Seuraavaa vuosituhannen vaihdetta odotellessa...

En pääse millään sen yli, että Sinulle on postia -elokuva ja David Lynchin Mulholland Drive syntyivät vain noin kolme vuotta toisistaan erillään. Edellinen vuonna 1998 ja jälkimmäinen vuonna 2001. Ne kun eivät ole kuin eri maailmasta: ne ovat kuin eri planeetalta.

En tiedä voiko mihinkään ryhtyä vahingossa, mutta ryhdyimme tänään katsomaan Sinulle on postia -elokuvaa. Ensin se toimi kaikessa siinä nostalgiassa, mitä tulee tietotekniikkaan ja... no kaikkeen siihen viime vuosituhannen lopun... no, nostalgiaan. Mutta sitten asetelmallisuus, turvallisuus — kumpikaan romanttisen komedian (?) osapuolista ei ollut (vielä) kunniallisesti naimisissa — ja ennalta-arvattavuus päätti puolestamme. Jotain muuta. Mulholland Drive...

... jonka olin nähnyt jo niin monta kertaa ja ollut yhtä monta kertaa häikäistynyt, iskeytyi 4K-versiona sisään ja näyttämään kaiken sen kauneuden ja kauheuden, jonka elokuva voi ylipäätään sisältää.

Mitä tapahtui vuosituhannen vaihteessa? Mitä sellaista, jonka aikana ainakin näiden esimerkkien valossa noustiin idioottimaisesta asennepläjäyksestä vapaan taiteen vaikuttavaan maailmaan? Pelkän kymmenjärjestelmän rytmissä tapahtunut vaihdos ei voi selittää asiaa. Mikä sitten...

Entä sitten tavoitteet? Tietenkin Sinulla on postia tavoitteli aivan eri katsojakuntaa kuin Mulholland Drive. Se tietenkin on itsestään selvää. Kuin on myös se, että edellisen näki xxx-määrä enemmän katsojia kuin jälkimmäisen.

Summa summarum: paska haisee vain hetken, sitten se häviää, mutta taide säilyy, kehittyy ja syntyy uudelleen yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja!

Nyt sitä itseään joutuu taas lapioimaan hartiavoimin pois itsensä läheisyydestä. Kuinka kauan olikaan siihen, kun vuosituhat taas vaihtuu?

Puolitoistakertaisella nopeudella?

Olen löytänyt Ylioppilaslehden näköislehdet. Vanhojakin vuosikertoja lueskellessa kuluu tovi jos toinen. Ne ovat usein melkoisia aikamatkoja menneisyyteen ja ajatteluun vuonna sirppi ja vasara. Ajattelu ei vanhene koskaan; sen tulokset kyllä. Varhaisin näköislehti näyttäisi olevan 18/2008, joten kovin kauas kerrostumiin ei tarvitse vaivautua/kaivautua.

Innolla odotan päästä lukemaan joskus tulevaisuudessa kuluvan vuoden vuosikertaa 2022. 

Ylioppilaslehden numero 2/2022 tarjoilee lukijoilleen SUURMENESTYKSEKSI NOUSSEEN KIRJASYKSYN JATKO-OSAN eli "Kliseitä kevään tarpeisiin". Alaotsikot kertovat paljon: Nämä "herättävät keskustelua", Näistä "voimaannutaan", Nämä "toimivat äänikirjana" jne. "Ironiset" lainausmerkit Ylioppilaslehden. 

Mukana on myös todellisia väliotsikkoherkkuja, mutta lukekaa toki artikkeli itse. Ei maksumuuria. 

Osa itse "arvioista" osuu, osa upottaa kunnolla, osa taas jää joidenkin kevään tekeleiden lailla "horinan" tasolle. Yhdentekevä kun on yhdentekevää. Mukana kaunokirjallisuuden lisäksi myös tietopuolta.

Edelläkin mainitun alaotsikon Nämä "toimivat äänikirjana" alla lukee jotain käsittämätöntä — ja käsittämättömyydessään kylmäävää.

"Kuuntele puolitoistakertaisella nopeudella myös: "

En halua tässä yhteydessä puuttua äänikirjojen ihmeelliseen maailmaan tämän enempää, haluan vain valaista niitä mielikuvia, joita ko. pieni rivi minussa herätti. Saattaa olla, että samalla avaan vähän muutakin, mutta jääköön lukijan pohdittavaksi mitä.

En edes tiennyt, että tuollainen oli mahdollista: kuunnella puolitoistakertaisella nopeudella. 

Näen itseni ravintolassa. Löysin sen vahingossa eräänä iltana, kun vieraani — suomalainen toimittaja — halusi illan päätteeksi vielä kupposellisen sakea. Kysymyksessä oli todellinen löytö, sillä jopa ravintolan nimessä viitattiin olotilaan "olla piilossa". Saimme eteemme höyryävän kuumat oshibori-pyyhkeet, pienet alkupalat ja meistä huolehtivan mestarin suositukset sakeksi. Päätin tulla uudestaan.

Ravintola oli sopivasti kotimatkalla töistä. Vein sinne toki muitakin, mutta usein vain itseni ja vähitellen nousin asiakaskunnan ranking-listassa melkoisen korkealle. En tiedä, kuinka korkealle, koska niistä asioista ei puhuta.

Ravintolassa oli kolme menyytä: 5 000, 7 000 ja 10 000 jenin menyyt. Niiden sisältö toisti mukailtua kaisekin kaavaa ja oli keittiömestarin päätettävissä. Toiveita sai toki esittää, kuten silloin, kun vieraanani oli kasvissyöjiä Suomesta, mutta muuten kannatti vain alistua ja antautua. Söin silloin siis vielä lihaa, jota oli toki menyyssä vain vähän, mutta kuitenkin. 

Samoilla hoodeilla oli parturi, jonka asiakkaaksi hakeuduin heti Tokioon muutettuani. Ensin tuotiin teetä ja sitten pyydettiin täyttämään kaavake. Yksi kaavakkeen kohdista kysyi: Onko Teillä aikaa? Tämä tarkoitti tietenkin sitä, että tulisiko asiakas hoitaa mahdollisimman nopeasti vai onko tällä mahdollisuutta jäädä nauttimaan rauhallisesta hetkestä keskellä kiireistä arkea. Rastitin: Kyllä. En koskaan katunut ko. rastia, päinvastoin.

Luottoparturini sai kutsun myös läksiäisiini, kun kolme vuotta Tokiota ja noin seitsemän-kahdeksankymmentä parturointisessiota oli tullut täyteen. Oli se sen arvoistakin. Aivan kuin olisi käynyt kylpylässä rentoutumassa.

Nämä muistot siis maailman suurimmasta kaupungista. 

Näin kärjistetysti:

Näen itseni ravintolassa. Tilaan keskihintaisen menyyn, koska olen suomalainen. En tietenkään joudu maksamaan siitä mitään. En vielä, ehkä sitten joskus. Jos jaksan.

En myöskään jaksa odottaa turhia, vaan haluan kaiken nyt ja heti. Pyydän mestaria viestimään keittiöpäällikölle, että jokainen ruokalaji tulisi tarjoilla yht'aikaa. Pyydän myös lusikan, koska puikoilla ahmiminen vie tuhottomasti aikaa. Pyydän myös ketsuppia. 

Kun istahdan parturinpenkkiin, nielaisen aterian viimeiset suupalat ja hoputan parturia. Ehdotan, että tämä leikkaisi kaksilla saksilla eli molemmilla käsillä. Hän tekee työtä käskettyä. 

Kun palaan kotiin, en muista kummastakaan mitään. Mutta tiedän ruokailleeni ja käyneeni parturissa. Päättelen sen ketsupista rinnuksilla ja hiuksista, joista on vaikea sanoa, mitä niille on tehty, mutta voin sentään sanoa käyneeni niin syömässä kuin parturissa.

Huomenna taitaa olla lippispäivä. Onneksi on viikonloppu. Taidan käydä siinä viehättävässä puistokahvilassa, mutta otan oman ketsupin mukaan. Viimeksi se loppui kesken. 

Miksi emme säästäisi lisää aikaa (mihin?) ryhtymällä kuuntelemaan kirjoja sen saatanan satakertaisella nopeudella? Jokaisesta meistä voisi tulla oman elämänsä paavoväyrynen. 

Onko kirjallisuus jakautumassa kahtia? Toista kuunnellaan puolitoistakertaisella nopeudella yhden kerran — ja toista palataan lukemaan uudestaan vielä vuosienkin päästä? Kumpi niistä selviää? Vai tuhoutuvatko molemmat?

"Ensisijaisesti äänikirjaksi kirjoitetussa teoksessa nainen ja mies (äänikirjassa näyttelijät Pihla Viitala ja Samuli Niittymäki) keskustelevat Tärkeistä Asioista. Ajan hengen mukaisesti läpi käydään ainakin lapsuustraumat, monogamia, seksielämä, terapia ja ilmastonmuutos. Äänikirja tuo mieleen Hoks, Poks, Kaverin kanssa, Hupsis, Pupsis -podcastit, joissa kaverukset höpöttelevät viinilasillisen äärellä avoimesti kaikesta maan ja taivaan välillä. Vain vahvimmat kestävät loppuun asti." — Ylioppilaslehti, 2/2022

+++

Ai niin, kyseistä tokiolaisravintolaa ei enää ole. Mutta onneksi tuolta on nousemassa ravintoloiden uusi, innokas ja — ah, niin kirkasotsainen! — sukupolvi. He sekoittavat kaiken tehosekoittimissaan. Tehokasta sekoitusta. Tavara on samaa. Vain mössön värin voi valita. Vaikka asun mukaan. Kuppi, kansi, pilli ja imu päälle. Katso vaikka suoratoistopalvelua samalla. 

Lajityypillisen käyttäytymisen jälkeen

On se kummallista. Siinä vaiheessa, kun kirjailija päästää käsikirjoituksensa eteenpäin kohti painoa, antaa siis painoluvan, putoaa hän välitilaan, jota ainakin katoliset kutsuvat kiirastuleksi. Latinaksi purgatorium l. puhdistupaikka. "Katolisen teologian mukaan olotila, jossa pelastuneen ihmisen sielu kuoleman jälkeen puhdistuu (lat. purgare, 'puhdistaa') synneistä ennen taivaaseen pääsyä." (lähde: Wikipedia).

Nyt hätiköin, sillä näemmä päästäkseen puhdistumaan ihmisen sielun on pitänyt ensin pelastua, ja sitten vasta puhdistua synneistä ennen taivaaseen pääsyä. Taivaspaikka taisi jäädä haaveeksi, mutta katsotaanpa tilannetta vielä konkreettiselta kirjallisuuden kannalta. Kun kirjan käsikirjoitus on valmis, menee teksti taittoon ja pian sieltä tuleekin sitten oikovedokset. Vasta tässä vaiheessa käsikirjoitus alkaa näyttää kirjalta. 

Oikovedosten  kanssa tarkistetaan vielä viimeisetkin pilkut ja pisteet, sanat ja niiden oikeinkirjoitus sekä sanavalinnat, mutta kovin suuria muutoksia ei saa enää tehdä. Kun oikovedokset ovat edessä joko näytöllä tai ihan tulosteena, on tekstiä luettu ja hiottu jo monen monituista kertaa. Älkää edes yrittäkö kysyä: "Kuinka monta versiota jouduit kirjoittamaan ennen kuin tuli valmista?" Jotkut sen tietävät suoralta kädeltä, minä vastaan varmuuden vuoksi "miljoona".

Kaikesta kirjoitetusta tekstistä lopulliseen painotuotteeseen pääsee noin 10—13 prosenttia. Lajityypillisen käyttäytymisen tapauksessa sivuja on ennakkotiedoista poiketen 408, joten lukijalle saavuttamatonta, joissain tiedostoissa ja käsikirjoitusnipuissa olevaa tekstiä on vähintään 3672 sivun verran, ehkä himpun verran enemmän. Laske siitä sitten versiot! Lopullinen romaani on jäävuori. Pinnan alla suurin osa, mutta jos sitä ei olisi, keikahtaisi jäävuori aivan toiseen asentoon.

Ennen kuin jäävuori ajelehti lähetin ohjaamana kotisatamaan eli ennen kuin kirjailijan tekijänkappaleet saapuivat, oli mieli käynyt jo monta vuoristorataa, eikä kirjojen, oikeiden fyysisten kirjojen ilmestyminen keittiön pöydälle hidastanut vauhtia ollenkaan, vaan taas kiidettiin, mutta tällä kertaa suoraan kohti korkeuksia! Istuimme Kochanien kanssa juhlistamassa sitä, olin ottanut itselleni päällimmäisen työkappaleeksi ja Kochanie sai siitä vierestä omansa omistuskirjoituksella varustettuna. Hypistelimme kirjaa, minä selailin, Kochanie varovasti jo luki ja naukkailimme Kyrön pinkkiä giniä. Tuote oli niin hyvää, että sitä on pakko mainostaa täälläkin. Tiedoksenne: en saa tästäkään mainoksesta minkäänlaista provikkaa, en valitettavasti edes minkäänvärisen ginin tai viskin muodossa.

Kirja oli siis jo olemassa, vaikkei ollut vielä kauppoihin ehtinytkään. Varsinainen julkaisupäivä kun oli 22.09. eli syyspäiväntasauksena. Helmet-kirjastoihin oli jo silloin ilmestynyt pientä varausjonoa, sellainen lämmittää aina mieltä. 

Kun pienimuotoisiin ja turvavälillisiin julkkareihin on vain pari päivää, googlailen sanakolmikkoa hilvo + lajityypillistä + käyttäytymistä asetuksena viimeiset 24 tuntia — ja sama äänikirjamainos vilkkuu näytöllä kuin ilkkuen. Eikä muuta. Olen malttamaton. Kirjoittamisen taide on maltin ja malttamattomuuden taidetta. Välimuotoja ei ole.

Yritän keskittyä seuraavan romaanin suunnitteluun, taustoitukseen ja kirjoittamiseen. Parhaina päivinä unohdan kokonaan koko Lajityypillisen käyttäytymisen. Toisena päivänä taas googlaan tai kuuntelen sitä sieltä täältä Aku Laitisen oivallisena luentana — jotta uskoisin sen oikeasti olevan olemassa. Jotta minä itse voisin tuntea olevani olemassa. Jännää muuten, mitä voikaan äänikirjoja paljon lukevan näyttelijän päässä tapahtua, kun hän korvaa sanan 'ikkuna' sanalla 'ovi'... No, kuunnelkaa äänikirja, niin kuulette!

Kysymys on myös vieroitusoireista. Tämänkin romaanin parissa meni neljä vuotta, eikä siinä ollut yhtään luppoaikaa — luovaa joutilaisuutta kyllä — vaan työstin tekstiä jatkuvasti, jos en koneen tai muistiinpanojen ääressä niin ainakin päässäni. "Seuraavan romaanin jälkeen lähdemme kyllä pitkälle lomalle!" uhkasin Kochanieta tässä vastikään. Hän kysyi, miksi en lomaile silloin, kun hänkin lomailee. "Silloin kun on kirja tekeillä, ei lomailla!" vastasin. Se on totta. 

Minun osaltani LTK on tavallaan loppuunkäsitelty, pois lukien mahdolliset tilaisuudet sen tiimoilta. Ehkäpä haastattelut ja toivottavasti lukijakohtaamiset. LTK:n itsensä osalta sen elämä on vasta alkanut. Se on syntynyt ja vaeltaa nyt yksin maailmalla. 

Ehkä pääsen vihdoin lomalle joskus vuonna 2024. Ehkä koko k-paskiainen on silloin muisto vain. Joku kysyi, mikä kirjoistani on paras? Hyvä-parempi-paras on sellainen leikki, johon en mielelläni ryhdy, mutta sanottakoon, että kirja kirjalta olen haastanut itseni kirjailijana ja siinä puuhassa mielestäni onnistunut loistavasti. Seuraavaa, vielä vaativampaa haastetta kohti sitten taas vain!

Hitto, mikä ammatti. 

Seuraava viikko kalenterissa

Käytän sellaista pientä, Kochanielta samaani JHL:n kalenteria, jossa aukeaa uusi viikko, kun kääntää uuden aukeaman. Paperisissa kalentereissa on se hyvä puoli, että niistä näkee viikon kerralla — ja ne säilyvät. Tämäkin löytää tiensä lukuisten muiden joukkoon kenkälaatikkoon jossain kellarissa, kun kauan odotettu suuri vuosi 2020 vaihtuu vuoteen 2021, jolta minä en ainakaan uskalla odottaa yhtään mitään.

Kalenterin alakulmat on perforoitu, jotta ne voi repiä, kun uusi aukeama on ajankohtainen. Sen poisrevittävän osan jostain syystä olen aina syönyt. Teepä se kalenterin kulmille, jotka ovat joko tietokoneessa tai kännykässä. Ei ole vielä minulta onnistunut. Tänään siinä osassa, jonka söin, luki numero 7. Nyt siinä osassa, joka odottaa kohtaloaan viikon päästä, lukee numero 6. Niitä numeroita on ollut jo jonkin aikaa.

Numero kertoo tai kertoi jokaisen uuden viikon auetessa sen, kuinka monta viikkoa on Tokioon. Lentomme Kochanien kanssa Tokioon ovat vielä olemassa: lähtö 03.05. ja paluu 31.05. Helsinki—Haneda—Helsinki. Poikkeuksellisesti Haneda, josta olin jo ehtinyt iloita. 

Olen asunut, opiskellut, tehnyt töitä ja elänyt Tokiossa yhteensä noin viisi vuotta. Kiotossa olen jopa kirjoittanut, Tokiossa en koskaan. Tänä keväänä oli aika kirjoittaa Tokiossa. Ennen kaikki muu, mitä kuvitella saattaa, oli vienyt kaiken ajan, energian ja ajatusenergian. Nyt olisin varta vasten lähestymässä tuota elämäni rakkainta hirviötä kirjailijana, kirjoittaakseni, viimeistelläkseni seuraavan romaanini julkaisukuntoon. Mutta mitä todennäköisimmin ei.

Kirsikat kukkivat Aoyaman hautausmaalla, Meguro-joen varrella, Uenon puistossa ja vähäisimmissäkin kadunkulmissa kaikkialla kaupungissa. Kukat itsessään eivät ole mitään, mutta niiden vaikutus maailmaan on.

Tänä iltana Sirius heijastaa niiden vaaleanpunervan lounaistaivaalla, mutta pian aurinko nousee ja kadottaa sävyt kirkkauteensa. 

もし来年、お目にかかれば！

Kun hengitysilma maistuu

Matka tulevaisuuteen ei ole pitkä. Tulevaisuus on ihan kulman takana. Ei tarvitse montaa askelta ottaa ja kulma tulee, näyttää totuuden ja vie mennessään. Sinä vikiset — ja yskit.

Edestakainen halpalento Helsingistä tulevaisuuteen maksaa noin huntin. Laskeudut Johannes Paavali kakkosen (!) lentokentälle ja hyppäät bussiin joka vie keskustaan. Bussi tulee tupaten täyteen jo lentokentällä. Suurin osa bussin ikkunoista näkyvistä yksityisautoista pitää sisällään keskimäärin 0,125 matkustajaa. Auton kuskeja on yhtä monta kuin autoja.

Bussi pysähtelee asuinalueilla ja katsot kuinka pientalon savupiipusta nousee hiilenmusta savu. Pian maistat sen, eikä maku lähde pois. Se kiusaa kurkkua. Se kiusaa mieltä. Ymmärrät vähitellen, että maistat tulevaisuuden. 

Tietenkin kaupunki on mitä kaunein. Paras se on juuri talvella, hämyssä, vähän turisteja, saitsarikuskit ovat joutilaita, kaduilla ja toreilla on tilaa. Kesä on yhtä helvettiä.

Mustan mafian hameenhelmat viuhuvat edes takaisin Plantyn käytävillä. Kahviloissa ja ravintoloissa lämpölamput tuovat lämmön. Ulkona harmaus ja hyinen kosteus. Kaikki se huuhtoutuu hyvien ruokien ja juomien kanssa jonnekin, minne ei aurinko paista. Puulattiat narisevat askelten alla. Lumi on harmaata ulkona, kuten se on missä vain elävässä kaupungissa niillä leveysasteilla, joilla vielä lunta on.

Kun supersuositun kasvisravintolan ruoat ja jälkiruoat on syöty ja kielellä on vielä viimeisen viinilasillisen maku, on aika astua kadulle ja aloittaa paluumatka kohti majaa. Vastaan kävelee ja pyöräilee krakovalaisia kasvoillaan hengityssuomaimet. Näinkö niitä näin paljon neljä vuotta sitten tai yleensäkään? Sitten maistat sen taas, juuri tänä kauniina iltana entistäkin voimakkaammin. Sen on kielellä, kitalaessa ja kurkussa.

Aamiaisen jälkeen näit pikkukoululaisia matkalla kohti historiallista Krakovaa. Jokainen heistä polttaa kolme savuketta päivässä vain koska elävät. Samalla ihmettelet aukion uljaita rakennuksia, jotka ovat kuin tervalla tuhrittuja. Nuo lapset hengittävät samaa aamusta iltaan ja illasta aamuun koko elämänsä ajan, elleivät sitten päätä lähteä muualle. Mutta lähtisivätkö he ikivanhasta eurooppalaisesta kotikaupungistaan muualle paetakseen ilmaa, jota heidän on hengitettävä pelkästään elääkseen — ja joka vie heiltä ennenaikaisesti hengen — vai jonkun muun, vähäpätöisemmän syyn vuoksi?

Ilman ei pitäisi maistua. Ei miltään. Sen pitäisi olla vailla makua. Sen pitäisi olla raikasta, koska parempaa sanaa puhtaudelle ei voi olla. Mutta jos haluat kokea sen, haistaa ja maistaa sen, kuten sen ei pitäisi olla... huntilla lennät pitkälle. Tai pelottavan lähelle. Niin ajassa kuin paikassa. Tervetuloa. Tervemenoa.

Tuloa.

Menoa. 

Pysähdy ja hengitä. Nauti raikkaudesta, koska parempaa sanaa ei ole. 

Tyhjyydestä ja toivosta

Edellisestä blogauksesta on näemmä kulunut jo yli puoli vuotta. Puolustuksekseni voin sanoa, että olen kirjoittanut tiiviisti seuraavaa romaania — järjestyksessään siis neljättä — ja lähettänyt siitä ensimmäisen kokonaisen version rakkaalle kustannustoimittajalleni tänä aamuna. 

On käsikirjoituksella tietenkin työnimi, joka on myös onnistunut vaihtumaan parin kuukauden välein eli aina silloin, kun teksti on saanut uuden suunnan tai uusia painotuksia. Työnimellä on merkitystä, ei pelkästään mahdollisena romaanin nimenä, vaan eräänlaisena linssinä, jonka läpi saa katsoa koko tekstiä ainakin osin uusin silmin. Kirjoittaja kun tuppaa sokeutumaan tekstinsä suhteen, kun sitä tarpeeksi tuijottaa ja työstää. Kirjoittaja tuppaa myös hukkumaan tekstinsä maailmaan, kuten edellisen ja tämän blogauksen päivämääristä voi päätellä.

Olen muuten melkoisen mustasukkainen työnimistä, joten en paljasta sitä nyt, varsinkaan kun se on tuorein — ja tuntuu melkoisen hyvältä.

Pian tähdet palaavat taas taivaalle. Osoittakaa kohtaa taivaalla ja kuvitelkaa suora linja sormestanne kaikkeuden tuolle puolen. On lähes varmaa, ettei tuolle linjalle osu yksikään taivaankappale. Siirtäkää sormeanne viisi astetta oikealle ja sama juttu. Siirtäkää sitä vielä seitsemän astetta lisää ja sama juttu. Osoitatte sitten mihin kohtaan tähtitaivasta vain, linja ei osu mihinkään.

Kaikkeus on tyhjää täynnä. Siinä on jotain lohdullista.

Luki edellisessä blogauksessa. Samaisten asioiden — tyhjyyden ja toivon (ja lohdun) ja tyhjyyden suoman toivon (ja lohdun) — kanssa huomaan painiskelevani myös uusimman käsikirjoituksen kanssa, jota tietenkin kirjoittelin jo puoli vuotta sitten. Näin ne muutamat ajatukset, jotka minulla ovat, kiertävät kehää, koska kierrätän niitä itse, koska pikku päähän ei muuta mahdu.

Sanotaan, että elämän suurista muutoksista stressaavimmat ovat avioero, lähiomaisen kuolema ja muutto. Kaksi ensimmäistä ovat jonkun asian päätöksiä, kolmas lähinnä alku. Kolmesta suuresta muutoksesta kohdallemme osui syksyllä — vain pari viikkoa Pentinkulman päivien jälkeen — onneksi tuo jälkimmäisin eli löysimme jotain, johon asettua pitemmäksi aikaa. Kiitos tietenkin myös asuntolainan. Muutto vei niin aikaa kuin energiaakin, mutta löydön suurenmoisuudesta kertonee jotain se, että olen viihtynyt loistavasti työpisteelläni kirjoittamassa juuri kotona eli kahviloiden hyötykäyttö on jäänyt ainakin vielä melko vähiin.

Blogauksen otsikkoon liittyen tämän hetkisestä olotilasta voisi puhua myös tyhjyyden kautta. En siis aio koskea käsikirjoitukseen ennen kuin saan kustannustoimittajani kommentit. Ylipäätään tekstin makuuttaminen tekee hyvää, joten nyt on sen aika. Käsikirjoituksen jättäminen on myös pelottavaa, se myönnettäköön. Nyt on ensimmäinen kerta kun kukaan muu itseni lisäksi lukee (toivottavasti) koko tekstin alusta loppuun. Kirjoittaja itsehän on tekstin ensimmäinen lukija, vaikkakin joskus (usein) sokea sellainen.

Pientä signaalia toivosta kuitenkin on, sillä nykyinen työnimi ei vaikuttanut olevan ainakaan ensimmäinen hylättävä tekijä kokonaisuudessa...

Tekstin hauduttamisesta huolimatta ei tekstiä voi kokonaan unohtaa, eikä se ole tarkoituskaan. Tekstiin liittyvät ajatukset ja huomiot kirjaan ylös erillisiiin muistiinpahoihin, mutta en koske itse tekstiin. Siinä kulkee minun rajani.

Nyt on myös hyvä hetki lukea itsekin, siis muutakin kuin omaa kehittyvää tekstiään tai taustoitukseen liittyvää, lähinnä tietokirjallisuutta. Kun kevät taas kunnolla koittaa, Helsinki Lit valtaa kirjallisen kaupunkimme ja on aika julistaa myös Jarl Hellemann -käännöspalkintokisan voittaja! Tänäkin vuonna kisassa on vain ja ainoastaan todellisia kirjallisia ja käännöksellisiä herkkuja. Suosittelen!

Hmmm... Lähitähtemme noin kauniisti helottaessa (toivoa) taidanpa tehdä radikaalin teon ja lähteä uimaan! Uimisessa itsessään ei ole mitään radikaalia, sillä viime vuoden aikana mittariin kertyi yli 150 kilometriä. Jotain on istumatyöläisen pakko tehdä. Tekee myös hyvää kirjailijan pääkopalle. Radikaalia tässä on se, että otan kirjan mukaan ja parkkeeraan itseni uinnin jälkeen johonkin kahvilaan lukemaan ja syömään lounasta. En siis palaa hetimiten kotiin ja tekstin ääreen. No, muistiinpanovälineet tietty mukaan, sillä altaasta on aina löytynyt ratkaisuja ongelmiin ja ideoita tekstiin. Suosittelen sitäkin!

Ei tule pappia paikalle!

Meillä kotona on yksi konservatiivi ja yksi liberaali.

Minä en ole konservatiivi, joten menin ehdottamaan, ettemme tarvitse minkäänlaista virallista ihmistä kertomaan meille ja hääjuhlakansalle, että olemme avioliitossa. Mehän siis olemme jo, koska marssimme Kochanien työpäivän päätteeksi maaliskuun 1. päivänä kuluvaa vuotta Albertinkadun maistraattiin ja seurasimme lappua, jossa luki "PARISUHTEET AVIOLIITOKSI 2. KRS" toiseen kerrokseen, täytimme lapun, kirjasimme siihen myös yhteisen osoitteemme ja se oli sillä taputeltu.

Tiedot päivittyisivät väestörekisteriin vielä saman päivän aikana. Siinä se. Ei vihkitodistusta, ei mitään. Seuraava pari uunista ulos ja seuraava sisään. Mutta kuinka tärkeää meille olikaan solmia avioliitto heti ensimmäisenä mahdollisena päivänä! Hyvästi syrjivä lainsäädäntö!

Liberaali perheessämme oli sitä mieltä, ettei meidän tarvitse olla enää missään tekemisissä maistraatin kanssa, se kun kuitenkin on edustanut meitä syrjivää tahoa ennen avioliittolain muutosta. Konservatiivin mielestä taas  paikalla pitää olla joku, joka julistaa meidät mieheksi ja mieheksi eli avioliittomme todeksi.

Täytyy myöntää, että itsekin aloin kallistua hyväksymään ajatuksen, että paikalla olisikin henkikirjoittaja, joka sanoisi muutaman sanan, jonka läsnäollessa mekin sanoisimme muutaman sanan eli kaksi kertaa tahdon ja sitten se olisi sillä taputeltu. Henkikirjoittajat ovat yleensä olleet varsin mukavaa sakkia. Joten soitin maistraattiin.

— Ei onnistu, kuului vastaus. — Koska olette jo avioliitossa, on se meidän kannaltamme sillä taputeltu.

Kysyin myös vihkitodistuksen perään. Ei onnistunut sekään. Väestörekisteriote ajaa saman asian.

Jos siis olisimme jättäneet solmimatta rekisteröidyn parisuhteen vuonna 2011 ja nyt keväällä avioliiton etukäteen, olisimme saaneet häihimme sekä henkikirjoittajan vihkimään meidät että kauniille ja hieman sävytetylle kartongille painetun Wihkitodistuksen. Rekisteröity parisuhde -vaiheenkin olisimme jättäneet väliin, ellei vuonna 2011 olisi ilmaantunut pakottavaa syytä olla toisillemme virallisesti jotain. 

Kysyin vielä maistraatin asiakaspalvelijalta vinkkiä siitä, mitä muuta voisi tehdä, jotta saisimme häihimme kohokohdan heti alkuun.

Meille ehdotettiin tuttua pappia. 

Mielenkiintoista on myös se, että moni ns. minuakin vanhemman polven edustaja on ihmetellyt sitä, ettei kysymyksessä ole kirkkohäät ja ettei pappi edes tule paikalle. Ei ole. Ei tule.

Mihin tahansa ei meidänkään tarvitse alistua, vaikka se jollain kommervenkkelillä mahdollista olisikin. 

P.S. Vihaan ilmaisua "se on sillä taputeltu". Siksi sitä oli taputeltu tännekin. 

Jestem mężaty...

Uniwersytet Warszawski ja Polonicum vuonna 2011. Harjoittelimme rakenteita "Opiskelen puolaa, koska..." ja "Opiskelen puolaa, voidakseni...". Kysymys siis kuului "Dlaczego uczysz się polskiego?" eli "Miksi opiskelet puolaa?".

Pieni ja Pani Annan rautaisella otteella luotsaama ryhmä oli hyvin kansainvälinen. Myös syyt opiskella puolaa olivat moninaiset. Kuka opiskeli musiikkia, kuka työn takia, joku oli muuttanut miehensä työn perässä Puolaan, kuka oli naimisissa puolalaisen kanssa. Minä tietenkin vastasin:

"Uczę się polskiego, bo mój mężczyzna jest z Polski."  

Opiskelen puolaa, koska mieheni on puolalainen (Puolasta).

— Haa! kuului kiinalaisen opiskelijatoverini hihkaisu. — Sami teki virheen!

Pani Annan ilme oli sanalla sanoen... No, vastaukseni oli kieliopillisesti täydellinen, mutta sisällöltään kiinalaiselle rouvalle epäilyttävä. Siitä reaktio. Sääliksi kävi loistavaa opettajaamme Pani Annaa, mutta toisaalta mietin, mikä rikkaus onkaan saada opettaa puolaa hyvin erilaisista taustoista tulleille ihmisille.

Samantyyppinen tilanne toistui vain pari päivää sitten, kun pääsin tutustumaan (kiinalaiseen) kollegaan. Meitä oli siinä keskustelemassa kolme kirjalijaa, kaksi suomalaista ja hän. En edes muista mihin asia liittyi, mutta puhuin aviomiehestäni. Seuraavaksi kiinalainen kirjailijatar ehättikin kysymään, että olenko minä tuossa parisuhteessa miehen vai naisen roolissa. Tuota kysymystä en ollutkaan kuullut sitten... en muista. Suomalainen kirjailijatar, kollega ja ystävä kalpeni vieressäni.

Jokin tässä paljon nähneessä ja monissa liemissä keitetyssä olevaisuudessani sai minut hetken verran punnitsemaan sitä, mitä kiinalainen kollegani mahdollisesti tarkoitti. Ehkä hän ei tiedustellutkaan sitä, minkälaista avio-onnea harjoitamme mieheni kanssa. Sitäkin kun on udeltu, mutta kuten sanottua jo kauan sitten. Toinen vaihtoehto olisi tietenkin kiitää mielenkiintoisesta seurasta, mutta onneksi pidin pienen tuumaustauon. 

— Tarkoitatko jotain, joka liittyisi yin-yang -vastinpariin? kysyin

— Kyllä, juuri sitä, vastasi hän.

— Entä sinun aviomiehesi? Onko hän sitten miehen vai naisen roolissa?

Kiinalainen kirjailijatar oli jo aiemmin puhunut nimenomaan suomalaisesta aviomiehestään, joten en syyllistynyt hetero-olettamukseen.

— Hän on nainen. Minä olen mies, vastasi kiinalainen kollegani.

Häntä oli helppo uskoa. 

Puolan kieli on hyvin tietoinen sukupuolesta. Substantiiveilla on kolme sukua — maskuliini, feminiini ja neutri — ja taivutukset sen mukaiset. Sitten on vielä elolliset maskuliinit, ts. miehet ja miestä tarkoittavat sanat, jotka taipuvat aivan omalla tavallaan. Niihin oltaisiin päästy vasta seuraavalla kurssilla. Se siitä.

Olen avioliitossa, mutta miten sen voisi ilmaista puolaksi? Olen mies, joten minuun liittyvät adjektiivit päättyvät kirjaimeen y. Jestem zmęczony, sanon varmaan viimeistään iltapäivällä, kiitos aamun aikaisen herätyksen. Jestem zmęczona, sanoisi nainen. Tämä vielä selkeää.

Aviossa oleva puolatar sanoisi: Jestem mężatką. Ilmaisussa on johdettu sana "olla naimisissa" mężatka sanasta mąż eli aviomies. Hän on siis "aviomiehitetty".

Mies sanoisi Jestem żonaty, olen "aviovaimotettu". Vaimo siis on żona.

Aikuinen puolalainen ei välttämättä enää huomauttaisi ilmaisustani Jestem mężaty. Tai sitten huomauttaisi, sillä sanaa mężaty ei (vielä) löydy puolan kielen sanakirjasta. Kuten ei taida löytyä vielä naispuolista presidenttiäkään tarkoittavaa sanaa vai oliko se niin, että se tarkoittaakin istuvan presidentin vaimoa?

Öh I.

Sen lisäksi monelle puolalaiselle koko käsite on käsittämätön: miten niin mies olisi naimisissa miehen kanssa? Lapsi tietenkin avaisi suunsa heti, sillä lapset saattavat itsekin tehdä saman virheen puhuessaan aikuisista naimisissa olevista kanssapuolalaisistaan. 

Öh II, toivottavasti en nyt tehnyt suurta virhettä, sillä huomaan, että mężatka on substantiivi ja taipuu kuten substantiivi, kun taas żonaty vaikuttaa adjektiivilta... No, tällä mennään.

Uudet ulapat avautuvat!

Miten sattuikin! Marssimme Kochanien kanssa heti ensimmäinen maaliskuuta maistraattiin ja luovutimme virkailijalle ilmoituksen. Siihen piti vielä kirjoittaa yhteinen osoite ja homma oli sillä selvä. Olimme avioliitossa. Noin vain.

Noin vain?

Synnyin tasan viisikymmentä (50) vuotta sitten, maaliskuun 14. päivänä, 1967 jaa. Krookukset kukkivat. Asia, jonka rakas äitini muistaa aina mainita. Minusta tuli ensin aviomies ja sitten vasta aikuinen mies. Marginaalia vain kaksi viikkoa. Parempi näin. 

Hymyilytti lueskella (hetken) kommentteja ja erinäisten sivustojen julkilausumia tasa-arvoisen avioliittolain varmistuttua. Kuka esitti yhteistä sopimusta, että vastedes vain heteroliitoissa olevat kutsuisivat toisiaan mieheksi ja vaimoksi ja muut puolisoiksi. Hah! Minä kutsun omaa aviomiestäni erilaisilla valitsemillani nimityksillä — hellivillä, kunnioittavilla ja rakastavilla tietenkin — mukaanlukien juuri tuo puolankielinen Kochanie. Ulkopuolisille hän on mieheni ja nyt siis aviomieheni. Vastikään jouduin ojentamaan teleoperaattorin asiakaspalvelijaa asiasta hänen viitattuaan puolisooni vaimona.

Jokin räyhähenkinen sivusto taas julisti, ettei laki muuta mitään, ja että avioliitto pysyy edelleen vain miehen ja naisen välillä. No, tässä uutisia hänelle ja hänenkaltaisilleen: laki tuskin muuttaa mitään hänen elämässään — aivan kuten asian ja asenteen olisi pitänyt alunperin olla — mutta meidän elämässämme paljon, todella paljon. 

Toisaalta julistuksen kirjoittanut henkilö on sitä mieltä, että maailma luotiin 6000 vuotta sitten.

Tulta ja tulikiveä odotellessa... NOT!

Lisää uutisia hänelle ja hänenkaltaisilleen: minua ei hetkauta suuntaan, eikä toiseen, mitä mieltä hän asioista on. Olkoon mielipiteenään vaikka se, että tellus on kuutio, se hänelle sallittakoon, kunhan ei oleta minun — tai suorastaan pakoa minua uskomaan samaan mielettömyyteen. 

Homoseksuaalisuus poistui rikoslaista vuonna 1971. Olin tuolloin neljävuotias. Vuodesta 1981 lähtien homoseksuaalisuus ei ollut enää sairaus. Olin neljäntoista ja heräämässä seksuaalisuuteen. Hieman myöhemmin (lukiossa) kirjoitin aineen äidinkielen tunnilla. Annettu aihe kuului Haluan lapsia, mutta en halua miestä. Kirjoitin aineeni otsikolla Haluan lapsia, mutta en halua vaimoa. Se herätti ansaittua huomiota. 

Noin vain asiat muuttuvat, kunhan niiden eteen tehdään työtä ja taistellaan, sukupolvi sukupolvelta, silloinkin, kun oikeuden toteutuminen on epätodennäköistä omana elinaikana.

Kiitos työstänne ja taistelustanne menneet sukupolvet. Suomi on vapaa maa ja nyt astetta parempi paikka elää. Työ ja taistelu jatkukoon muillakin rintamilla oikeudenmukaisemman ja tasa-arvoisemman Suomen puolesta, sillä työtä todellakin riittää. 

Eilen saapui kovasti ilahduttanut kortti, jossa luki mm. uudet ulapat avautuvat. Se oli hienosti sanottu, eikä uusien ulappien avautumiseen tarvita pyöreitä vuosia.

Avautukoot uudet ulapat myös Sinulle, lukijani!

Yayoi Kusama: Punaisia täpliä (1985)

Museokortti. "Vuoden mittainen kulttuurimatka" ei ole liioittelua. Kuinka monta kertaa olen jo käynyt Ateneumissa tai Kiasmassa tai monessa muussakin museossa — joskus katsomassa vain yhtä teosta, sillä myös sellaiseen tuo kätevä kortti antaa mahdollisuuden. Ohi ovat ajat, jolloin väsytin itseni ja mieleni katsomalla orjallisesti koko näyttelyn. Nyt laajan näyttelyn voi ensikosketuksen jälkeen jakaa osiin ja sukeltaa syvemmälle, jopa hukkua sen tarjoamiin maailmoihin.

Tämän hetken teos näyttäisi olevan otsikossakin mainittu Yayoi Kusaman Punaisia täpliä (Red Dots, teoksesta yksityiskohta ja isompi otos sivulla alempana) vuodelta 1985. Teos on osa Yayoi Kusama -näyttelyä HAM:ssa. Istahdin sen eteen jo lauantain väenpaljouksessa. Nyt hakeudun sen huomaan tänään tiistaina, keskellä päivää, kun näyttelyvieraita oli vähemmän. Muistiinpanot tältä päivältä:

Yhden muodon (täplän) toisteisuus ja tuosta toisteisuudesta syntyvät ketjut, ketjuista syntyvät muodot ja muodoista syntyvät tasot, kaikki universumit, kaksitoista yhteensä, yhdessä hetkessä, yhdellä seinällä. Kaksiulotteiseksi naamioitu kolmiulotteinen (neliulotteinen, viisiulotteinen, kuusiulotteinen... äärimmäisulotteinen?) todellisuus, joka koostuu ankarasta toistuvasta muodosta (pyöreä täplä), mutta joka on samalla orgaanisesti muodostunut, kuten käsityönä maalatut täplät itsekin. Onko edessäni orgaanisuuden ylistys? Vai vapauden, joka piileekin yksityiskohdissa, eikä kokonaisuudessa? Ovatko kokonaisuudet aina totalitaristisia?

Ankara muoto, joka kuitenkin tuottaa vapauden. Mistä tulikaan mieleeni tee-istunnon kurinalainen muoto, joka kuitenkin sallii mielen vaeltaa?

Huomatkaa, Punaisia täpliä -teoksen täplät eivät olekaan punaisia vaan mustia, mutta ne ovat asettautuneet punaiselle pohjalle. Teos on kaksitoistaosainen, joista jokainen osa näyttää jälleen identtiseltä, mutta ei sitä luonnollisesti ole. Erikokoiset mustat täplät ovat tiheässä, mutta toisiaan koskettamatta. Kuin ihmiset suurkaupungissa. Kunkin osan reunoilla tapahtuu kuitenkin tihentymistä. Mustat täplät ovat joissakin kohdissa asettautuneet kuin riviin tai jonoon päästäkseen osan ulkopuoliseen maailmaan. Ne eivät vielä tiedä, etteivät ne pääse mihinkään uuteen, vaan sama järjestelmä toistuu viereisessäkin osassa, vaikka tietenkin varioituna. Näennäisesti samanlaisena, mutta erilaisena. Näennäisesti erilaisena, mutta samanlaisena. Ainoa ulospääsy teoksesta onkin sen reunoilla, paikassa jossa mustavalkoisten täplien peittämä punainen kenttä loppuu ja valkoiseksi maalattu taidemuseon seinä alkaa. Valkoinen nirvana.

Teokseen ei saa koskea, mutta siihen saa hukkua. Jos pitäisi valita koskettaminen tai hukkuminen, valitsisin hukkumisen, sillä sen jälkeen ei ole enää mitään. 

w Polsce

Puolassa on ollut helle koko sen ajan, kun olemme olleet täällä. Kaikki on sekaisin. Sekaisin! Ei tähän aikaan vuodesta voi tällaista olla... Itse olen nauttinut täysin rinnoin paahtavasta auringosta, aaltoilevista maissipelloista, Varsovan väreilevästä ilmasta (lue: smog), hortoilusta shortseissa ja kaikesta siitä, mitä eteläeurooppalainen intiaanikesä (käytetäänkö sitä sanaa enää?) voi tarjota.

Ahhh...

Jos haluat lahjoa papin, niin älä tietenkään tarjoa seteleitä suoraan käteen tai jossain omituisessa kirjekuoressa, vaan asettele ne keskustelun lomassa pöydälle, ja kun lähdön hetki tulee — ja vaikka pappi yrittää kyseenalaistaa rahojen jättämistä "vain jos rouva / herra välttämättä näin toivoo..", niin marssi ulos päättäväisesti ja kohteliaasti hyvästellen ja asia on jo hoidettu.

Kauhukokemus oli tietenkin Energylandia, joka on rakennettu mitä ilmeisimmin EU:n rahoituksella keskelle peltoa ei missään. Pelkkä sisäänpääsymaksu maksaa yli 100 kultaista per pierogeja mussuttava suu (noin 25 euroa, mutta vastaa ostovoimaltaan Puolassa juuri tuota hunttia eli noin kahden henkilön kohtuullista illallista juomineen kaikkineen), joten "lapset" eli Kochanie ja siskonsa sisään ja me eli Kochanien äiti ja allekirjoittanut jonnekin lähistölle — ei missään. Löysimme läkähdyttävän kävelyn jälkeen jonkinlaisen karczman ja söimme lounaan normaalien lounasjuomien kera. Kun Kochanien äiti kävi puuteroimassa pienen nenänsä, katselin ulos helteisenä väreilevään iltapäivään ovesta, joka oli tietenkin pihalle auki. Hiekkainen piha, säiliöauto, jonka kyljessä luki Milenium... ja ruskea kana. Sitten niitä oli enemmän, ainakin valkoinen ja lähes musta. Ehkä ravintola tarjoilee erityisen herkullisia munakkaita. Tilasimme kalaa, ainoaa ruokalajia, jossa ei ollut minkäänlaista raatoa — paitsi sitä kuollutta kalaa tietenkin.

No, Kochaniella ja siskollaan oli asiat vielä huonommin: yli kolme tuntia huvipuistossa ja vain neljä käytyä laitetta. Puolassa on paljon ihmisiä ja paljon jonoja.

Eksyimme matkalla jotenkin. Päivittämätön TomTom tai jotain. Menomatka oli kaksi ja puoli tuntia, mutta paluumatka paljon sitä enemmän. Tulimme tai halusimme tulla takaisin eri reittiä. Jossain vaiheessa iltapäivän kuumuudessa keskellä maissipeltojen ylväyttä ajoimme ohi kyltin, joka toivotti meidän tervetulleiksi Oświęcimiin (saks. Auschwitz). Sen jälkeen oli edellistä paljon suurempi mainos: KFC 7 KM Drive Thru. Po angielsku, oczywiście. Juutuimme kaupungissa pyhäpäivän kunniaksi liikenneruuhkaan.

Ai niin, kun saavuimme Kochanien kanssa Kielceen junalla Varsovasta jo lauantaina, oli meitä asematunnelissa vastassa parikymmentä mellakkapoliisia pikkumustissaan, kasvot peitettynä ja kaikkea. Kaupungissa oli potkupallo-ottelu. Onko mitään sen tärkeämpää?

Kochanien syntymäkaupunki Kielce tunnetaan myös II maailmansodan jälkeisistä pogromeistaan. 

Varsovassa ehdimme kuitenkin esimerkiksi tehdä katumusharjoituksia, joka minun kohdallani tarkoitti istumista laser-klinikan odotushuoneessa (tuttu paikka), jossa lueskelin puolankielistä Newsweekiä. Lehdessä oli kaksi mielenkiintoista artikkelia:

Näin Kaczyński kasvattaa lapsemme ja Kuka on oikea puolalainen?

Artikkeleistä ensimmäinen käsitteli sitä, kuinka valtapuolue PiS (Prawo i Sprawiedliwość eli Laki ja oikeudenmukaisuus eli paikalliset Persunpaskat, pardon my French) on uusimassa koulujen opetusohjelmaa suuntaan, joka varmistaa tulevat äänestäjäsukupolven äänestämään... Kuka tietää tai arvaa? Anyone? Anyone? Aivan oikein: PiS-puoluetta! Nerokasta varmistaa valta myös tulevaisuudessa silloin, kun valtaa vielä on! Tinde, ottaisit oppia uskonveljistäsi, sillä eihän tuollainen nössöily ole mistään kotoisin. Päbä voisi liittyä joukkoon. Ohjeeksi riittää tämä: aina kun tunnette tarvetta vihata, tehkää se avoimesti, tehokkaasti ja rehellisesti. Unohtakaa siis savuverhoharhanne ja näyttäkää todelliset värinne. Vain niin varmistatte puolueen tulevaisuuden: vähemmistöjen kustannuksella. 

Toinen artikkeli käsitteli, ei enää vihapuhetta vaan suoraa vihaa. Vähemmistöjä (juutalaiset, joita ei Puolassa enää ole, muslimit, joita Puolassa ei vielä ole ja homot, joita on aina ollut) vihataan viikko viikolta enemmän — ihan konkreettisessa käytännössä siis. Opin artikkelista uuden sanan przemoc l. väkivalta. Oppitunnit siis jatkuisivat, jos vain jaksaisin välittää kridejen (lue: krimppis, lue: KD) ja persunpaskojen (lue: PERSU) suosiosta tämän enempää.

Ai niin, joku professori hakattiin Varsovan metrossa, koska oli puhunut puhelimessa saksalaisen kollegan kanssa saksaa. 

Aamen niin katolisittain kuin viidesläisittäin sanoisin.

Uutisten pääaihe on oli insidentti paikallisessa eduskunnassa (Sejm) kesken televisiohaastattelun. Kaikki olisi ilmeisesti mennyt hyvin, mutta kun eräs PiS-läinen (paikallinen paskapersu) halusi väkivalloin (mitäpä muutakaan) estää paikalle tullutta miestä esittämästä kysymystään suorassa lähetyksessä haastatellulle, niin tämä mieshän heitti pissiläisen lattiaan judoväännöllä.

Muistakaa, judossa käytetään vastustajan voimaa tätä itseään vastaan. Tätä emme saisi unohtaa.

Toinen uutinen, joka jäi järkyttävällä tavalla mieleen, oli seitsenkuukautinen vauva, joka oli kuollut nälkään kotonaan. Poliisi löysi pienen ruumiin pidätettyään vauvan isän. Äitikin oli kuvioissa mukana, mutta ei siis hänkään ruokkimassa lasta. Mutta voin vain kiittää jumalaa siitä, että nälkään kuolleella vauvalla oli ollut seitsemän ainoan elinkuukautensa aikana sekä isä että äiti.

Puola on intensiivinen maa, hyvässä ja pahassa. On tila, joka on täytettävä vähintään puheella, on voima, joka on otettava haltuun, mutta missä on ymmärrys kaiken sen dynamiikan hallitsemiseen?

Bóg zapłać. Kyllä jumala sitten maksaa sinullekin kiitokseksi teoistasi.

Tarkalleen sen mukaan, minkä ansaitset, voisin lisätä, jos vain tuohon harhaan uskoisin.

P.S. Milloin kirjaamme kansalaisaloitteen, jonka tavoitteena on kieltää uskonnollisten perusteluiden käyttö eduskuntatyöskentelyssä? Anyone? Anyone?

Kuinka keisaria kätellään

Odotat vuoroasi käytävällä, seinän suojissa. Päälläsi on shaketti, mutta ei mitään kultaista. Ei myöskään kiiltonahkakenkiä. Edellisen poistuttua salista astut muutaman askeleen niin, että olet melko lailla oviaukon keskivaiheilla. Hämärä sali on oikealla.

Teet yhdeksänkymmenen asteen käännöksen oikealle saliin päin ja kumarrat, astut saliin ja kumarrat. Kävelet suoraan kohti keisaria — matka voi tuntua pitkältä — noin parin, kolmen askeleen päähän, pysähdyt ja kumarrat.

Astut vielä askeleen, niin että yllät keisarin ojennettuun käteen, puristat kättä, et sano mitään, et vaikka keisari kysyisi vointiasi — mitä hän ei tee. Kun kättely on ohi, astut pari kolme askelta taaksepäin, kumarrat, käännyt yhdeksänkymmentä astetta ja palaat oviaukolle, käännyt yhdeksänkymmentä astetta keisaria kohti, kumarrat, käännyt yhdeksänkymmentä astetta poispäin keisarista, astut ulos salista, käännyt yhdeksänkymmentä astetta takaisin keisaria kohti ja kumarrat. Käännyt yhdeksänkymmentä astetta vasemmalle ja poistut keisarin näköpiiristä.

Seuraava vuorossa sinun jälkeesi kumartaa ja astuu saliin. 

Välitilassa...

Joko painokoneet paukuttavat Pyhää petoa parhaillaan tai sitten se on jo matkalla, en tiedä, mutta yli puolitoista kuukautta kesää on kulunut viimeisestä blogauksesta.

Seuraavan romaanin alkuja on pörrännyt ympärillä kuin perhosia. Mikä niistä ottaa kiinni? Mistä kuroutua eteenpäin? Todellisia ongelmia siis, mutta sitten ratkaisin asian ottamalla haaviini hellävaraisesti kolme hyvin erilaista perhosta ja sen jälkeen olen risteytellyt niitä keskenään — ja jotain on selvästi kehitteillä.

Olen antanut itselleni luvan kirjoittaa tai ainakin sormiharjoitella, mitä vapaammin sen parempi. En tiedä vielä, tuleeko aihiosta / aihioista muuta kuin ohuehko pino liuskoja, joiden kääntöpuolta voi sitten myöhemmin käyttää muistiinpahoihin, vai ottavatko ne sekä tulta että tuulta alleen, vai lennähtääkö eteeni jonakin päivänä tahi yönä perhonen, joka on kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan vastustamaton.

#kirja sivustolle on ilmestynyt näyte Pyhästä pedosta: 22 ensimmäistä sivua, mukana kannet ja alkutilpehöörit, omistuksineen kaikkineen. Linkkiä klikkaamalla avautuu tuo näyte pdf-muotoisena.

Olkaapa hyvät!

Mieli suuntaa jo uuteen, mutta vanhankin kanssa on elettävä. Tai kaikkien vanhempien. Toisaalta, kun kirja lopulta julkaistaan, kun siitä kaikesta tulee käsinkosketeltavaa konkretiaa, silloinhan vasta kirja todellisuudessa syntyy — lukijoiden mielissä ja toivottavasti keskusteluissa ja mediassa. Se mikä kirjan synnyttäjälle alkaa jo olla menneen kevään lumia on vasta saamassa päivänvalon! Mikä omituinen ammatti.

Olen tietenkin enemmän kuin innoissani pian alkavasta syksystä. Pyhä peto esittäytyy sovitusti jo Kirjaklubilla (Ravintola Dubrovnik, 18.08.), Käpylän kirjastossa (Käpylä, 06.09.), Roosalupilla (Hotelli Tammer, 20.09.) sekä Helsingin kirjamessuilla (26.-29.10.).

Nähdään!

Luopumisesta

Ensin tiskasin. Sitten trimmasin parran huomisia juhlia varten, kävin suihkussa tätä päivää varten ja katsoin ulos ikkunasta. Näkymässä oli ihmisiä ja autoja, pyöräilijöiden paljaat sääret ja autoilijoiden paljaat käsivarret nauttivat lämmöstä, jossa minäkin kuivattelin. Kello 13:04 olin lähettänyt Pyhän pedon viimeisen version kustantajalle. Se toki palaa vielä oikovedosten muodossa, mutta nyt voin sanoa, että kirja on kirjoitettu. Siihen meni neljä vuotta.

Harhailin kaupungilla ja auringossa. Ostin lohtua kylmäsavulohen, juuston ja viinin muodossa. Kochanie on Helsingissä. On ehkä vain hyvä laskeutua takaisin jostain, joka sai (lähes) lopullisen muotonsa tänään, yksin kotona, yksin, kotona. Valossa ja lämmössä.   

Itkettää, mutta itku ei tule. Se karehtii silmissä, mutta ei antaudu poskille. Aivan kuin joku tai jokin olisi kuollut, mutta en kuollaksenikaan muista kuka tai mikä. Tiedän toki. Ei tämä ole uutta. Tämä on jo vanha juttu. Kolmas kirja. Kolmas lapsi. Pian maailma saa sen kynsiinsä. Repiäkseen sen. Helliäkseen sitä. Rakastaakseen sen puhki. Se on maailman tehtävä.

Kohta mietin jo tulevaa. Ennen sitä tyhjyys.

When Doves Cry

Kuolemauutisia tulee tuutista, sanoi Kochanie. Ne henkilöt, joilla ainakin osaan elämäämme on ollut jonkinlainen vaikutus alkavat totisesti olla niitä, jotka jo poistuvat näyttämöltä. Anita Ekberg, Kenji Ekuan, Omar Sharif, Setsuko Hara, Laila Pullinen, Erkki Karjalainen, Umberto Eco, Harper Lee, Zaha Hadid, Imre Kertész, David Bowie ja vastikään Prince. 

Tokio syksyllä 1984. Elokuvateattereissa pyöri Footloose. Kymmenen vuotta Footloosen jälkeen tokiolaiset olivat sitä mieltä, että näytin aivan Bruce Willisiltä. Pakeneva hiusraja, nääs. Tuolloin (1984-85) olin vielä puhtoinen ja hiuksinen Kevin Bacon... Se taisi olla joku juttu: jokainen länkkäri näytti joltain amerikkalaiselta kuuluisuudelta. Siihen en ole enää viime vuosina törmännyt. Ehkä siihenkin on syynsä. Minä muutun. Tokio ei. Mahdottomuus. 

Klubeilla soi mm. Dear or Alive, Tears for Fears, Depeche Mode, Bronski Beat (Smalltown Boy), Duran Duran, Cyndi Lauper (Time after Time, ah...), Bruce Springsteen (Born in the USA, yes!), Queen, The Pointer Sisters (Jump!), Frankie Goes to Hollywood, Thompson Twins, Wham, Van Halen, Culture Club, Sade (Smooth Operator), Nena (99 tietenkin, mitä muuta?), Tina Turner, Don Henley (Boys of Summer!), Michael Jackson (Thriller) ja Prince (When Doves Cry)...

Japanissa ikäraja oli ja on 20 vuotta, kun puhutaan täysi-ikäisyydestä eli clubbailusta ja alkoholista. Kuuntelimme toki Dingoa (kiitos isäni, joka lähetti kasetin yli mantereitten ja merien, R.I.P.) matkalla klubeille Rikan tai Chiekon tai Yumin pikkuruisessa toyotassa. Suomi mainuttu siis.

Joku G.I Joe kysyi eräällä klubilla, missä esiinnyin. Niinkuin vakituisesti. Sanoin, etten esiinny, pidän vain hauskaa. Tanssimme silloin Princen tahtiin. Niitä tuli kunnon kimara.

Seuraavana viikonloppuna rokattiin sitten jenkkien tukikohdassa. Olisiko ollut Yokota tai Yokosuka, sivussa kuitenkin kaikesta oikeasta elämästä. Jossain vaiheessa joku halusi nähdä 外国人登録証明書-dokumentin. Se on ulkomaalaisten todistus siitä, että olivat rekisteröityneet Japanissa. Sellainen oli pakko olla ja pakko esittää sitä vaativalle viranomaiselle. Sitä varten piti antaa sormenjäljet. Minut heitettiin lentotukikohdasta ulos alaikäisenä.  

Olin seitsemäntoista.  

Sure, What's Love Got to Do with It.

Mutta kyyhkyillä ei ollut mitään syytä itkeä. 

Unen veräjä on auki

On eräs kirja Unen veräjä on auki. Olen joskus omistanut sen, mutta nyt en löydä sitä kirjahyllystäni. En tiedä mihin se on kadonnut, mutta se on sivuseikka.

Jätin Pyhän pedon (ilmestyy elokuussa Tammen syksyssä) versio x:n eilen aamulla kustannustoimittajalleni. Aamulla kirjoitin itse viestin, jonka liitteenä käsikirjoitus lähti. Viestissä oli muutamia kommentteja ja huomioita, joita loistava kustannustoimittajana ei todellakaan tarvitse, mutta kirjan kirjoittaja taas tarvitsi eräänlaiseksi muistilistaksi siitä, mitä tuli tehtyä ja mitä on vielä tehtävä.

Jo sunnuntain ja maanantain välisenä yönä nukuin syvää unta, heräsin vain kerran kaksi — ja mitä unia näinkään! Sama meno jatkui viime yönä, eli maanantain ja tiistain välisenä yönä. Olen nukkunut huonosti jo pitkään. Olen myös ymmärtänyt sen, että siirryn työpöydän ääreen kellonajasta riippumatta, jos ei nukuta. Usein niin on käynyt juuri suden hetkellä — silloin kun unen veräjä on auki. Pari, kolme tuntia keskittynyttä kirjoittamista syvällä aamuyön tunneissa pää vielä osin unessa on toiminut. Sen jälkeen olen palannut sänkyyn, herännyt uudestaan aamupäivällä ja ryhtynyt vasta sitten editoimaan yöllä kirjoitettua tekstiä. 

Päätin olla koskematta tekstiin sinä aikana, kun se on kustannustoimittajalla käsittelyssä. Tekstin makuuttaminen tekee aina hyvää. Pienen tauon jälkeen kirjoittaja itsekin näkee sen tuorein silmin. Painun siis pehkuihin hieman tyhjänä ja haikeana, aivan kuin oma lapsi olisi lähtenyt ensimmäiselle matkalleen ilman vanhempaansa. Kysymyksessä on tietenkin jo kolmas lapsi, mutta koska muut ovat jo maailmalla... Huokaisu.

Nukun aamuun saakka ja näen mitä villeimpiä unia. Tuntuu siltä, että mielikuvituksen energia ja tarve ryöpsähdellä jää nyt suosiolla uniini, koska alitajunta tietää, että pakotietä ei olekaan enää tarjolla sitten kun herään. 

Unet ovat villeydestään huolimatta niin eläviä, että en aamulla ole ollut aivan varma asioiden todellisesta tilasta. Tuttu tunne jo lukioajoilta. Saatoin olla vihainen niin yhdelle kuin toisellekin luokkakaverille edellisyön tapahtumista. Tämä kertoo myös siitä, että lukiovuosina ei mielikuvituksen energialle ollut juuri mahdollisuuksia ryöpsähdellä. Villeimmät unet näin sissikomppaniassa Sodankylässä. Se oli hyvin luovaa aikaa. Lapin taikaa? Yliopistoajoista Helsingissä ei ole mielikuvaa. 

Tekstin makuuttaminen tarkoitti myös sitä, että kävin kirjastossa hakemassa muutamankin kirjan. Josko vaikka lukisi välillä! Olen tietenkin lueskellut iltaisin sängyssä ennen nukkumaanmenoa, ennen kuin unen veräjä narahtaa auki, mutta päiväsaikaan en ole vain pystynyt.

Mukaan lähti R.I.P. nobelistin Imre Kertészin Kohtalottomuus ja Kaddish syntymättömälle lapselle. Nämä tietenkin liittyvät osin Pyhään petoon, mutta lähinnä siksi, että Kertész on itse sanonut Auschwitzin tehneen hänestä juutalaisen sekä se kuinka raskasta luettavaa Kertészin teokset voivat olla unkarilaiselle ei-juutalaisille "mentaliteetille", sattuneesta syytä. Hieno kiertoilmaisu muuten ko. artikkelin nuorelta, unkarilaiselta kirjakauppiaalta.

Lukekaa Pyhä peto, niin ymmärrätte miksi. Elokuu 2016. Tammi.

Toinen ajankohtaiseksi laskettava kirja oli Michel Houllebecqin Alistuminen pikalainana. En edes muista, minkä Houllebecqin teoksista jätin viimeksi kesken. Nyt tämä "viikon vippi" taitaa palautua kirjastoon ennen eräpäiväänsä. Yritin lukea sitä tietenkin suomeksi, ranskaa kun en osaa muutamaa käyttökelpoista fraasia lukuunottamatta. Jos vielä joskus erehdyn avaamaan kirjan, jonka kannessa lukee Houllebecq ja luen kirjan vielä loppuun, niin palaan asiaan.

Muutoin en.

Damaskos, Syyria, vuonna 2010 (uusinta IV)

Suomen Lähi-idän instituutti lähtee lopullisesti Syyriasta. Uutinen on jo helmikuulta. Toimintaahan instituutissa ei ole ollut pitkään aikaan, mutta nyt sen siirtyminen pois Damaskoksesta on totta. Olen seurannut myös Erkki Kettusen Syyrian päiväkirjoja. Kettunen asuu vaimoineen edelleen Damaskoksessa, jonka keskusta-alue on ainakin vielä suhteellisen koskematon. Onko toivoa siis vielä joskus palata tuohon hienoon kaupunkiin? Ja millä ehdoilla?

Päällimmäisenä mielessäni on edelleen damaskoslaisten ylenpalttinen ystävällisyys. lämpö ja hienovarainen uteliaisuus. Sivistys. 

Damaskos, Syyria, tiistai 9. marraskuuta, 2010

En usko, että on kysymys pelkästään siitä, että minut vain heitettiin loka-marraskuun vaihteen harmaudesta keskelle valon kirkkautta, vaan myös siitä, että tämä hieno kaupunki on herättänyt kaikki aistit, virittänyt ne soimaan aivan uudella tavalla. Kaikki käyttöä vaille jäänyt kuihtuu ja kuolee pois. Miksi niin ei kävisi myös käyttämättömille aisteille?

Kävin eilen aamulla ajattamassa partani. Kunnon veitsiajelu, viiksien ja leukaparran trimmaus ja kasvohieronta puolentoista euron hintaan. Partasalonki sulkee ovensa jo aikaisin iltapäivällä. Sinne kokoonnutaan vaihtamaan kuulumiset, kysellään kohteliaasti ulkomaalaisen vieraan kotimaata ja muita kuulumisia vain muutamalla ystävällisellä sanalla, ja ennen kadulle astumista vielä pieni ja tiukka kahvi. Aamun auringon ja leppeän tuulen kosketus vasta-ajellulla leualla oli minulle jotain aivan uutta. Ihmeitä tekevä veitsi. Olin valmis päivän ja illan sosiaalisiin kohtaamisiin. Kukapa sitä enää illalla kävisi ajattamassa partaansa?

Täällä saa kosketuksia osakseen. Omituista ainakin pohjoiseurooppalaiselle on se, että miehet koskettelevat toisiaan jatkuvasti, kävelevät käsikynkkää ja muutenkin kiehnäävät keskenään ihan huvikseen siinä missä naisiin ei millään muotoa ole sopivaa koskea. Ellei kysymyksessä ole oma vaimo, ja silloinkin julkiset hellydenosoitukset ovat melko harvinaisia. Jos damaskolainen kävelisi leveällä, mutta tyhjällä bulevardilla ja vastaan tulisi yksi ainoa kanssaihminen, damaskolainen ottaisi sivuaseleita päästäkseen edes ohimenevän hetken kosketukseen toisen ihmisen kanssa.

Kävin eilen taas hammamissa, joka sijaitsi kaukana turistivirroista. Syy tähän oli se, että niin hammam Bakri ja hammam Qaimariyya olivat remontissa. Joku neuvoi kädestä pitäen - konkreettisesti - tien hammamiin, jonka nimestä minulla ei ole muuta tietoa kuin sen arabiankielinen kirjoitusversio. Tässä hammamissa niin ihon kuorinta pesukintaalla, saippuoiminen ja hieronta tuntuivat kuuluvat automaattisesti pakettiin. Jos ei ollut omia kavereita mukana pesemässä ja saippuoimassa - niitäkin seurueita oli - niin paikalla oli talon väkeä tekemässä saman.

Muezzinien huudot eli kutsut rukoushetkiin rytmittävät päiviäni. Niistä tärkeäksi on tullut kutsu auringonlaskun rukoukseen. Pyrin olemaan silloin joko majapaikkani kattoterassilla tai Umayyadin moskeijassa. Kattoterassilla voi seurata lämpimän auringon katoamista rakennetun horisontin taakse. Samalla hetkellä kun aurinko katoaa, puhaltaa autiomaasta viileä tuuli ja lämpötila laskee hetkessä useita asteita. Jostain se alkaa, ehkä lähiminareetista, ehkä kauempaa, mutta vähitellen kaikki kaupungin moskeijat ovat samassa epärytmisessä, mutta sitäkin vaikuttavammassa kuorossa. Muezzinien kutsut resonoivat keskenään ja koko universumi väreilee niiden mörinässä. Sitten ne vain vähitellen katoavat ja taivas pimenee ja ilta alkaa. Samaiselta kattoterassilta kuuntelin eräänä iltana berberinaisten lallatusta ja hetkeä sen jälkeen läheisen kirkon torvisoittokunnan harjoittelua.

Umayyadin moskeijan piha on sekin hieno paikka kuunnella rukouskutsua. Moskeijan lähikujilla souqeissa kuuluu samainen kutsu oikein hyvin, ja rukouskutsu ja markkinakujien hälinä muodostavat uskomattoman kontrastin!

Damaskos, Syyria, vuonna 2010 (uusinta III)

Tuokiokuva Hammam Nureddinista, joka oli yksi niistä hammameista, joissa ehdin Damaskoksen päivien aikana käydä. Vesi ja lämpö on teema, joka toistuu niin suomalaisessa saunassa, hammamissa (jota joskus kutsutaan myös "turkkilaiseksi saunaksi") ja tietenkin japanilaisessa kylpykulttuurissa. Amerikan mantereen alkuperäisasukkaiden hikimajaa en ole päässyt kokeilemaan. Väitetään, että suomalaiset siirtolaiset  tulivat hyvin toimeen intiaanien kanssa, kiitos juuri yhteisen sauna- / inipii-kulttuurin. Korealaista saunaa, jjimjilbangia, en ole valitettavasti kokeillut sitäkään. 

Tuokiokuvat Damaskoksesta jatkuvat siis taas. Kiitos vanhentuneen selaimeni, en päässyt kirjailemaan vähään aikaan. Vasta kun uskalsin luottaa El Capitaniin, alkoi homma taas pelata.

Damaskos, Syyria, torstai 4. marraskuuta, 2010

Profeetta Muhammad kieltäytyi astumasta Damaskokseen ollessaan matkalla Mekkaan ja Medinaan, koska 'miehen pitää astua paratiisiin vain kerran'.

Hammam Nureddin, joka on perustettu 1100-luvun puolivälissä, sijaitsee maustekujalla (Souq al Bzouriyya). Parhaiten sen löytää kun astuu katetulle Souq Medhat Pashalle Via Rectalta ja kääntyy heti oikealle, maustekujalle. Eilen tai toissapäivänä tai tuhat vuotta sitten olin onnistuneesti eksynyt ja ymmärsin olevani Souq Medhat Pashalla, mutta en tiennyt kumpaan suuntaan lähteä, jotta pääsisin kohti itäistä porttia eli Bab ash-Sharqia ja kotiin. Suljin silmäni ja haistelin ilmaa. Kahvin ja mausteiden tuoksu tuli selkeästi vasemmalla, sinnepäin siis! Nenäni ei erehtynyt. Suunnistusta hajuaistin avulla.

Suoraan tungeksivalta maustekujalta alas muutama porras ja tullaan tiskille, johon jätetään kaikki arvotavara lukittuun lokeroon, jonka avain lähtee kädessä mukaan. Sitten taas pari askelta alaspäin ja ollaan varsinaisessa pukuhuoneessa (maslakh). Ennen nousua korotetuille, mattojen peittämille alueille, luovutetaan kengät lukittuihin lokeroihin - kengät laitetaan sinne itse - jonka avain tulee sekin mukaan. Avustaja opastaa sitten paikallesi, jonka koukkuun kenkälokeron avain laitetaan (tallelokeron avain pysyy koko ajan mukana) ja samaan koukkuun riisutaan vaatteet. Huom! Intiimialueita ei saa missään tapauksessa paljastaa kenellekään, vaan on taiteiltava lannevaatteen ja alusvaatteiden kanssa.

Kun lannevaate on asianmukaiseti ympärillä astutaan takaisin kivilattialle, jonka hyllyköstä poimitaan puukengät (kabkabs) kylpyaluetta varten. Kylpyalueella on sielläkin avustajat, jotka vaikuttavat olevan kaikki parikymppisiä poikia. He esittelevät itsensä, kysyvät nimeä ja tarkistavat tallelokeron numeron ja kysyvät, mitä asiakas haluaa. Asiakas haluaa tietenkin kaiken, joka tarkoittaa saippuaa, linnunpesän näköistä pesusientä, kunnon pesun ja hieronnan. Pesusienen ja saippuan lisäksi asiakas saa ranteeseensa numerolätkän lisäksi erilliset sinisen ja keltaisen lätkän. Haluaako asiakas saunaan? Kyllä vain.

Saunan lämpötila on 85 astetta ja kosteusprosentti erittäin korkea. Hyvät löylyt vaikka vettä ei heitetäkään. Ylemmälle lauteelle ei kannata kiivetä, koska kuuma höyry tulee sen lauteiden välistä. Tuli pepulle kuumat paikat.

Saunan jälkeen höyryhuoneeseen (beit al-awal), jossa voi vilvoitella kaatamalla viileää vettä kivisistä altaista. Kun asiakas saa höyrystä tarpeekseen, ottaa hän mukaansa saippuan ja linnunpesän ja ilmoittautuu pesuun.

Samanlaiseen asuun sonnustautunut miespesijä musaubin johdattaa asiakkaan erilliseen huoneeseen ja pyytää istumaan lattialle. Musaubin istuutuu hänkin viereen ja hankaa erittäin karkealla sienellä ensin käsivarret, ja sitten ohjaa asiakkaan selälleen lattialle, kädet pään takana, ja hankaa samalla tavalla (intiimialueita lukuunottamatta) kainalot, rinnan, vatsan ja jalat. Sitten sama asiakkaan ollessa vatsallaan. Seuraavaksi asiakas saippuoidaan kunnolla molemmilta puolilta ja lähetetään takaisin höyryhuoneeseen, jossa oma eriö kasvojen ja intiimialueiden pesua varten. Sitten hierontaan

Hieroja - joka oli syyrialaista vaaleaa kansanosaa - olisi voinut olla minkä tahansa armeijan tai kapinallisjoukon majuri jostain Kaukasian vuorilta. Asenne, kokoluokka ja ulkonäkö olivat... noh, ne tekivät vaikutuksen.

Ote vain oli yllättävän hellä. Seuraavaa hammam-vierailua varten opiskelen ainakin yhden ilmaisun arabiaksi: älä säästele voimiasi, en mene rikki. No, ehkä parempi tällä kertaa näin kuin aloittaa sapatin aatto täysin runneltuna.

Hieronnan jälkeen sitten vielä suihkuun pesulle. Suihkun reunoille pystyikin sitten levittämään lannevaatteensa näköesteeksi niin, että pystyi suihkuttelemaan ilman vaatekappaleita. Kun asiakas oli suihkutellut tarpeeksi ja läpimärkä lannevaate löytänyt tiensä takaisin vyötäisille oli kuivaamisen vuoro. Avustajapoika käski lattiakaivon päälle seisomaan. Kuivasi kuivalla puuvillaliinalla kasvot, korvat, hiukset, käsivarret ja ylävartalon. Sitten poika otti toisen liinan jonka levitti eteen, sanoi 'chef', jolloin asiakas otti liinan reunoista kiinni ja poika sipaisi märän lannevaatteen pois ja asiakas kietoutui kuivaan liinaan. Sitten poika heitti vielä toisen liinan harteille, kietoi sen asiakkaan ympärille ja sanoi 'good boy', vaikka oli hädin tuskin puolet asiakkaan iästä.

Sitten takaisin mashlakiin, jonka miesavustajat johdattivat takaisin oman naulan luo, puuvillaliinat vaihdettiin uusiin ja vielä pyyhe päähän ja asiakas istumaan. Mitä asiakas haluaisi juoda? kuului kysymys. Tee on kysymykseen hyvä vastaus. Tee oli kuumaa, vahvaa ja makeaa. Vesi oli kylmää ja raikasta.

Oli rauhallinen hetki, mashlakissa ei ollut muita. Näin paikaltani ovelle ja souqin kiireiseen elämään. Saudipariskunta kurkkasi sisään. Istuin rauhassa ja mietiskelin kaikkea sitä aistillisuutta, musiikkia, jota kuulee kaikkialla, tuoksuja, myös ihmiset tuoksuvat hyvälle, suihkulähteiden solinaa, makuja, valoa, kirkasta taivasta, souqien hyörinää... Paratiisista oli löytynyt taivas, ja taivaan nimi oli hammam.

Ennen astumista takaisin sapattiaaton kaoottiseen ruuhkaan, vain maksu (600 liiraa tai puntaa ja tippiä tippilaatikkoon 50 liiraa/puntaa), tiukka kahvi tarjoiltuna ja ylös kadulle ja todellisuuteen. Maailma oli muuttunut ja rauhoittunut, eikä edes sapattiaaton ruuhka repinyt asiakasta alas leijailemasta.

Damaskos, Syyria, vuonna 2010 (uusinta II)

Pyrin välttelemään "keskustelupalstojen" kuonaa. Aina se ei onnistu. Ihminen on utelias eläin. Osa verkkosivuista on poistanut kommentoinnin. Kuinka virkistävää onkaan nykyään lukea NYT-liitteen verkkoversiota ilman pienintäkään mahdollisuutta erehtyä mölymystön kaunaiselle hiekkalaatikolle. Eräässä (HS?) ketjussa eräs asiasta onnellisen tietämätön pyrki kääntämään koko Syyrian tilanteen kysymykseksi uskontojen välisestä taistelusta. Tarkoistushakuista kerrassaan. Jospa maan surullinen tilanne olisi noin yksinkertainen!

Asuin Damaskoksen vanhassa kaupungissa, joka on perinteisesti jaettu kolmeen osaan, joista suurin on tietenkin muslimien osuus. Kaksi muuta ovat kristittyjen korttelit ja (entiset) juutalaiskorttelit. Poistuin ylipäätään vanhan kaupungin muurien sisältä vain hoitaakseni joitakin välttämättömiä asioita kuten käydäkseni pankissa. Sain ohjeet:

Ulos Bab Toumasta (Tuomaksen portti), joen yli (kuiva kanava) ja puistokatua vasemmalle. Jatka katua kunnes vasemmalla puolella on ovi, jonka yläpuolella pitäisi lukea The Commercial Bank of Syria. Osa kirjaimista on vain kadonnut, joten joudut päättelemään loput. En nyt muista, mitkä kirjaimista ovat jäljellä. Ole tarkkana. Kun löydät kirjaimet ja kuvitellut puutuvien tilalle oikeat, astu sisään, älä missään tapauksessa kysy ovivartijalta neuvoa tai hidastele hänen kohdallaan, kävele suoraan pankkisalin perälle kuin olisit käynyt pankissa lukuisia kertoja, käänny vasemmalle ja etsi luukku, jonka takana työskentelee kristitty nainen. Vaihda rahasi hänen kanssaan.

Kristitty nainen? Miten tunnistan kristityn naisen muiden pankkivirkailijoiden joukosta?

Ei huivia, tietenkään. Ei minkäänlaista. Ja liikaa meikkiä.

Pankki eli ovi rakennuksen fasadissa ja kristitty nainen löytyivät lopulta yllättävän helposti. Pankkivirkailijalla taisi olla vielä risti koristamassa anteliasta dekolteeta. Vaihdoin rahat ja palasin muurien suojiin. Eikö Paavalin huhuttu kiivenneen noiden muurien yli yöllä? 

Kristittyjen kaupunginosa, jossa asuin, on vanhan kaupungin itälaidalla. On vaikea sanoa, missä kristittyjen kaupunginosa loppuu ja muslimien kaupunginosa alkaa. Ehkä sen voi päätellä baareista: kun edessä on baari, jossa tarjoillaan alkoholia, ollaan kristittyjen kaupungiosassa. Myös ainoat löytämäni alkoholia myyvät liikkeet olivat kristittyjen kaupunginosassa. Yksi niistä sijaitsi läheisen puiston kulmilla. Joka torstai puistossa - jota reunusti roomalaisajan pylväät - oli partyt, joka kokosi nuorisoa muualtakin Damaskoksesta juopottelemaan. Vain tuossa puistossa sellainen oli ylipäätään sallittua eli paikallinen poliisi ei puuttunut alkoholinhuuruiseen ilkamointiin.

Juutalaista kaupunginosaa ei enää ole. On arvioitu, että vuonna 2011 Damaskoksessa olisi asunut vielä viisikymmentä juutalaista, vuonna 2012 kaksikymmentäkaksi ja viime vuonna enää 18. Ihan vertailun vuoksi: vuonna 2011 Syyrian arvioitu väestömäärä oli noin 23 miljoonaa. Siihen laskettiin myös pakolaiset Palestiinasta ja Irakista.

Damaskos, Syyria, keskiviikkona 3. marraskuuta, 2010

Olin paattanyt paatya moskeijaan paatetysti, mutta eksyttaessani eilen kaupungin souqeissa itseani siina se seisoi. Umayyadin moskeija ja sen paasisaankaynti. Moskeijan sisapihalle oli sisaankaynnista suora nakyma ja halusin valittomasti sisaan. Paasisaankaynti kun vain oli oikeauskoisille, meilta vaarauskoisilta perittaisiin maksu, mutta sivusisaankaynnin portilla. Sinne siis.

Missaan ei lukenut mitaan, mutta sisaankaynti loytyikin sitten ja paattelin sen olevan vaarauskoisille, koska sisaankaynnin vartijan kopin reunalla roikkui ruskeita hupullisia kaapuja naisille. Niita oli varmaan paasisaankaynnillakin, silla eivat kaikki musliminaiset ole pukeutuneet moskeijavierailulle soveliaalla tavalla.

Otin kengat pois ja kysyin vartijalta lippua. Vartija otti kenkani ja sanoin kuin ohimennen fifty. Sellainen seteli loytyi ja olin sisalla sukkasillani moskeijan komealla pihalla. Minkaanlaista paasylippua en saanut, mika taisi tilanteessa olla jo sanomattakin selvaa.

En tieda Umayyadin moskeijasta mitaan, olin siis halunnut lukea siita jotain tietaakseni. Nyt jouduin vain suhtautumaan siihen hengellisena ja esteettisena kokemuksena. Sisapihan marmori oli vuosikymmenien/satojen - tuskin sentaan tuhansien - aikana hioutunut sukkien ja paljaiden jalkapohjien alla sileaksi ja kiiltavaksi. Se heijasti himmenevan taivaan, pylvaskaytaviin syttyvien valojen ja rukoushetkeen saapuvien ja sitten siita poistuvien uskovien kuvajaiset.

Noin kello 16:45 alkoi rukoushetki. Kutsu tuli aivan lahelta ja saikaytti moskeijan muurin harjoilta linnut lentoon pilvettomalle iltataivaalle. Istuskelin pihan keskiosan penkeilla ja seurasin lintujen lentoa pihan ylla. Rauha.

Joku pyysi minua ottamaan kuvan itsestaan suuremmoisen fasadin edessa. Otin kuvan ja mies kiitti. Hetken kuluttua kaksi taysin mustiin asuihin ja huntuihin pukeutunutta nuorta naista pyysivat samaa. Olin hieman ihmeissani, jotenkin olin odottanut, etta nimenomaan hunnutetut naiset eivat puhu vieraille miehille. Otin kuvan ja katsoimme yhdessa, etta se oli onnistunut ja nuoret naiset kiittivat hymyillen. Tuli hyva olo.

Olen vieraillut puistonkulman juustopiiraskioskissa kaikkena kolmena paivana taalla. Ensimmaisena paivana ostin sielta lounaan - yhden ison piiraan ja juoman - ja nautin sen puiston viileissa varjoissa. Lounaan hinta 35 liiraa/puntaa eli 60 eurosenttia. Eilen ostin sielta iltapalan mukaani. Sama piiras kuin edellisena paivana ja viela kaksi pienempaa, ei juomaa. Tarjosin viidenkympin setelia, mutta vasyneen oloinen myyja vaati viela kaksikymmenta lisaa. Taskusta loytyi yhteensa viisitoista puntaa ja kaupat tehtiin 65 punnan tai siis liiran hintaan eli 1,10 euroa. Tanaan kavin hakemassa kioskista aamiaisen, ja lounaan minulle ensimmaisena paivana myynyt huikkasi tuotanto-osastolta ja myyntijohtaja tiskilla tietenkin huomasi taman, ja aamiaisen - joka koostui samasta suuremmasta piiraasta kuin aikaisempina paivina, minipizzasta ja ananasmehusta - hinnaksi tulikin viisikymppia eli 85 senttia...

Saa nahda mita maksan piiraistani huomenna. Ehka hinta riippuu mista roikkuu, mutta hintakehitys vaikuttaa ihan lupaavalta.

P.S. Nyt joku neuvoi minulle, kuinka saan koneesta ääkköset! Seuraavaan kirjoitukseen siis!

Damaskos, Syyria, vuonna 2010 (uusinta I)

Uusi vuosi, mutta vanhat kujeet! Vuosi vaihtui Pyhän ristin voivodikunnan pääkaupungissa Kielcessä, joka tunnetaan mm. Puolan viimeisistä juutalaisvainoista, pogromeista. Tuo onneton tapahtuma osui aikaan toisen maailmansodan jälkeen.

Szczęśliwego Nowego Roku 2016!

Minun henkilökohtainen siteeni Kielceen on tietenkin Kochanie. Lisää puolalaisesta joulun- ja uudenvuodenvietosta tulevassa postauksessa, mutta ensin katsaus viiden vuoden takaiseen menneisyyteen eli vuoteen 2010, jonka loppupuoli vei Syyriaan. Julkaisen Damaskos-sarjan siis uudestaan. Blogauksia taitaa olla viisi, ml. Post Dimashq, joka julkaistu joulukuun alussa 2010. Tulen matkan varrella pohtimaan itse kirjoituksia, niiden merkityksiä minulle nyt, varsinkin nykytilanteen valossa. Sekä tietenkin sellaista, joka on avautunut paremmin vasta nyt, nykytilanteen valossa.

Omituista... Kaikki kolme Lähi-idän suurta kirjauskontoa samassa blogauksessa, ilman että itse kirjoitus millään tavalla käsittelee uskontoja. Tai politiikkaa, pl. tuo Kielcen pogrom. Vai voiko ihmisen typeryyttä ja halua uskoa pahimmat mahdolliset huhut todeksi edes liittää käsitteeseen politiikka?

Vuosi taisi alkaa nostalgian lisäksi hieman myös sarkasmin sävyissä...

Tässä siis yksi näkökulma kaupunkiin ja kulttuuriin, johon olen palannut aina silloin tällöin - ja ehkä nyt enemmän kuin koskaan.

Ahlan wa sahlan! siis ja tervetuloa matkalle ajassa ja paikassa kaupunkiin, joka jätti allekirjoittaneeseen lähtemättömän vaikutuksen. 

Damaskos, Syyria, tiistaina 2. marraskuuta, 2010

Aamuyon laskeutuminen tuntemattomaan maahan, kaupunkiin, kulttuuriin ja kieleen oli vapauttava ja elvyttava kokemus. Pikatien pientareiden valkoinen hohde naytti ensilumelta, mutta oli hiekkaa. Saapuminen vanhan kaupungin kujalle ja astuminen tahtikirkkaan taivaan alle. Kuukin oli vain kapea sirppi ylossuin aivan kuin hymyilisi. Hymyilin minakin viimeistaan siina vaiheessa kun lahiminareetista kajahti paivan ensimmainen rukouskutsu, johon lahikirkko vastasi parin tunnin paasta kohteliaasti, mutta tietoisena olemassaolostaan.

Takana on yksi lyhyt yo ja sitakin pidempi paiva ja taas jalleen yo elamaa Damaskoksen vanhassa osassa. Kaupunki kilpailee Jerikon ja parin muun kaupungin kanssa siita, missa on ollut pisimpaan yhtajaksoista asutusta. Damaskoksen kohdalla vuodet pyorivat lukemien 8000 ja 10000 valimaastossa. Vaikka rakennuskanta ei tietenkaan ole niin vanhaa - kreikkalaista ja roomalaista kylla loytyy - niin kaupunkikulttuurissa on aistittavissa sen pitka historia ja hioutuminen.Tungoksesta huolimatta kukaan ei tuupi, kaupungin asukkaat ovat pukeutuneet tyylikkaasti, kukin oman perinteensa ja tapojensa mukaisesti. He tuoksuvat hyvalta. Vanhassa kaupungissa ei ole yhden ainokaista supermarkettia, vaan kaikki hankitaan vieri vieressa olevista parin nelion pikkukaupoista. Eilen illalla, kun menin syomaan, viereisen poydan perhe tervehti yksinaista kulkijaa. Toivottivat viela hyvaa illanjatkoa poistuessaan. Luontevuutta, joka saa muukalaisenkin tuntemaan olonsa tervetulleeksi. Kummallisinta tassa on se, etta minusta tuntuu kuin olisin palannut vanhaan Tokioon, aikaan vuosikymmenia ennen omaa syntymaani, ehka viela sitakin kauemmas.