Käytän sellaista pientä, Kochanielta samaani JHL:n kalenteria, jossa aukeaa uusi viikko, kun kääntää uuden aukeaman. Paperisissa kalentereissa on se hyvä puoli, että niistä näkee viikon kerralla — ja ne säilyvät. Tämäkin löytää tiensä lukuisten muiden joukkoon kenkälaatikkoon jossain kellarissa, kun kauan odotettu suuri vuosi 2020 vaihtuu vuoteen 2021, jolta minä en ainakaan uskalla odottaa yhtään mitään.
Kalenterin alakulmat on perforoitu, jotta ne voi repiä, kun uusi aukeama on ajankohtainen. Sen poisrevittävän osan jostain syystä olen aina syönyt. Teepä se kalenterin kulmille, jotka ovat joko tietokoneessa tai kännykässä. Ei ole vielä minulta onnistunut. Tänään siinä osassa, jonka söin, luki numero 7. Nyt siinä osassa, joka odottaa kohtaloaan viikon päästä, lukee numero 6. Niitä numeroita on ollut jo jonkin aikaa.
Numero kertoo tai kertoi jokaisen uuden viikon auetessa sen, kuinka monta viikkoa on Tokioon. Lentomme Kochanien kanssa Tokioon ovat vielä olemassa: lähtö 03.05. ja paluu 31.05. Helsinki—Haneda—Helsinki. Poikkeuksellisesti Haneda, josta olin jo ehtinyt iloita.
Olen asunut, opiskellut, tehnyt töitä ja elänyt Tokiossa yhteensä noin viisi vuotta. Kiotossa olen jopa kirjoittanut, Tokiossa en koskaan. Tänä keväänä oli aika kirjoittaa Tokiossa. Ennen kaikki muu, mitä kuvitella saattaa, oli vienyt kaiken ajan, energian ja ajatusenergian. Nyt olisin varta vasten lähestymässä tuota elämäni rakkainta hirviötä kirjailijana, kirjoittaakseni, viimeistelläkseni seuraavan romaanini julkaisukuntoon. Mutta mitä todennäköisimmin ei.
Kirsikat kukkivat Aoyaman hautausmaalla, Meguro-joen varrella, Uenon puistossa ja vähäisimmissäkin kadunkulmissa kaikkialla kaupungissa. Kukat itsessään eivät ole mitään, mutta niiden vaikutus maailmaan on.
Tänä iltana Sirius heijastaa niiden vaaleanpunervan lounaistaivaalla, mutta pian aurinko nousee ja kadottaa sävyt kirkkauteensa.
もし来年、お目にかかれば！
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti