torstai 23. elokuuta 2018

Tee ekoteko — älä lisäänny

Entä jos päiviräsäset ja timosoinit ovat ymmärtäneet jotain olennaisesti väärin? Entä jos heidän pitäisikin elämää kunnioittaakseen unohtaa abortin vastustaminen ja ryhtyä sen sijaan taistelemaan lihansyöntiä, muovia, yksityisautoilua, lentämistä ja ylipäätään kaikenlaista kestämätöntä kulutusta vastaan? Ehkä heidän pitäisi vaihtaa tuhoisa sloganinsa "lisääntykää ja täyttäkää maa" toiseen:

Tee ekoteko — älä lisäänny.

Toisaalta päiviräsäset ja timosoinit raamattuineen eivät ole aivan hakoteillä, sillä karkotus paratiisista on totta — niin valitettavaa kuin se onkin. Tilanne johon (lähi)tulevaisuudessa päädymme, saa meidät haikailemaan takaisin Maahan, kuten se anno domini 2018 oli. Paluuta paratiisiin ei vain ole tarjolla. Eikä ihmisen karkottamiseen paratiisista tarvita Jumalaa, vaan ihminen tekee sen itse. Juuri nyt.

Tai sitten ihminen on ollut kaukaa viisas. Ehkä tuo viisaus on luojan luomissa geeneissämme. Olemme tuhonneet tämän joskus paratiisillisen planeettamme lisääntymällä ja kuluttamalla  niin, että eräs tieteis- ja katastrofielokuvan alalaji on auttamatta vanhentunut. Emme siis tule näkemään ulkoavaruudesta saapuneita laivueita taivaallamme siitä yksikertaisesta syystä, että kukaan ei halua jo valmiiksi ryövättyä ja tuhottua, kuolevaa planeettaa.

Olemme kannattamaton ja huonosti hoidettu bensa-asema syrjässä kosmisilta valtateiltä. 

Ehkä viisainta olisikin jatkaa lisääntymistä, halpalihansyöntiä, merien muovittamista, julkisen liikenteen ja pyöräilyn välttelemistä, elämysmatkailua maapallon toiselle puolelle ja pakonomaista shoppailua shoppailun vuoksi, jotta ihmislaji varmasti pelastuisi noilta ulkoavaruuden himokkailta paskiaisilta. 

Toisaalta, mistä me tiedämme, miksi tuo vieraslaji on ylipäätään jättänyt oman planeettansa.

Voin vakuuttaa: kyllä me tiedämme.



keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Tyhjyydestä ja toivosta

Edellisestä blogauksesta on näemmä kulunut jo yli puoli vuotta. Puolustuksekseni voin sanoa, että olen kirjoittanut tiiviisti seuraavaa romaania — järjestyksessään siis neljättä — ja lähettänyt siitä ensimmäisen kokonaisen version rakkaalle kustannustoimittajalleni tänä aamuna. 

On käsikirjoituksella tietenkin työnimi, joka on myös onnistunut vaihtumaan parin kuukauden välein eli aina silloin, kun teksti on saanut uuden suunnan tai uusia painotuksia. Työnimellä on merkitystä, ei pelkästään mahdollisena romaanin nimenä, vaan eräänlaisena linssinä, jonka läpi saa katsoa koko tekstiä ainakin osin uusin silmin. Kirjoittaja kun tuppaa sokeutumaan tekstinsä suhteen, kun sitä tarpeeksi tuijottaa ja työstää. Kirjoittaja tuppaa myös hukkumaan tekstinsä maailmaan, kuten edellisen ja tämän blogauksen päivämääristä voi päätellä.

Olen muuten melkoisen mustasukkainen työnimistä, joten en paljasta sitä nyt, varsinkaan kun se on tuorein — ja tuntuu melkoisen hyvältä.

Pian tähdet palaavat taas taivaalle. Osoittakaa kohtaa taivaalla ja kuvitelkaa suora linja sormestanne kaikkeuden tuolle puolen. On lähes varmaa, ettei tuolle linjalle osu yksikään taivaankappale. Siirtäkää sormeanne viisi astetta oikealle ja sama juttu. Siirtäkää sitä vielä seitsemän astetta lisää ja sama juttu. Osoitatte sitten mihin kohtaan tähtitaivasta vain, linja ei osu mihinkään.

Kaikkeus on tyhjää täynnä. Siinä on jotain lohdullista.

Luki edellisessä blogauksessa. Samaisten asioiden — tyhjyyden ja toivon (ja lohdun) ja tyhjyyden suoman toivon (ja lohdun) — kanssa huomaan painiskelevani myös uusimman käsikirjoituksen kanssa, jota tietenkin kirjoittelin jo puoli vuotta sitten. Näin ne muutamat ajatukset, jotka minulla ovat, kiertävät kehää, koska kierrätän niitä itse, koska pikku päähän ei muuta mahdu.

Sanotaan, että elämän suurista muutoksista stressaavimmat ovat avioero, lähiomaisen kuolema ja muutto. Kaksi ensimmäistä ovat jonkun asian päätöksiä, kolmas lähinnä alku. Kolmesta suuresta muutoksesta kohdallemme osui syksyllä — vain pari viikkoa Pentinkulman päivien jälkeen — onneksi tuo jälkimmäisin eli löysimme jotain, johon asettua pitemmäksi aikaa. Kiitos tietenkin myös asuntolainan. Muutto vei niin aikaa kuin energiaakin, mutta löydön suurenmoisuudesta kertonee jotain se, että olen viihtynyt loistavasti työpisteelläni kirjoittamassa juuri kotona eli kahviloiden hyötykäyttö on jäänyt ainakin vielä melko vähiin.

Blogauksen otsikkoon liittyen tämän hetkisestä olotilasta voisi puhua myös tyhjyyden kautta. En siis aio koskea käsikirjoitukseen ennen kuin saan kustannustoimittajani kommentit. Ylipäätään tekstin makuuttaminen tekee hyvää, joten nyt on sen aika. Käsikirjoituksen jättäminen on myös pelottavaa, se myönnettäköön. Nyt on ensimmäinen kerta kun kukaan muu itseni lisäksi lukee (toivottavasti) koko tekstin alusta loppuun. Kirjoittaja itsehän on tekstin ensimmäinen lukija, vaikkakin joskus (usein) sokea sellainen.

Pientä signaalia toivosta kuitenkin on, sillä nykyinen työnimi ei vaikuttanut olevan ainakaan ensimmäinen hylättävä tekijä kokonaisuudessa...

Tekstin hauduttamisesta huolimatta ei tekstiä voi kokonaan unohtaa, eikä se ole tarkoituskaan. Tekstiin liittyvät ajatukset ja huomiot kirjaan ylös erillisiiin muistiinpahoihin, mutta en koske itse tekstiin. Siinä kulkee minun rajani.

Nyt on myös hyvä hetki lukea itsekin, siis muutakin kuin omaa kehittyvää tekstiään tai taustoitukseen liittyvää, lähinnä tietokirjallisuutta. Kun kevät taas kunnolla koittaa, Helsinki Lit valtaa kirjallisen kaupunkimme ja on aika julistaa myös Jarl Hellemann -käännöspalkintokisan voittaja! Tänäkin vuonna kisassa on vain ja ainoastaan todellisia kirjallisia ja käännöksellisiä herkkuja. Suosittelen!

Hmmm... Lähitähtemme noin kauniisti helottaessa (toivoa) taidanpa tehdä radikaalin teon ja lähteä uimaan! Uimisessa itsessään ei ole mitään radikaalia, sillä viime vuoden aikana mittariin kertyi yli 150 kilometriä. Jotain on istumatyöläisen pakko tehdä. Tekee myös hyvää kirjailijan pääkopalle. Radikaalia tässä on se, että otan kirjan mukaan ja parkkeeraan itseni uinnin jälkeen johonkin kahvilaan lukemaan ja syömään lounasta. En siis palaa hetimiten kotiin ja tekstin ääreen. No, muistiinpanovälineet tietty mukaan, sillä altaasta on aina löytynyt ratkaisuja ongelmiin ja ideoita tekstiin. Suosittelen sitäkin!

sunnuntai 6. elokuuta 2017

KENELLE JUSSI MAANSA KUOKKI? Puheenvuoroni Pentinkulman päivillä 05.08.2017

En usko, että Jussilla oli mielessään mitään erityistä suurta suunnitelmaa. Jussi kuokki maansa itselleen. Elääkseen ja elättääkseen. Alussa oli tahto. Kaikki muu tuli sen jälkeen.

Usko siihen, että kyllä tästä vielä jotain. Usko ei ole sama kuin tieto. Usko ei ole totuus. Uskon tehtävänä onkin valehdella, jotta emme lannistuisi. Ehkä menetän uskoni ja lopetan kirjoittamisen huomenna. 

Olen huono kirjoittamaan ja puhumaan asiasta, mutta kirjoitan ja puhun sujuvasti asian vierestä. Ei tarvitse kuin miettiä puheenvuoroni otsikkoa, jonka itse päätin. Se on osa kirjoittamisen nautintoa. Sen pitäisi olla osa myös lukemisen nautintoa. Kysymys on mielen vapaudesta havainnoida ja assosioida havaitsemaansa. Sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Minä sanon, että kuva tappaa kuvittelun.

Täyspäiväisenä, vaikka en välttämättä täyspäisenä kirjailijana olen toiminut joitakin vuosia. Takana on muutakin työnsarkaa, mutta kirjoittaminen on niistä ehdottomasti haastavinta. Ja palkitsevinta, koska tässä sitä vielä ollaan. 

Kun pohdin tämän lyhyen puheenvuoroni sisältöä, heräsin siihen tosiasiaan, että kaikkien kirjojeni päähenkilöt ovat maattomia. Ja kaikessa siinä maattomuudessaan he myös kaipaavat. 

Joskus on vain toimittava, vailla suurempia suunnitelmia tai tavoitteita. 

Istuin bussissa syyspimeässä Varsovassa matkalla yliopistolta kotiin. Päivitin tietoni kotimaan tapahtumista kännykän avulla. Oli marraskuu vuonna 2011. 

Lehdessä luki näin:

Hän aikoo jättää tanssikengät kotiin, koska Linnaan tulisi hänen mielestään kutsua enemmän sotaveteraaneja ja tavallista kansa. Oinosta myös häiritsevät Linnan parketilla tanssivat homot.
— Homojen tanssiminen loukkaa minua henkilökohtaisesti. Eräs sotaveteraani on minulle jo ihmetellyt, kuinka on mahdollista, että homot tanssivat Linnassa.

Kun pääsin kotiin, kirjoitin arvon kansanedustajalle avoimen kirjeen, jonka lähetin sähköpostilla hänelle itselleen ja hänen avustajalleen. Julkaisin sen myös blogissani, josta laitoin linkin facebook-sivulle — ja yritin unohtaa koko asian.

Aamulla huomasin, että blogissa oli illan ja yön aikana vierailtu 20 000 kertaa. Jokin tv-kanava soitti, että tulisinko haastateltavaksi. Suostuin tietenkin, kunhan minulle korvattaisiin lennot Varsovasta Helsinkiin ja takaisin. Se jäi siihen ja pääsin jatkamaan hiljaiseloa Varsovassa, johon olin muuttanut vain pari kuukautta aiemmin. Kirjoitin silloin toista romaaniani ja yritin opiskella puolaa. Siksi yliopisto. 

Seuraavaksi ote avoimesta kirjeestä, jonka kansanedustajalle osoitin:

Isoisäni oli sotilas, sissi ja kunniamerkeistä päätellen ansiokas sellainen. Hän ei sodasta paljon puhunut. Hän oli myös siviilissä lain ja järjestyksen mies, poliisi. Hän uskoi oikeuteen ja vapauteen, kuten suurin osa meistä suomalaisista. Perheellisyydestään huolimatta isoisäni oli myös mies, joka rakasti toista miestä — toista hänen laillaan sotaveteraania ja poliisia — vuosikymmenten ajan. Vasta vuosia isoisäni ja hänen vaimonsa kuoleman jälkeen sain kuulla tuosta salatusta suhteesta. Ryhdyin selvittämään asiaa, mutta tiedon puutteessa päädyin kirjoittamaan kirjan, jonka Kustannusosakeyhtiö Tammi julkaisi keväällä 2010. Viinakortti oli esikoiskirjani ja se sai hienon vastaanoton. Suosittelen sen lukemista lämpimästi.

Minua hävettää teidän puolestanne. Isoisäni taisteli vapaan ja ihmisarvoisen Suomen puolesta. Isoisäni taisteli myös teidän puolestanne.

Sillä hetkellä tuli sellainen olo, että tällä naputtamisella ja vähän räksyttämiselläkin voi sittenkin olla merkitystä. Ei ehkä maailmoja mullistavaa, mutta pienenä osana suurempaa kokonaisuutta ja kehitystä kuitenkin. Ei Jussi koko Suomea kuokkinut. Noita jusseja oli muitakin. Pitää myös muistaa se, ettei yksi kuokan kuopaisu vielä leipää tuo. Niitä tarvitaan monta. Ja taas tarvitaan uskoa: kyllä tästä vielä jotain.

Viinakortti-kirjan Urho ja Toivo taistelevat rintamalla yhdessä, puolustavat maataan — ja selviävät hengissä. Sota päättyy ja maahan, jonka vapauden puolesta he taistelivat, tulee rauha, mutta sodan päättyminen ei tuo rauhaa noille kahdelle, vaan heidän taistelunsa jatkuu. 

Minä kuokin maatani, sitä todellisuutta, jota elän. Jussille eläminen oli elannon konkreettista hankkimista. Itse elän enemmänkin abstraktioissa, ajatuksissa ja ilmiöissä, ihmisyydessä, jota kaivelen voidakseni elää, pysyäkseni järjissäni. 

Toisen romaanini Rouva S.:n nuoruudenrakastettu asui kylässä, joen toisella puolella, eikä joen yli sillä kohtaa kulkenut siltaa.

Joki ilman siltaa on tekstienvälinen viittaus japanilaiseen burakumin-vähemmistöön, josta kirjailija Sue Sumii kirjoitti kirjan Hashi no nai kawa eli Joki ilman siltaa. Sumiin kuolemasta on juuri kulunut 20 vuotta. Kirja on käännetty englanniksi ja viime vuonna myös italiaksi, jos yleisöä kiinnostaa. 

Burakulaiset olivat Japanin feodaaliajan paariaa. Burakulaiset olivat tekemisissä kuoleman kanssa, eli suuri osa heistä oli teurastajia tai nahkureita. Kysymyksessä ei siis ole etninen, vaan yhteiskunnallisista, osin uskonnollisista syistä muusta väestöstä eristetty ja syrjitty vähemmistö.

Virallisesti burakulaisista tuli tasa-arvoisia muuhun väestöön nähden vuonna 1871. Käytännössä tasa-arvo ei ole kuitenkaan toteutunut.

Tärkeää tässä on huomata se, että kylä, missä tuo Rouva S.:n nuoruudenrakkaus asui oli väärä kylä. Se oli väärällä maalla. Siksi nuo kaksi nuorta pakenivat Tokioon, joka oli jo silloin miljoonakaupunki. Sinne he voisivat kadota. Siellä he voisivat unohtaa alkuperänsä. He olivat lähellä onnistumista, mutta sitten syttyi toinen maailmansota. 

Yksi tärkeimmistä kirjoittamiseni voimanlähteistä on nostalgia. En kirjoita siitä, missä olen, vaan aina siitä, mistä olen pois. Viinakortti sijoittui tietenkin tiukasti Suomeen, sekä sota-aikaan että vuosikymmeniin sotien jälkeen. Osa vuosista sijoittuukin yllättäen omiin lapsuusvuosiini ja Päijät-Hämeen Kärkölän oloiseen pikkupaikkakuntaan.

On mukana myös katumusharjoitusta. Kaduin sitä, etten vaatinut kuulla enemmän isovanhempieni elämästä, silloin joskus. Erityisesti isoisäni elämästä. Mutta toisaalta, mitä hän olisi voinut siitä kertoa? 

Ennen muuttoa Krakovaan, asuimme Varsovan Muranówin kaupunginosassa, Johannes Paavali II:n mukaan nimetyn valtaväylän ja Anielewicza-kadun risteyksessä. Johannes Paavali II on varmasti meille kaikille tuttu nimi, Mordechaj Anielewicz taas toimi erään juutalaisen vastarintaliikkeen johtajana natsimiehityksen aikaisessa Varsovassa.

Anielewicza-kadulla sijaitsee myös POLIN eli Puolan juutalaisten historian museo. Museon huikea arkkitehtuuri on suomalaisen arkkitehtitoimiston Mahlamäki & Lahdelma käsialaa. Sen rakennustyöt jatkuivat vielä, kun muutimme Krakovaan, mutta olemme sittemmin käyneet siellä ja tutustuneet puolanjuutalaisten tuhatvuotiseen historiaan. Polin on Puolan hepreankielinen nimi. Se tarkoittaa myös "täällä voit levätä".

Osa lepää vieläkin. Kaupunginosa, jossa Varsovassa asuimme sijaitsee keskellä entistä ghettoa. Suljetuissa maanalaisissa käytävissä on edelleen hautautuneena sodan uhreja, sinne paenneita tai sieltä käsin taistelleita.

Kirjoitin toisen romaanini — eli Rouva S.:n — pääosin Varsovassa. Rouva S. sijoittuu sekä tuhannen vuoden takaiseen Kiotoon että eri vuosikymmenten Tokioon. Tuhannen vuoden takaiseen Kiotoon en tietenkään millään ilveellä pääse — kuten en takaisin päijäthämäläiseen lapsuuteenikaan — mutta Tokioon kaipaan jatkuvasti. Suhteemme alkoi 80-luvulla ja jatkuu edelleen. Olemme tapailleet toisiamme neljällä eri vuosikymmenellä. Kohta pitäisi taas nähdä.

Varsovaan sijoittuvan Pyhä peto -romaanin kirjoitustyöhön pääsin toden teolla vasta Krakovassa. Kirjan siemen istutettiin kuitenkin Varsovassa. Istuin lähikahvilassa kirjoittamassa Rouva S.:ää, kun iäkäs mies kysyi minulta, onko tänään perjantai? Vastasin hänelle, että ei, tänään ei ole perjantai, vaan että tänään oli torstai. Lyhyt keskustelu käytiin puolaksi. Ehkä siksi mies vaikutti hieman hämmentyneeltä. Tarjoilija tuli hätiin ja otti miehen tilauksen. Teetä ja voileivän.

Miehen lähdettyä tarjoilija palasi luokseni ja kertoi, että mies kävi aina silloin tällöin kahvilassa. Joinakin päivinä hän tilasi teetä ja voileivän, toisina päivinä taas halusi ostaa erään lehden. Lehteä ei ole julkaistu vuosikymmeniin, mutta miehellä oli tapana — pikkupoikana tietenkin — käydä ostamassa se lehtikioskista aina perjantaisin, koska lehti ilmestyi perjantaisin. Ennen sotaa kahvilan paikalla oli ollut lehtikioski.

Tämä iäkäs mies eli itse asiassa kahdessa kaupungissa. Toinen kaupungeista oli hänen lapsuutensa Varsova — jo silloin miljoonakaupunki ja pohjolan Pariisiksi kutsuttu — ja toinen jälleenrakennettu nyky-Varsova. Eikä mies oikein elännyt kummassakaan, vaan jonkinlaisessa välitilassa. Maattomana.

Kolmas kirjani Pyhä peto kertoo varsovalaisen katolisen miehen tarinan. Nuorena miehenä, ennen toista maailmansotaa, hän rakastuu juutalaiseen poikaan. Sota alkaa ja vie kaiken. Sen päätyttyä tämä poika ottaa rakastettunsa identiteetin ja muuttaa Yhdysvaltoihin, jossa luo hienon, kansainvälisen uran pilvenpiirtäjien suunnittelijana. Ainoa paikka maailmassa, minne hän ei suostu matkustamaan, on Eurooppa. Luulen, että syy uravalintaan oli halu päästä mahdollisimman kauas ei vain Euroopasta, vaan myös itse maaperästä. 

Maansa voi pettää. Maa voi itse pettää. Maa voi myös pettää alta. Tämän tiedän ihan konkreettisesti vuosia Tokiossa asuneena, jossa maa järisee lähes päivittäin. 

Ajan polkupyörällä Kansalaistorilla kohti Töölönlahtea. Rauhallisesti ja ennakoiden ja muut kulkijat huomioon ottaen. Saan niskaani sanallisen ryöpyn rouvalta, joka käveli toiseen suuntaan Kansalaistoria. Käännyin takaisin ja kysyin, mikä oli ongelma. Sain kuulla rikkovani lakia ja tappavani lintuja. Osoitin rouvalle liikennemerkkiä, joka salli sekä jalankulun että pyöräilyn alueella. Kerroin myös, että ajan rauhallisesti, ennakoiden ja muut kulkijat huomioonottaen. Kerroin myös, että en tapa lintuja. Sitten sainkin kuulla olevani "saatanan neliönmuotoinen mies" ja että "liikennemerkki on väärässä".

On totta, että elämme totuudenjälkeistä aikaa. Liikennemerkitkin voivat olla väärässä, tulkinnanvaraisia tai jopa osa salaliittoa.

Kysyin rouvalta, söikö hän kanaa? Rouva ei ymmärtänyt kysymystä. Itse olen kasvissyöjä, vaikkakin kalanhimoinen sellainen. Jatkoin matkaani. 

Ehkä rouva oli oikeassa. Tai sitten hän oli väärässä. Tai sekä että. Ehkä minä olen väärässä antaessani itsestäni vaikutelman siitä, että olen suomalainen kirjailija. Ehkä olenkin kiotolainen kotirouva, joka harvoina joutilaina hetkinään kuvittelee jostain kummallisesta syystä olevansa suomalainen kirjalija. Ehkä hän on kirjoittanut ne kirjat, jotka mainitsin. Ehkä hän on joutilaina hetkinään kuvitellut Pentinkulman päivät ja kaikki täällä olevat. 

Pian tähdet palaavat taas taivaalle. Osoittakaa kohtaa taivaalla ja kuvitelkaa suora linja sormestanne kaikkeuden tuolle puolen. On lähes varmaa, ettei tuolle linjalle osu yksikään taivaankappale. Siirtäkää sormeanne viisi astetta oikealle ja sama juttu. Siirtäkää sitä vielä seitsemän astetta lisää ja sama juttu. Osoitatte sitten mihin kohtaan tähtitaivasta vain, linja ei osu mihinkään.

Kaikkeus on tyhjää täynnä. Siinä on jotain lohdullista.

Kiitos.