Unen ja unelmoinnin aika

Minulta kysyttiin vastikään, mikä kirjoittamisessa on vaikeinta. Vastasin turvallisesti, että ulkokirjalliset asiat varsinkin nyt, kun kolmas kirja — Pyhä peto —  on vasta saapunut kauppoihin ja on astelemassa rauhallisesti myös kirjastoihin, kulttuurimme kivijalkoihin.

Arvioiden odottelu, tulevat haastattelut, hermoilu, ilon hetket... Ensimmäinen arvio on jo tullut, kiitos siitä kuuluu kirjallisuusbloggari Leenalle. Voiko kirjoittamisen tämän vaiheen paremmin aloittaa? On ilo tutustua pitkän linjan bloggarin muihinkin blogauksiin. Blogeissa on suomalaisen kirjallisuuskeskustelun tulevaisuus!

Ensimmäinen esiintyminenkin Pyhän pedon kanssa on jo takana. Kiitos Kuukauden kirjaklubille ja täydelle salille kunniasta saada avata hurmaavan kirjailijakollegan Pirjo Tuomisen kanssa kirjasyksy 2016!

En tainnut olla ihan rehellinen. Ehkä sittenkin olisi pitänyt vastata esitettyyn kysymykseen näin:

Kaikkein vaikeinta tässä työssä on näkökulman ja aikamuodon valinta. Kuka kertoo tarinan ja milloin, missä tilanteessa, kuka, mitä, kuka, mitä...

Helppo vastaus vaikeaan kysymykseen, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että näkökulman tai aikamuotojen valinnasta olisi tällä taikahetkellä tullut yhtään sen helpompaa. Kuinka monta kertaa olen jo nyt vaihtanut näkökulmaa ja aikamuotoa käsillä olevan tekstin — tulevan kirjan? — kanssa? Huoh.

Ei, vaikeinta eivät ole ulkokirjalliset tekijät. Ei, vaikeinta ei ole näkökulmat ja aikamuodot, joista ainakin minä onnistun aina saamaan aikaan melkoisen sotkun.

Vaikeinta on tasapainon löytäminen hallitun ja hallitsemattomuuden välillä. Eikä tavoiteltava tasapaino voisi ainakaan tälle kirjoittajalle ikinä olla jalat tukevasti maassa -tasapainoa. Hedelmällisin ja kaikkein vaikein tasapaino on kiikun kaakun.

Veitsen terällä. 

Sanoin eräälle kirjallisuusvaikuttajalle, että luottamuksen rakentaminen Pyhän pedon kertojahahmon (päädyin sitten jossain vaiheessa minäkerrontaan) kanssa oli aluksi kovin vaikeaa. Kertojahahmo ei siis luottanut minuun, vaan höpisi niitä näitä ja tuntui jatkuvasti jättävän olennaisimman kertomatta. Lopulta luottamus syntyi ja pääsin kirjaamaan tarinaa, joka nyt on päätynyt kirjoihin ja kansiin. Luottamus niin hyvä kuin vain kahden ihmisen välillä voi olla... Pieni epäilys kuitenkin jäi. Kaikkea ei kertoja kerro, mutta mitä on jäänyt pois... Ja miksi?

Vai oliko sittenkin niin, etten itse luottanut kertojan tarinointiin? Luotinko ensin liikaa itseeni ja pyrin sitä kautta kontrolloimaan kokonaisuutta? Mene ja tiedä. Jälkiviisautta en yleensä harrastele. Nostalgiaa kylläkin. 

Istuin Töölönlahden Tyynessä, kahvilamajan rannassa. Uskomatonta, että Tyyni on ollut olemassa jo kuusi vuotta. Onnea keitaalle, joka on vihdoinkin saanut pidemmän vuokrasopimuksen kuin vain vuodeksi kerrallaan. Auringon välke veden pinnalla, pari laiskanpuoleista ampiaista, lahden toisella puolella kohoava kaupunki, lohileipä ja kahvi sekä hetki aikaa vain olla ja heti mieli kantoi muualle.

Shinobazun lampi Tokion Uenossa. Alkusyksyn ensimmäiset utuiset päivät. Benzaitenille pyhitetyn temppelin harja, lammen lumpeet ja ympäröivässä avaruudessa kuin aikaan jähmettyneet sudenkorennot. Edessä tietenkin kylmä olut ja jotain otsumamiksi.

Olen aina miettinyt, miksi Shinobazun lampi on vetänyt minua puoleensa kuin magneetti. En ole ikinä asunut seudulla, käynyt tietenkin aina Asakusassa — Rouva S.:n maisemissa — mistä lyhyt kävelymatka värikkääseen ja paikallisenoloiseen Uenoon. Nyt vain satuin katsomaan, mikä on tuo temppeli saaressa lammen keskellä. Sinne pääsee lumpeiden ohi ja yli, siltaa pitkin. 

Benzaiten (tai Benten) on hindulaisuudesta lainattu buddhalainen jumalatar, yksi seitsemästä onnen jumalhahmosta. Benzaiten edustaa kaikkea sitä, mikä virtaa eli vettä, aikaa, sanoja, puhetta, kaunopuheisuutta, musiikkia ja myös laajemmin käsitettynä tietoa. Taisi jossain olla mainittuna myös maallinen varallisuus. 

Ehkä kysymys onkin siitä, kuinka kirja hallitsee kirjoittajaansa, pitää tämän tiukassa otteessaan aina siihen hetkeen saakka, kun on aika päästää irti. Neljä tai viisi vuotta on kulunut Pyhän pedon ensiaskelista. Pyristelen vieläkin. Ainakin unista päätellen olen pääsemässä vapaaksi. Kirjoittamisen kaikkein intensiivisimmissä vaiheissa en näe unia. Kaikki alitajunnassa vellovat voimat menevät kirjoittamiseen.

Skeittailin toissayönä Tukholman illassa. Kaupunki oli kaunis ja nauravainen. Vastaanottavainen. Täynnä valoa kimmeltäviä vesialtaita. 

En osaa skeitata. Osaan uida. Jopa niin hyvin, että olin armeija-aikana sissikomppanian uintijoukkueessa. Se ei ollut unta. Outoa, miten kaikilla kolmella romaanillani (Viinakortti, Rouva S. ja Pyhä peto) on eräs yhteinen aihe, joka tunkee itseään nyt myös neljänteen kirjaan.

Perin outoa.