Olen löytänyt Ylioppilaslehden näköislehdet. Vanhojakin vuosikertoja lueskellessa kuluu tovi jos toinen. Ne ovat usein melkoisia aikamatkoja menneisyyteen ja ajatteluun vuonna sirppi ja vasara. Ajattelu ei vanhene koskaan; sen tulokset kyllä. Varhaisin näköislehti näyttäisi olevan 18/2008, joten kovin kauas kerrostumiin ei tarvitse vaivautua/kaivautua.
Innolla odotan päästä lukemaan joskus tulevaisuudessa kuluvan vuoden vuosikertaa 2022.
Ylioppilaslehden numero 2/2022 tarjoilee lukijoilleen SUURMENESTYKSEKSI NOUSSEEN KIRJASYKSYN JATKO-OSAN eli "Kliseitä kevään tarpeisiin". Alaotsikot kertovat paljon: Nämä "herättävät keskustelua", Näistä "voimaannutaan", Nämä "toimivat äänikirjana" jne. "Ironiset" lainausmerkit Ylioppilaslehden.
Mukana on myös todellisia väliotsikkoherkkuja, mutta lukekaa toki artikkeli itse. Ei maksumuuria.
Osa itse "arvioista" osuu, osa upottaa kunnolla, osa taas jää joidenkin kevään tekeleiden lailla "horinan" tasolle. Yhdentekevä kun on yhdentekevää. Mukana kaunokirjallisuuden lisäksi myös tietopuolta.
Edelläkin mainitun alaotsikon Nämä "toimivat äänikirjana" alla lukee jotain käsittämätöntä — ja käsittämättömyydessään kylmäävää.
"Kuuntele puolitoistakertaisella nopeudella myös: "
En halua tässä yhteydessä puuttua äänikirjojen ihmeelliseen maailmaan tämän enempää, haluan vain valaista niitä mielikuvia, joita ko. pieni rivi minussa herätti. Saattaa olla, että samalla avaan vähän muutakin, mutta jääköön lukijan pohdittavaksi mitä.
En edes tiennyt, että tuollainen oli mahdollista: kuunnella puolitoistakertaisella nopeudella.
Näen itseni ravintolassa. Löysin sen vahingossa eräänä iltana, kun vieraani — suomalainen toimittaja — halusi illan päätteeksi vielä kupposellisen sakea. Kysymyksessä oli todellinen löytö, sillä jopa ravintolan nimessä viitattiin olotilaan "olla piilossa". Saimme eteemme höyryävän kuumat oshibori-pyyhkeet, pienet alkupalat ja meistä huolehtivan mestarin suositukset sakeksi. Päätin tulla uudestaan.
Ravintola oli sopivasti kotimatkalla töistä. Vein sinne toki muitakin, mutta usein vain itseni ja vähitellen nousin asiakaskunnan ranking-listassa melkoisen korkealle. En tiedä, kuinka korkealle, koska niistä asioista ei puhuta.
Ravintolassa oli kolme menyytä: 5 000, 7 000 ja 10 000 jenin menyyt. Niiden sisältö toisti mukailtua kaisekin kaavaa ja oli keittiömestarin päätettävissä. Toiveita sai toki esittää, kuten silloin, kun vieraanani oli kasvissyöjiä Suomesta, mutta muuten kannatti vain alistua ja antautua. Söin silloin siis vielä lihaa, jota oli toki menyyssä vain vähän, mutta kuitenkin.
Samoilla hoodeilla oli parturi, jonka asiakkaaksi hakeuduin heti Tokioon muutettuani. Ensin tuotiin teetä ja sitten pyydettiin täyttämään kaavake. Yksi kaavakkeen kohdista kysyi: Onko Teillä aikaa? Tämä tarkoitti tietenkin sitä, että tulisiko asiakas hoitaa mahdollisimman nopeasti vai onko tällä mahdollisuutta jäädä nauttimaan rauhallisesta hetkestä keskellä kiireistä arkea. Rastitin: Kyllä. En koskaan katunut ko. rastia, päinvastoin.
Luottoparturini sai kutsun myös läksiäisiini, kun kolme vuotta Tokiota ja noin seitsemän-kahdeksankymmentä parturointisessiota oli tullut täyteen. Oli se sen arvoistakin. Aivan kuin olisi käynyt kylpylässä rentoutumassa.
Nämä muistot siis maailman suurimmasta kaupungista.
Näin kärjistetysti:
Näen itseni ravintolassa. Tilaan keskihintaisen menyyn, koska olen suomalainen. En tietenkään joudu maksamaan siitä mitään. En vielä, ehkä sitten joskus. Jos jaksan.
En myöskään jaksa odottaa turhia, vaan haluan kaiken nyt ja heti. Pyydän mestaria viestimään keittiöpäällikölle, että jokainen ruokalaji tulisi tarjoilla yht'aikaa. Pyydän myös lusikan, koska puikoilla ahmiminen vie tuhottomasti aikaa. Pyydän myös ketsuppia.
Kun istahdan parturinpenkkiin, nielaisen aterian viimeiset suupalat ja hoputan parturia. Ehdotan, että tämä leikkaisi kaksilla saksilla eli molemmilla käsillä. Hän tekee työtä käskettyä.
Kun palaan kotiin, en muista kummastakaan mitään. Mutta tiedän ruokailleeni ja käyneeni parturissa. Päättelen sen ketsupista rinnuksilla ja hiuksista, joista on vaikea sanoa, mitä niille on tehty, mutta voin sentään sanoa käyneeni niin syömässä kuin parturissa.
Huomenna taitaa olla lippispäivä. Onneksi on viikonloppu. Taidan käydä siinä viehättävässä puistokahvilassa, mutta otan oman ketsupin mukaan. Viimeksi se loppui kesken.
Miksi emme säästäisi lisää aikaa (mihin?) ryhtymällä kuuntelemaan kirjoja sen saatanan satakertaisella nopeudella? Jokaisesta meistä voisi tulla oman elämänsä paavoväyrynen.
Onko kirjallisuus jakautumassa kahtia? Toista kuunnellaan puolitoistakertaisella nopeudella yhden kerran — ja toista palataan lukemaan uudestaan vielä vuosienkin päästä? Kumpi niistä selviää? Vai tuhoutuvatko molemmat?
"Ensisijaisesti äänikirjaksi kirjoitetussa teoksessa nainen ja mies (äänikirjassa näyttelijät Pihla Viitala ja Samuli Niittymäki) keskustelevat Tärkeistä Asioista. Ajan hengen mukaisesti läpi käydään ainakin lapsuustraumat, monogamia, seksielämä, terapia ja ilmastonmuutos. Äänikirja tuo mieleen Hoks, Poks, Kaverin kanssa, Hupsis, Pupsis -podcastit, joissa kaverukset höpöttelevät viinilasillisen äärellä avoimesti kaikesta maan ja taivaan välillä. Vain vahvimmat kestävät loppuun asti." — Ylioppilaslehti, 2/2022
+++
Ai niin, kyseistä tokiolaisravintolaa ei enää ole. Mutta onneksi tuolta on nousemassa ravintoloiden uusi, innokas ja — ah, niin kirkasotsainen! — sukupolvi. He sekoittavat kaiken tehosekoittimissaan. Tehokasta sekoitusta. Tavara on samaa. Vain mössön värin voi valita. Vaikka asun mukaan. Kuppi, kansi, pilli ja imu päälle. Katso vaikka suoratoistopalvelua samalla.
