kuin poikkeus - ei siis aiheuttanut kovinkaan suurta innostusta (lue: pillastumista), mutta minua häiritsi suuresti se, että puolue on puheenjohtajansa suulla valmis taistelemaan tässä asiassa. Minkälaiseen toimintaan kristillisdemokraattien puheenjohtaja mahtaa tällä viitata?

Helsingissä viime lauantaina järjestettyyn Pride-kulkueeseen tehtiin isku. Hyökkäyksiä tutkitaan pahoinpitelyinä - yksi uhreista oli alle vuoden ikäinen vauva - ja viharikoksina. Viharikoksilla tarkoitetaan tekoja, joiden motiivina ovat ennakkoluulot tai vihamielisyys uhrin edustamaa viiteryhmää kohtaan. Vihamotiivia voidaan käyttää tuomion koventamisperusteena.

Pian teon jälkeen poliisi pidätti kolme miestä. Neljää miestä vielä etsitään. Epäillyt ovat 18-21 -vuotiaita ulkopaikkakuntalaisia suomalaismiehiä.

Mikäli pidätetyt todetaan syyllisiksi tapauksen noin kolmeenkymmeneen pahoinpitelyyn, tulee signaalin olla selvä: tällaista ei Suomen yhteiskunnassa sallita. Rangaistuksen tulee olla sen mukainen. Suomen rikoslain 6. luvun 5. pykälän rangaistuksen koventamisperusteet antavat mahdollisuuden rangaistuksen pidentämiseen, vaikka varsinaista viharikosta - tai rasistista rikosta - ei nykyinen Suomen laki vielä nimikkeinä tunnekaan. Tähänkin tullee ajan mukaan muutos.

Kristillisdemokraattisen puolueen puheenjohtaja Päivi Räsänen haastaa vihreiden, vasemmistopuolueiden, RKP:n ja kokoomuksen perinteisiä kannattajia liittymään kanssaan yhteiseen rintamaan tukemaan puoluetta, joka ei käy kauppaa perhe-arvoista. Tuolla haasteellaan Räsänen itse ryhtyi käymään poliittista kauppaa... ihmisoikeuksista.

Julistaa. Avioliittosota. Taistella. Rintama. Sotaisaa puhetta kristityltä ihmiseltä. Senkin takia avoin kysymys kristillisdemokraattisen puolueen puheenjohtajalle, bloggari Päivi Räsäselle:

Helsingin lauantaina järjestettyyn Pride-kulkueeseen tehtiin hyökkäys, jossa käytettiin savupommeja ja kyynelkaasua. Onko tämä sitä taistelua, johon viittasitte blogikirjoituksessanne 03.07.2010?

Jos olisin poliitikko Päivi Räsänen, tuomitsisin jyrkästi lauantain tapahtumat. Käy niin tai ei - uskon ettei - niin jo nyt minulle tuottaa suuria vaikeuksia olla pitämättä taisteluvalmiuttaan julistanutta puoluetta ja sen puheenjohtajaa osavastuullisina lauantain surullisiin tapahtumiin.

夏至祭

Olen vielä toimistolla vaikka koko maailma on ehtinyt ahtautua autoihin jo eilisillasta lähtien. Näin siksi, että voin tulla hyvin mielin toimistolle uudestaan taas sunnuntaina valmistautumaan tulevan viikon haasteisiin. Keskikesän juhlan - mittumaarin - juhliminen rajoittuu siis noin puoleentoista iltaan ja Helsingin rajojen sisäpuolelle muiden maahanmuuttajien kanssa, peruskantasuomalaiset kun ovat traditionsa vaatimusten mukaisesti valuneet autoletkoissa kohti kotikontuja ja mökkirantoja.

Paluu kotiin on jo hyvä - ja asiaa ihmettelevillekin hyväksyttävä syy jäädä juhannukseksi kaupunkiin. Puolen vuoden putki-sähkö-data-ymsyms- remontin jälkeen en tunne minkäänlaista tarvetta lähteä paria kilometriä kauemmas omasta uudesta keittiöstä, omasta uudesta kylpyhuoneesta, omasta sängystä, omien kirjojen (vaikka ovatkin vielä laatikoissa) läheisyydestä, omasta rakkaasta sohvasta... Poikkeuksen tekee kyllä grillijuhlat vielä myöhemmin tänään, mutta silloinkin pysytään tiiviisti HSL:n palveluiden piirissä, jos niistä nyt päästään tänään nauttimaan. No, taksi vie ja taksi tuo pitkin tyhjiä, juhannussateisia katuja.

Paitsi että, eipä Helsinki niin kovin tyhjä juhannuksena olekaan. Kaupunkilaisia, jotka eivät ahtaudu juhannukseksi autoihin ja mökkeihin on vuosi vuodelta enemmän. Mutta kaikki eivät olekaan maahanmuuttajia eli Helsingin uusimpia tulokkaita, vaan kaupunkiin jää myös varmasti osa Helsingin alkuperäisasukkaista. Suurin massa eli maaltatulleet pakenevat, mutta kaupungin menneisyys ja tulevaisuus jäävät. Plus vähäosaisin ja olennaisesti kaupunkiin kuuluva kansanosa, joille Kampin kauppakeskuksen tienoossa on mittumaaria kerrakseen.

Mökkeily - nyt korostettakoon sanaa mökkeily työleirin sijaan - on hauskaa sopivassa määrin nautittuna, mutta juhannus ja mökki -yhdistelmässä panos-tuotos -suhde on yleensä ollut aika heikko, ilmoista riippumatta. Cityjuhannus taas on osoittautunut joka kerralla positiiviseksi yllätykseksi, ehkäpä juuri siksi, ettei siltä ole odottanut mitään erityistä. Se ei voi mennä millään tavalla pilalle.

Mökkeily on hauskaa, mutta työleirit pitäisi kieltää. Oma vielä toteutumaton unelmani mökistä on yksinkertainen, mutta helppokäyttöinen. Ei metsää, ei kasvimaata, ei nurmikkoa vaan paljas kallio. Sähköä vain läppäriin - koska kirjoittamisesta ei ole lomaa, jos nyt lomaa yrittäjällä yleensä onkaan... - mutta ehdottomasti juokseva vesi ml. suihku ja sisävessa. Kesäelämä saa olla simppeliä, mutta puhdasta kiitos!

Ajattelin tässä mittumaarikirjoituksessani palata aiheeseen, josta mm. Anu Partanen kirjoitti Hesarin blogissaan: Kirjailija kauppatavarana, mutta ehkä pää on sittenkin kääntynyt moodille mittumaari, enkä päässyt itse aiheeseen ollenkaan. Paitsi että saan kuin saankin ympättyä tähän jotain Anun kirjoituksesta:

Kun kirjailija käyttää aikaansa kirjailijapersoonansa markkinoimiseen, kirjoittamiseen jää vähemmän aikaa.

Ensin tuo kuulostaa itsestäänselvyydeltä: tietenkin asia on noin! Mutta onko sittenkään? Eikö asioiden pohtiminen - myös julkisesti - palvelekaan myös itse asiaa, sen ydintä eli kirjoittamista? Itse ainakin hahmotan maailmaan paljon kirjoittamalla, ml. tässä blogissani, mikä sekin voitaneen laskea markkinoinniksi, kuten Anun lainaamassa New Yorkerin artikkelissa Our Marketing Plan oli präntättynä.

Kysymys on jälleen kumppanuudesta kirjailijan ja kustantajan välillä. Kustantaja ei voi sälyttää kaikkea markkinointia kirjailijaparan harteille, vaan kustantajan tulee tehdä osansa hyvässä yhteistyössä ja kumppanuudessa kirjailijansa kanssa. Kaikkeen ei kirjailijan tarvitse lähteä. Ja juuri siitä on tuossa (kirosanassa) brändäys kysymys: valinnasta. Hmmm... tässä tupsahdettiinkin isoon aiheeseen. Brändäys. Tästä ehdottomasti myöhemmin.

Itse muotoilisin tuon lainauksen seuraavasti:

Kun kirjailija käyttää aikaansa varsinaisen elantonsa hankkimiseen, kirjoittamiseen jää vähemmän aikaa.

P.S. Otsikossa on tietenkin ajankohtaan sopiva japaninkielinen ilmaisu ge-shi-sai, jossa kolme merkkiä eli kesä, saapua ja juhla voidaan avata myös lauseeksi 夏が至る祭りeli natsu ga itaru matsuri eli juhla jolloin kesä saapuu. Hyvää juhannusta siis!

Cityjuntin 'hyveet'

En malttanut olla otsikoimatta tätä kirjoitusta samoilla 'hyveillä' kuin Jyrki Kiiskinen päivän Hesarissa. Jyrki kiinnittää huomiota hyveeseen l. rehellisyyteen ja siihen liittyvään huonoon käytökseen. On rehellistä käyttäytyä huonosti.

Olen miettinyt hahmottelemaani ilmaisua cityjunttius, johon joutuu törmäämään tämän Suomemme pääkaupungissa valitettavasti päivittäin. Paradoksaalinen sana, jonka osien olettaisi kumoavan toisensa, mutta näin ei ole.

Korostettakoon vielä, että junttiudella ei tässä kirjoituksessa ole mitään tekemistä Kehä III:n sisä- tai ulkopuolisen maailman tai niiden rajojen kanssa, vaan sana kuvatkoon eräänlaista tietämättömyyden tilaa, johon liittyy myös kehittymättömät sosiaaliset taidot. Kun tämä on määritelmä, voimme helpommin hyväksyä sen, että a) juntteja on kaikkialla ja b) meissä kaikissa voi asua pieni juntti.

Sunnuntai-iltapäivä Strindbergillä. Täyttä. Vanhempi rouvashenkilö lähestyy vapaata pöytää - mikä tietenkin täynnä edellisten asiakkaiden tarjottimia ja astioita - kädessään tarjotin, jolla lasi viiniä ja salaatti tms. Sisäisen junttini vielä seuratessa tilanteen kehittymistä sen noin 0,7 sekunnin ajan - eli sen ajan minkä sisäiseltä juntiltani kestää havaita tilanteen mahdottomuus rouvan kannalta - keskeyttää viereisen pöydän mies ystävättärensä suukottelun ja ponnastaa ylös ja tekee rouvan tarjottimelle tilaa eli siivoaa muiden jätökset pois tieltä. Täysin ilman suurempia eleitä tai ihmettelyitä. Tilanteen kehittyminen ongelmaksi lopahti aivan alkuunsa ja ongelma hoitui pois päiväjärjestyksestä. Automaattisesti & Avuliaasti. Uskomatonta! Sisäinen junttini häpesi - ja oppi.

Kysymys on juuri oppimisesta. Kysymys on ymmärryksestä ja käsityksestä siitä, että kuinka paljon helpompi ja miellyttävämpi yhteinen ympäristömme on, jos ottaisimme toisiamme huomioon enemmän. Pellonpientareella kukin lampsikoon miten haluaa - eläköön tuo vapaus - mutta kaupungissa tulisi osata käyttäytyä. Automaattisesti & Avuliaasti. Tilanteen ratkettua rouva istahti alas nauttimaan kevyttä sunnuntaipalaa ja mies palasi suukottelemaan ystävätärtään. Pariskunta oli Ranskasta. Vive la Fraternité!

Testosterone aggression link disputed kertoo Nature-lehdessä julkaistu brittiläis-sveitsiläinen tutkimus. Tutkimuksen mukaan testosteronin määrä ei välttämättä lisääkään aggressiivista käytöstä ihmisillä, vaikka näin eläinkunnassa yleensä käykin. Tutkimuksen mukaan testosteroni ihmisillä saakin heidät käyttäytymään reilummin suuremman valta-aseman saavuttamiseksi. - On yleinen uskomus, että testosteroni aiheuttaa aggressiivisuutta. Mutta ihmiskunta on tätä monimutkaisempi, huomautti tutkimuksessa mukana ollut Ernst Fehr Zürichin yliopistosta, lainaa STT:n uutista mm. Kouvolan Sanomat.

Testosteronin kohdalla kysymys on edelleen vallasta, mutta eroja onkin siinä, miten tuo valta saavutetaan: rehellisellä väkivallalla vai lipevällä, suorastaan salakavalalla reiluudella? (Kts. Jyrki Kiiskisen kirjoitus Hesarissa tänään, johon viittasin jo aiemmin). Strindbergin ranskalaismiehen valta-asema hitaampien suomalaisserkkujensa joukossa oli kiistaton ja mies sai ihailevia katseilta ei ainoastaan ystävättäreltään vaan myös lähipöytien asiakkailta. Allekirjoittanut mukaan lukien.

Ihmiskunnan monimutkaisuus versus eläinkunnan yksinkertaisuus? Tästäkö tässä onkin kysymys? Ranskalaisen fraternitén monimutkaisuus versus suomalaisen junttiuden yksinkertaisuus?

Suuren ja ahtaan ihmisyhteisön (l. kaupungin) vaatimat taidot kehittyvät vain ajan kanssa ja oppimalla sekä hyväksymällä sen, että muitakin on. Se on elinehto. Mielenkiintoista tuossa Jyrkin kirjoituksessa oli myös sen jatko: keskustelu. Olen jo monta kertaa vannonut, etten lue lehtien keskustelupalstoja, mutta nyt tein sen taas. Kysymyksenasettelu ja keskustelu näytti ajautuvan tilanteeseen: töykeä & rehellinen vai kohtelias & huijari.

Olen matkustanut paljon Suomessa ja aina minua hämmästyttää tyytyväisyys, joka kiteytyy sanoiksi: meillä on täällä kaikkea. Hyvä niin, ei tyytyväisyydessä mitään vikaa ole. Eihän sellaisesta voi tuntea puutetta, minkä olemassaolosta ei ole tietoinen. Tästä joku toinen kerta - varsinkin siitä kaikesta, mitä Helsingissä tarjoillaan 'sushina' - mutta palatakseni tuohon vaihtoehtopariin 'töykeä & rehellinen vai kohtelias & huijari', niin kysymys tietenkin kuuluu miksi vaihtoehdoksi ei lasketa rehellinen ja kohtelias? Pyhä, suomalainen yksinkertaisuusko tässä taas puhuu?

Pieni gallup. Tai testi. Jokainen saa pisteyttää testin haluamallaan tavalla. Tai keksiä lisää kysymyksiä. Vastausvaihtoehdot ovat kyllä tai ei:

1. Avaanko ovia / pidänkö ovia auki tuikituntemattomille?

2. Astunko hetkiseksi ulos raitiovaunusta / metrosta päästääkseni pois jäävät ohitseni?

3. Pyydänkö anteeksi vierustoveriltani ja kiitän häntä väistämisestä, kun jään pois pysäkillä?

4. Ymmärränkö säännön 'ensin ulos, sitten sisään'?

5. Varaanko kassajonossa maksuvälineen valmiiksi?

Näitähän riittäisi...

Natural Born Comedian

Aamun lehti kertoo paljastavalla tavalla espoolaisten tyyli- ja huumorintajusta. Nimettömän diakonin tunnustukset osa 1: Espoo kehotti ohjaamaan asunnottoman muuttamaan Helsinkiin. Tässä tarkemmat ohjeet: a) siirrytään Espoosta Helsinkiin, b) avataan poste restante -osoite, c) käydään Albertinkadun maistraatissa kirjautumassa helsinkiläiseksi ja d) siirrytään Kallion toiselle linjalle, jonka Helsingin asunnottomien sosiaalipalveluista kyllä järjestyy paikka tilapäismajoitukseen.

Kerrassaan loistavaa! Pois silmistä, pois mielestä ja tietenkin pois menoeränä Espoon kaupungin kituliaasta budjetista. Tyylitajusta se kertoo tietenkin siinä mielessä, että tuossa yllä on kuvattu kätevä tapa päästä eroon Espoota rumentavista asunnottomista. Huumorintajusta tuo kertoisi, jos asunnottomien siirtäminen Helsinkiin ei olisi totta. Mutta kun se on.

Ilmiö eli asunnottomien siirtyminen/siirtäminen vaikuttaa olevan maan tapa, ei siis pelkästään Espoosta Helsinkiin kohdistuvaa muuttoliikettä. Pum, pum! Taas saatiin ammuttua yksi pummi alas ja piäkaupunkiin. Muuta siis ei tarvita kuin tuo kirjautuminen helsinkiläiseksi Albertinkadulla. Ja tietenkin vakava sosiaalinen ongelma: asunnottomuus.

Suomessa on noin 8 000 asunnotonta, joista Helsingissä aamun artikkelin mukaan 3 150. Espoossa on tuon samaisen artikkelin mukaan 490 asunnotonta. Helsingin asukasluku syyskuussa 2009 oli 582 169 ja Espoon samassa kuussa 243 900. Koko maan väkiluku oli viime kuussa 5 346 821 (katsokaa tiedoston alaosasta yhteenlaskettu väkiluku). Näiden lukujen kanssa pelaaminen ei vaadi korkeampaa matematiikkaa: totuus paljastuu jo silmäillessä.

Ongelmaa ei siis espoolaislogiikan mukaan ole, jos sille ei ole ratkaisua.

Menipä tämä ihmettelyksi... Vakaa aikomukseni oli kirjoittaa kadun toisella puolella olevan leipäkaupan luonnonlahjakkuudesta komedian saralla. Pelkästään sen takia siellä kannattaa käydä ostamassa aamun ja päivän leivät ja paakkelsit. Kesäaamuisin pyjamassa tietenkin. Leipäkaupan myyjätär valkoisessa takissaan puhuu äidinkielenään venäjää.

Eräänä kesäisenä maanantaiaamuna erehdyin toivottamaan hyvää viikonjatkoa. Vastaukseksi sain kivahduksen: "Viikonloppu meni jo!" Tämä selvä.

Tänään eli harvinaisen pimeänä ja hyisenä maanantaiaamuna (todellisuus, jonka 3150 helsinkiläistä kohtaa ilman 'asumisen' tarjoamaa lämpöä...) erehdyin kysymään tuoremehua:

- Tuore?! Mehua? tulee nopea ja kipakka sekä hyvin ihmettelevä kysymys.

- Niin sellaista litran pakkausta esimerkiksi appelsiinimehua, yritän selvittää asiaa.

- Jos minä puristaisin Teille tässä tiskillä mehua suoraan appelsiinista, niin se olisi tuoretta! Me emme myy tuoremehua, kuului tyhjentävä vastaus.

Niinhän se on. Asiat ovat kuten sanotaan. Tuoremehu on tuoremehua, vaikka siitä olisi tuoreus kaukana, eikä ongelma ole ongelma, jos se siirretään Helsinkiin.

Sami

P.S. Jännä juttu muuten: asukaslukuun lasketaan myös asunnottomat, vaikka he eivät asu missään. Mielestäni asumiseen tarvitaan asunto.

P.P.S. Natural Born Comedian viittaa tietenkin leipäkaupan myyjään. Tämä kaikella leipäisellä lämmöllä tietenkin!

KAGAMI-ITA

Helsingin kevättä on ilahduttanut loistava Aasia Helsingissä -festivaali, joka on tuonut tinkimättömällä asenteella aasialaisen teatterin ja tanssin perinteisiä helmiä ihasteltavaksemme jo yli kymmenen vuoden ajan. Aleksanterin teatterin ylälämpiön teosesittelyt ja itse esityksen aikaiset lyhyet esittelyt ovat onnistuneet viemään yleisön syvemmälle näiden taiteenlajien maailmaan - selkeä ja tärkeä bonus huiman esteettisen kokemuksen lisäksi tietenkin.

Tänä vuonna oli vuorossa japanilainen 1300- ja 1400-lukujen vaihteessa syntynyt noo-teatteri, jota oli tullut esittämään Kita-koulukunnan 150 vuotta toiminut Oshima-noo-teatteri Fukuyamasta, Hiroshiman läänistä.

Olen saanut nähdä noo-teatteria iltaesityksenä soihtujen valossa Tokiossa. Esityskokemus oli puhtaasti esteettinen, koska en ollut perehtynyt noo-teatterin saloihin edeltä käsin. Tällä kertaa - kiitos järjestäjien rautaisen ammattitaidon - avatui tuo ankaran tyylitelty ja minimalistinen teatteri minulle aivan uudella tavalla.

Alun lyhyt esittely oli huimaa kuultavaa. Erityisesti jäi mieleen noo-näyttämön takaseinän maalattu kuva männystä, joka ikivihreänä puuna sopii usein ulkona esitettävän näytelmän lavastukseksi kaikkina vuodenaikoina. Seinän nimi on kagami-ita. Helpottaa huomattavasti lavastajan työtä.

Kagami tarkoittaa peiliä ja ita levyä eli tässä puulankuista rakennettua seinää. Mitä tuo peili sitten heijastaa?

Mäntypuussa asuu jumaluuksia ja noo-näytelmää esitetään periaatteessa noiden jumaluuksien viihdyttämiseksi. Mutta jos leveä ja monihaarainen japanilaismänty - unohtakaa siis suomalainen suora, taivaaseen kohoava punamänty - asetettaisiin näyttämön eteen, niin yleisö ei pystyisi seuraamaan näyttämön tapahtumia ollenkaan. Siksi näyttämön takaosassa on tuo 'peili', joka heijastaa sitä, mitä katsomossa näkyy eli jumalten asuttaman männyn!

Kolmen illan aikana on yleisö siis istunut haltioituneena japanilaisten jumaluuksien seurassa katsomassa noo-näytelmiä. Hienoja iltoja kaikki!

Tänä keväänä järjestetty poikkeuksellinen Aasia Helsingissä -festivaali järjestetään kuitenkin viimeisen kerran. Ensi vuonna emme enää näe aasialaisen teatterin ja tanssin huippuja Helsingissä. Asiasta kirjoitti myös Helsingin Sanomat.

Ehkä opetusministeriön tulisi käyttää arvokasta aikaansa ja perehtyä toimialansa tapahtumiin ja tekijöihin. Sekä käydä katsomassa, mitä peilissä näkyy.

Räkää, räyhää ja rasismia!

Se on nyt lama, kaverit. On muuten ollut jo jonkin aikaa. Mitä me tässä enää miettimään, ajattelemaan eli hienostelemaan... Annetaan palaa nyt ja kunnolla, kun siihen on kerrankin taas tilaisuus!

Lama - tai Huono Taloudellinen Tilanne, kuten sitä poliittisesti korrektisti kutsutaan - näkyy, kuuluu ja varsinkin haisee. Enkä nyt tarkoita sitä vakiojengiä raitiovaunun takaosan viimeisillä penkeillä, vaan aivan uusia tulokkaita tässä Räkää, räyhää ja rasismia -puolueessa. Nykyinen Huono Taloudellinen Tilanne tuli nopeasti ja yllättäen - tai niin ainakin väitetään - mutta onko myös Huonon Taloudellisen Tilanteen heijastuminen kaupungin kaduille ja liikennevälineisiin sekin nopeutunut? Siltä vaikuttaa.

En yhtään aliarvioi niiden yt-neuvotelluiksi eli työstään pihalle joutuneiden hätää itsensä ja perheensä tulevaisuudesta - kuinka voisinkaan - mutta ihmettelen sitä muutosta, mikä tapahtui asenteissa ensimmäisten pörssikäyrien kääntyessä kohti kaakkoa ja ensimmäisten irtisanomisuutisten iskeytyessä kansakunnan tajuntaan: räkää, räyhää ja rasismia!

Suomalaiset yhdistää vain yhteinen vihollinen ja nälkävuodet. Hyvinä aikoina vain laiskistumme, pulskistumme ja käyttäytymisestämme tulee vapaamielistä eli moraalisesti arvelluttavaa. Nyt on aika palata perusarvoihin: ahdasmielisyys, angst ja apatia kunniaan.

Olen aloittanut kolmen kohdan uudelleenkoulutusohjelman itselleni. Ohjelman nimi on RRR.

Kohta 1, Räkiminen:

Opettelen räkimisen jalon taidon, enkä vetoa sitä harjoittaessani kiinalaisen lääketieteen käsitykseen sen hyödyllisestä vaikutuksesta. Vetoan Huonoon Taloudelliseen Tilanteeseen.

Kohta 2, Räyhääminen:

Vedän naamalleni happaman ilmeen aina kaupungilla liikkuessani. Olen pahoillani, parempaan en pysty, koska uudelleenkoulutusohjelmani on vasta aluillaan.

Kohta 3, Rasismi:

Aloitan aamuni lausumalla kylpyhuoneen peilikuvalleni: Hauveli. Hauveli. Hauveli.