On se kummallista. Siinä vaiheessa, kun kirjailija päästää käsikirjoituksensa eteenpäin kohti painoa, antaa siis painoluvan, putoaa hän välitilaan, jota ainakin katoliset kutsuvat kiirastuleksi. Latinaksi purgatorium l. puhdistupaikka. "Katolisen teologian mukaan olotila, jossa pelastuneen ihmisen sielu kuoleman jälkeen puhdistuu (lat. purgare, 'puhdistaa') synneistä ennen taivaaseen pääsyä." (lähde: Wikipedia).
Nyt hätiköin, sillä näemmä päästäkseen puhdistumaan ihmisen sielun on pitänyt ensin pelastua, ja sitten vasta puhdistua synneistä ennen taivaaseen pääsyä. Taivaspaikka taisi jäädä haaveeksi, mutta katsotaanpa tilannetta vielä konkreettiselta kirjallisuuden kannalta. Kun kirjan käsikirjoitus on valmis, menee teksti taittoon ja pian sieltä tuleekin sitten oikovedokset. Vasta tässä vaiheessa käsikirjoitus alkaa näyttää kirjalta.
Oikovedosten kanssa tarkistetaan vielä viimeisetkin pilkut ja pisteet, sanat ja niiden oikeinkirjoitus sekä sanavalinnat, mutta kovin suuria muutoksia ei saa enää tehdä. Kun oikovedokset ovat edessä joko näytöllä tai ihan tulosteena, on tekstiä luettu ja hiottu jo monen monituista kertaa. Älkää edes yrittäkö kysyä: "Kuinka monta versiota jouduit kirjoittamaan ennen kuin tuli valmista?" Jotkut sen tietävät suoralta kädeltä, minä vastaan varmuuden vuoksi "miljoona".
Kaikesta kirjoitetusta tekstistä lopulliseen painotuotteeseen pääsee noin 10—13 prosenttia. Lajityypillisen käyttäytymisen tapauksessa sivuja on ennakkotiedoista poiketen 408, joten lukijalle saavuttamatonta, joissain tiedostoissa ja käsikirjoitusnipuissa olevaa tekstiä on vähintään 3672 sivun verran, ehkä himpun verran enemmän. Laske siitä sitten versiot! Lopullinen romaani on jäävuori. Pinnan alla suurin osa, mutta jos sitä ei olisi, keikahtaisi jäävuori aivan toiseen asentoon.
Ennen kuin jäävuori ajelehti lähetin ohjaamana kotisatamaan eli ennen kuin kirjailijan tekijänkappaleet saapuivat, oli mieli käynyt jo monta vuoristorataa, eikä kirjojen, oikeiden fyysisten kirjojen ilmestyminen keittiön pöydälle hidastanut vauhtia ollenkaan, vaan taas kiidettiin, mutta tällä kertaa suoraan kohti korkeuksia! Istuimme Kochanien kanssa juhlistamassa sitä, olin ottanut itselleni päällimmäisen työkappaleeksi ja Kochanie sai siitä vierestä omansa omistuskirjoituksella varustettuna. Hypistelimme kirjaa, minä selailin, Kochanie varovasti jo luki ja naukkailimme Kyrön pinkkiä giniä. Tuote oli niin hyvää, että sitä on pakko mainostaa täälläkin. Tiedoksenne: en saa tästäkään mainoksesta minkäänlaista provikkaa, en valitettavasti edes minkäänvärisen ginin tai viskin muodossa.
Kirja oli siis jo olemassa, vaikkei ollut vielä kauppoihin ehtinytkään. Varsinainen julkaisupäivä kun oli 22.09. eli syyspäiväntasauksena. Helmet-kirjastoihin oli jo silloin ilmestynyt pientä varausjonoa, sellainen lämmittää aina mieltä.
Kun pienimuotoisiin ja turvavälillisiin julkkareihin on vain pari päivää, googlailen sanakolmikkoa hilvo + lajityypillistä + käyttäytymistä asetuksena viimeiset 24 tuntia — ja sama äänikirjamainos vilkkuu näytöllä kuin ilkkuen. Eikä muuta. Olen malttamaton. Kirjoittamisen taide on maltin ja malttamattomuuden taidetta. Välimuotoja ei ole.
Yritän keskittyä seuraavan romaanin suunnitteluun, taustoitukseen ja kirjoittamiseen. Parhaina päivinä unohdan kokonaan koko Lajityypillisen käyttäytymisen. Toisena päivänä taas googlaan tai kuuntelen sitä sieltä täältä Aku Laitisen oivallisena luentana — jotta uskoisin sen oikeasti olevan olemassa. Jotta minä itse voisin tuntea olevani olemassa. Jännää muuten, mitä voikaan äänikirjoja paljon lukevan näyttelijän päässä tapahtua, kun hän korvaa sanan 'ikkuna' sanalla 'ovi'... No, kuunnelkaa äänikirja, niin kuulette!
Kysymys on myös vieroitusoireista. Tämänkin romaanin parissa meni neljä vuotta, eikä siinä ollut yhtään luppoaikaa — luovaa joutilaisuutta kyllä — vaan työstin tekstiä jatkuvasti, jos en koneen tai muistiinpanojen ääressä niin ainakin päässäni. "Seuraavan romaanin jälkeen lähdemme kyllä pitkälle lomalle!" uhkasin Kochanieta tässä vastikään. Hän kysyi, miksi en lomaile silloin, kun hänkin lomailee. "Silloin kun on kirja tekeillä, ei lomailla!" vastasin. Se on totta.
Minun osaltani LTK on tavallaan loppuunkäsitelty, pois lukien mahdolliset tilaisuudet sen tiimoilta. Ehkäpä haastattelut ja toivottavasti lukijakohtaamiset. LTK:n itsensä osalta sen elämä on vasta alkanut. Se on syntynyt ja vaeltaa nyt yksin maailmalla.
Ehkä pääsen vihdoin lomalle joskus vuonna 2024. Ehkä koko k-paskiainen on silloin muisto vain. Joku kysyi, mikä kirjoistani on paras? Hyvä-parempi-paras on sellainen leikki, johon en mielelläni ryhdy, mutta sanottakoon, että kirja kirjalta olen haastanut itseni kirjailijana ja siinä puuhassa mielestäni onnistunut loistavasti. Seuraavaa, vielä vaativampaa haastetta kohti sitten taas vain!
Hitto, mikä ammatti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti