Viikonloppuvisiitti Lahdessa (äännetään 'Lahessa') nuoruusvuosien bisnescityssä. Vierailun varsinainen syy oli näytelmä Kaksi naista ja meri Lahden kaupunginteatterissa, mutta kaupungin muukaan anti ei jäänyt juurikaan jälkeen taiteilijuuteen porautuvasta näytelmästä.
Kaksi naista ja meri -näytelmä perustuu Tove Janssonin 1989 julkaisemaan novellikokoelmaan Rent spel eli Reilua peliä. Näin kirjan esittelee yllättäen kotikirjahyllystä löytyneen - kiitos Kochanien! - suomennoksen takakansi:
Jonna ja Mari ovat taiteilijoita, jotka asuvat saman vuokratalon eri rapuissa. Iloitaan, riidellään, jaetaan pelot ja ahdistukset - eletään koko lailla riemukasta elämää. He ovat hyvin erilaisia, mutta ehkä juuri siksi he voivat pelata reilua peliä. Tarvitaan vain kärsivällisyyttä ja, tietysti, paljon rakkautta.
Näytelmä oli hieno ja vasta väliajalla käsiohjelmasta allekirjoittaneelle paljastui, että kysymyksessä todella oli novelleihin perustuva näytelmä. Se oli yllätys, sillä niin saumattomasti ja nautinnollisesti ensimmäinen puolisko oli sujunut. Eikä väliaika tuonut asiantilaan muutosta. Esityksiä on vielä ja ainoastaan kaksi, joten kipin kapin katsomaan!
Lahden kaupunginteatteri on nähtävyys sinänsä. Vuonna 1983 valmistunut teatteri voitti Vuoden betonirakenne -kilpailun vuonna 1982 eli ilmeisesti ennen varsinaisia avajaisiaan. En tiennytkään, että maailmanhistorian ensimmäinen suomalainen Vuoden betonirakenne törröttää tuolla vähän kauempana, kun katsoo ikkunasta kotona Pyynikillä... Hämeeseenhän tuo Betoniteollisuuden palkinto silloinkin läsähti.
Väliajalla Lahden kaupunginteatterin tyylisuunta sai nimen boxismi. Tyylisuunnastaan huolimatta teatterin lämpiö on intiimi ja rytmiltään hieno. Betoninen kasettikatto ansaitsee erityismaininnan. Samoin Yrjö Kukkapuron tuolit. Kaksi naista ja meri -näytelmä esitetään muuten Eero-näyttämöllä, sillä samaisella, jolla allekirjoittanut koikkelehti alasti lukiolaisena (Hyvä LYK!). Tai koikkelehtiminen on ehkä liioiteltua, sillä kysymys oli Eino Leinon lauluja ja runoja -esityksestä, johon ohjaaja halusi köynnöksenkantajat, aivan kuten se on esillä Tampereen tuomiokirkossa Hugo Simbergin maalaamana. Taas Lahti ja Tampere... Arvokasta, hyvin arvokasta. Meitä oli kaksi ja saimme siis molemmat kuusi asentoa piikkiköynnöksen kanssa, sillä freskossahan on kaksitoista poikaa. Myös iso näyttämö tuli tutuksi sellaisista produktioista (musikaaleista) kuin West Side Story (olin yksi puertoricolaisista) sekä Mikä nyt eteen, Pinneberg?
Tanssin tuolloin vielä aktiivisesti ja painoin varmasti jotain 70 kg. Farkut olivat muistaakseni viisnollaykköset ja 21"... Nostalgiaa. No, kolmekymmentä (30) vuotta ja silleen. Käväsin vielä tänään tarkistamassa, missä Lahden balettikoulu sijaitsi. Sehän oli aivan almamaterin, Yhteiskoulun nurkilla. Sisäpiha ja sen piharakennus löytyi. Nyt balettikoulun kakkoskerroksessa oli asuntoja. Tietävätköhän asukkaat, mitä kerroksessa aiemmin sijaitsi ja mikä määrä hikeä, kyyneleitä ja joskus vertakin on siellä vuodatettu taiteen vuoksi? Kiitos Oili Aaltonen-Liljebergille taiteellisen toimintani ensimmäisistä askeleista!
Lahti ei muuten olisi Lahti, ellemme olisi löytäneet hotellihuoneen tallelokerosta avaamatonta olutpurkkia. Se oli Karhua. Huoneen minibaarissa oli Lapin Kultaa. Jos olutpurkki olisi ollut avattu, olisimme vierailleet Kouvolassa - emmekä nauttineet sitä tänä iltana kotisaunan jälkeen Pyynikillä.
S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti