Meille kaikille parempi Suomi - siksi Pekka Haavisto

Istuin olohuoneen sohvalla huhtikuun kuudennen päivän iltana vuonna 2000 ja pitelin tiukasti kiinni passistani. Olin tarkistanut, että se oli voimassa. Istuvaa presidenttiä valittiin ensimmäisen kerran. Olin pistänyt ääneni likoon sosialidemokraattisen ehdokkaan puolesta – ensimmäistä kertaa elämässäni – ja toivoin hartaasti, ettei ääneni menisi hukkaan. Olisin rukoillut, jos olisin osannut. Ajatus elämästä Esko Ahon Suomessa ei mahtunut päähäni eikä sydämeeni, ja olin valmis lähtemään.

Lähdin vasta myöhemmin samana vuonna, mutta en maatani pakoon, vaan sitä palvelemaan. Työssäni Suomen Tokion suurlähetystön ma. lehdistövirkamiehenä pohdin muutamankin kerran Tarja Halosen vaalivoiton syitä japanilaistoimittajille lounailla, vastaanotoilla ja illallisilla. Oli helppoa olla avoin. Oli helppoa olla ylpeä suomalaisuudesta, sillä presidentin valtaoikeuksien kaventumisesta huolimatta jotain hyvin tärkeää tapahtui vuonna 2000.

Mielestäni yksi tärkeimmistä syistä Tarja Halosen voittoon oli keskustan virhearviointi vaalikamppailun tiimellyksessä. Keskustan vaalitoimistolle tuli varmasti suurena ja katkerana yllätyksenä se, että Suomi olikin valmis valitsemaan presidentikseen – eli myös arvojohtajakseen – (silloin vielä) kirkkoon kuulumattoman, Setan ex-puheenjohtajan ja avoliitossa elävän yksinhuoltajanaisen. Toisen kierroksen voitto tuli prosenttiluvuilla 51,6 versus 48,4 eli 100 000 ääntä ja rapiat päälle tämän arveluttavan Tarja Halosen hyväksi. Ääniä toisella kierroksella annettiin yhteensä 3 185 335 kappaletta.

Vuosi 2012 on alkanut. Vuosi 2012 on vaalivuosi. Presidentinvaalien lisäksi käydään myös kunnallisvaalit. Surullisen ’jytkyvuoden’ 2011 vaihduttua vuoteen 2012 on hyvä muistuttaa, että vuonna 2000 presidenttiehdokas Tarja Halonen oli alun mielipidetiedusteluissa vasta neljännellä sijalla. Kutsun vuotta 2011 tietoisesti surulliseksi. Kevään eduskuntavaalien jälkeen ei ollutkaan enää niin helppo olla ylpeä suomalaisuudestaan. Mutta tyrmistyksen jälkeen alkoi tapahtua. Yhteisillä asioilla ja niiden hoidolla alkoikin olla merkitystä. Suomalaiset eivät enää tyytyneet nurisemaan nurkissaan, vaan puhuivat politiikkaa ja ryhtyivät myös tekemään sitä.

Suomi tarvitsee jälleen muutoksen, mutta viime eduskuntavaalien aikana otettu suunta on väärä. Nostalgia ja retroilu on ihan kivaa musiikissa, muotoilussa, vaatteissa ja sisustuksessa… mutta niistä ei ole kansan arvopohjaksi. Niin muuttuu maailma Eskoseni olisi voinut olla hieno muistutus vuoden 2000 vaalien häviäjälle. Nyt on taas tapahtumassa jotain hyvin tärkeää ja meidän on muistutettava itseämme ja toisiamme siitä, mikä se tärkeä on.

Kysymys ei ole siitä, että vain Pekka Haavisto pystyy tarjoamaan todellisen vaihtoehdon perussuomalaisuuden nousulle – koska retrotaatat eivät siinä ole todistettavasti onnistuneet – vaan siitä, minkälaisen presidentin Suomi ansaitsee seuraavaksi kuudeksi tai kahdeksitoista vuodeksi. Siitä, mikä on koko Suomelle paras vaihtoehto.

Minusta tuntui, että jouduin vuoden 2000 presidentinvaaleissa valitsemaan kahdesta huonosta vaihtoehdosta vähemmän huonon. Sehän on vain suomalaista politiikkaa, lohdutin itseäni. Tuo vähemmän huono osoittautui kuitenkin varsin oivaksi valinnaksi, joten seuraavissa presidentinvaaleissa äänestin jälleen sosialidemokraattia. Mutta nyt vuonna 2012 tilanne on muuttunut, eikä minun enää tarvitse valita useammasta huonosta vaihtoehdosta se kaikkein vähiten huonoin, vaan saan tällä kertaa valita parhaan.

Management by Perkele –aikakausi on tullut tiensä päätökseen myös politiikassa. Presidentin ei tarvitse enää pelotella (’soini pelottelee’ antaa googlessa noin 69 700 tulosta) saadakseen kannatusta. Presidentin ei enää tarvitse jyrähdellä (’lipponen jyrähti’ antaa googlessa n. 31 200 tulosta) saadakseen arvostusta. Presidentin ei tarvitse enää pettyä (’väyrynen pettynyt’ antaa n. 120 000 tulosta) saadakseen myötätuntoa. En usko näistä paavoista ja timoista olevan todellista haastetta gallup-kuningas Saulille (’niinistö ylimielinen’ antoi noin 34 700 tulosta).

Arvostan ihmistä, jonka ei tarvitse hakea turvaa sekavasta poliittisesta jargonista, vaan jolla on kanttia olla selkeä ja ymmärrettävä. Arvostan ihmistä, joka on omanarvontuntoinen, vaan ei ylimielinen. Arvostan ihmistä, jolla on kykyä kuunnella ja uskallusta vastata. Arvostan ihmistä, joka uskoo vihan sijasta vuoropuheluun. Arvostan ihmistä, joka osaa samalla luontevuudella kohdata suomalaisia toreilla ja somalialaisia sissipäälliköitä Afrikan sarven erämailla. Arvostan ihmistä, jolla on rohkeutta panna itsensä likoon. Arvostan ihmistä, joka etsii konfliktin sijasta sovintoa ja uskaltaa toimia rauhan puolesta oman henkensäkin uhalla. Arvostan ihmistä, jonka arvomaailma ei määrity poissulkemisen vaan mukaan ottamisen kautta.

Minä äänestän Pekka Haavistoa niin vaalien ensimmäisellä kuin toisellakin kierroksella. Tule sinäkin kaapista ja kerro avoimesti, ketä aiot äänestää.

P.S. Nyt huomaan, että otsikointi sortui liialliseen häveliäisyyteen. Sen pitäisi kuulua Kohti parempaa maailmaa – siksi Pekka Haavisto!