tiistai 18. joulukuuta 2018

Kun hengitysilma maistuu

Matka tulevaisuuteen ei ole pitkä. Tulevaisuus on ihan kulman takana. Ei tarvitse montaa askelta ottaa ja kulma tulee, näyttää totuuden ja vie mennessään. Sinä vikiset — ja yskit.

Edestakainen halpalento Helsingistä tulevaisuuteen maksaa noin huntin. Laskeudut Johannes Paavali kakkosen (!) lentokentälle ja hyppäät bussiin joka vie keskustaan. Bussi tulee tupaten täyteen jo lentokentällä. Suurin osa bussin ikkunoista näkyvistä yksityisautoista pitää sisällään keskimäärin 0,125 matkustajaa. Auton kuskeja on yhtä monta kuin autoja.

Bussi pysähtelee asuinalueilla ja katsot kuinka pientalon savupiipusta nousee hiilenmusta savu. Pian maistat sen, eikä maku lähde pois. Se kiusaa kurkkua. Se kiusaa mieltä. Ymmärrät vähitellen, että maistat tulevaisuuden. 

Tietenkin kaupunki on mitä kaunein. Paras se on juuri talvella, hämyssä, vähän turisteja, saitsarikuskit ovat joutilaita, kaduilla ja toreilla on tilaa. Kesä on yhtä helvettiä.

Mustan mafian hameenhelmat viuhuvat edes takaisin Plantyn käytävillä. Kahviloissa ja ravintoloissa lämpölamput tuovat lämmön. Ulkona harmaus ja hyinen kosteus. Kaikki se huuhtoutuu hyvien ruokien ja juomien kanssa jonnekin, minne ei aurinko paista. Puulattiat narisevat askelten alla. Lumi on harmaata ulkona, kuten se on missä vain elävässä kaupungissa niillä leveysasteilla, joilla vielä lunta on.

Kun supersuositun kasvisravintolan ruoat ja jälkiruoat on syöty ja kielellä on vielä viimeisen viinilasillisen maku, on aika astua kadulle ja aloittaa paluumatka kohti majaa. Vastaan kävelee ja pyöräilee krakovalaisia kasvoillaan hengityssuomaimet. Näinkö niitä näin paljon neljä vuotta sitten tai yleensäkään? Sitten maistat sen taas, juuri tänä kauniina iltana entistäkin voimakkaammin. Sen on kielellä, kitalaessa ja kurkussa.

Aamiaisen jälkeen näit pikkukoululaisia matkalla kohti historiallista Krakovaa. Jokainen heistä polttaa kolme savuketta päivässä vain koska elävät. Samalla ihmettelet aukion uljaita rakennuksia, jotka ovat kuin tervalla tuhrittuja. Nuo lapset hengittävät samaa aamusta iltaan ja illasta aamuun koko elämänsä ajan, elleivät sitten päätä lähteä muualle. Mutta lähtisivätkö he ikivanhasta eurooppalaisesta kotikaupungistaan muualle paetakseen ilmaa, jota heidän on hengitettävä pelkästään elääkseen — ja joka vie heiltä ennenaikaisesti hengen — vai jonkun muun, vähäpätöisemmän syyn vuoksi?

Ilman ei pitäisi maistua. Ei miltään. Sen pitäisi olla vailla makua. Sen pitäisi olla raikasta, koska parempaa sanaa puhtaudelle ei voi olla. Mutta jos haluat kokea sen, haistaa ja maistaa sen, kuten sen ei pitäisi olla... huntilla lennät pitkälle. Tai pelottavan lähelle. Niin ajassa kuin paikassa. Tervetuloa. Tervemenoa.

Tuloa.

Menoa. 

Pysähdy ja hengitä. Nauti raikkaudesta, koska parempaa sanaa ei ole. 


torstai 23. elokuuta 2018

Tee ekoteko — älä lisäänny

Entä jos päiviräsäset ja timosoinit ovat ymmärtäneet jotain olennaisesti väärin? Entä jos heidän pitäisikin elämää kunnioittaakseen unohtaa abortin vastustaminen ja ryhtyä sen sijaan taistelemaan lihansyöntiä, muovia, yksityisautoilua, lentämistä ja ylipäätään kaikenlaista kestämätöntä kulutusta vastaan? Ehkä heidän pitäisi vaihtaa tuhoisa sloganinsa "lisääntykää ja täyttäkää maa" toiseen:

Tee ekoteko — älä lisäänny.

Toisaalta päiviräsäset ja timosoinit raamattuineen eivät ole aivan hakoteillä, sillä karkotus paratiisista on totta — niin valitettavaa kuin se onkin. Tilanne johon (lähi)tulevaisuudessa päädymme, saa meidät haikailemaan takaisin Maahan, kuten se anno domini 2018 oli. Paluuta paratiisiin ei vain ole tarjolla. Eikä ihmisen karkottamiseen paratiisista tarvita Jumalaa, vaan ihminen tekee sen itse. Juuri nyt.

Tai sitten ihminen on ollut kaukaa viisas. Ehkä tuo viisaus on luojan luomissa geeneissämme. Olemme tuhonneet tämän joskus paratiisillisen planeettamme lisääntymällä ja kuluttamalla  niin, että eräs tieteis- ja katastrofielokuvan alalaji on auttamatta vanhentunut. Emme siis tule näkemään ulkoavaruudesta saapuneita laivueita taivaallamme siitä yksikertaisesta syystä, että kukaan ei halua jo valmiiksi ryövättyä ja tuhottua, kuolevaa planeettaa.

Olemme kannattamaton ja huonosti hoidettu bensa-asema syrjässä kosmisilta valtateiltä. 

Ehkä viisainta olisikin jatkaa lisääntymistä, halpalihansyöntiä, merien muovittamista, julkisen liikenteen ja pyöräilyn välttelemistä, elämysmatkailua maapallon toiselle puolelle ja pakonomaista shoppailua shoppailun vuoksi, jotta ihmislaji varmasti pelastuisi noilta ulkoavaruuden himokkailta paskiaisilta. 

Toisaalta, mistä me tiedämme, miksi tuo vieraslaji on ylipäätään jättänyt oman planeettansa.

Voin vakuuttaa: kyllä me tiedämme.



keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Tyhjyydestä ja toivosta

Edellisestä blogauksesta on näemmä kulunut jo yli puoli vuotta. Puolustuksekseni voin sanoa, että olen kirjoittanut tiiviisti seuraavaa romaania — järjestyksessään siis neljättä — ja lähettänyt siitä ensimmäisen kokonaisen version rakkaalle kustannustoimittajalleni tänä aamuna. 

On käsikirjoituksella tietenkin työnimi, joka on myös onnistunut vaihtumaan parin kuukauden välein eli aina silloin, kun teksti on saanut uuden suunnan tai uusia painotuksia. Työnimellä on merkitystä, ei pelkästään mahdollisena romaanin nimenä, vaan eräänlaisena linssinä, jonka läpi saa katsoa koko tekstiä ainakin osin uusin silmin. Kirjoittaja kun tuppaa sokeutumaan tekstinsä suhteen, kun sitä tarpeeksi tuijottaa ja työstää. Kirjoittaja tuppaa myös hukkumaan tekstinsä maailmaan, kuten edellisen ja tämän blogauksen päivämääristä voi päätellä.

Olen muuten melkoisen mustasukkainen työnimistä, joten en paljasta sitä nyt, varsinkaan kun se on tuorein — ja tuntuu melkoisen hyvältä.

Pian tähdet palaavat taas taivaalle. Osoittakaa kohtaa taivaalla ja kuvitelkaa suora linja sormestanne kaikkeuden tuolle puolen. On lähes varmaa, ettei tuolle linjalle osu yksikään taivaankappale. Siirtäkää sormeanne viisi astetta oikealle ja sama juttu. Siirtäkää sitä vielä seitsemän astetta lisää ja sama juttu. Osoitatte sitten mihin kohtaan tähtitaivasta vain, linja ei osu mihinkään.

Kaikkeus on tyhjää täynnä. Siinä on jotain lohdullista.

Luki edellisessä blogauksessa. Samaisten asioiden — tyhjyyden ja toivon (ja lohdun) ja tyhjyyden suoman toivon (ja lohdun) — kanssa huomaan painiskelevani myös uusimman käsikirjoituksen kanssa, jota tietenkin kirjoittelin jo puoli vuotta sitten. Näin ne muutamat ajatukset, jotka minulla ovat, kiertävät kehää, koska kierrätän niitä itse, koska pikku päähän ei muuta mahdu.

Sanotaan, että elämän suurista muutoksista stressaavimmat ovat avioero, lähiomaisen kuolema ja muutto. Kaksi ensimmäistä ovat jonkun asian päätöksiä, kolmas lähinnä alku. Kolmesta suuresta muutoksesta kohdallemme osui syksyllä — vain pari viikkoa Pentinkulman päivien jälkeen — onneksi tuo jälkimmäisin eli löysimme jotain, johon asettua pitemmäksi aikaa. Kiitos tietenkin myös asuntolainan. Muutto vei niin aikaa kuin energiaakin, mutta löydön suurenmoisuudesta kertonee jotain se, että olen viihtynyt loistavasti työpisteelläni kirjoittamassa juuri kotona eli kahviloiden hyötykäyttö on jäänyt ainakin vielä melko vähiin.

Blogauksen otsikkoon liittyen tämän hetkisestä olotilasta voisi puhua myös tyhjyyden kautta. En siis aio koskea käsikirjoitukseen ennen kuin saan kustannustoimittajani kommentit. Ylipäätään tekstin makuuttaminen tekee hyvää, joten nyt on sen aika. Käsikirjoituksen jättäminen on myös pelottavaa, se myönnettäköön. Nyt on ensimmäinen kerta kun kukaan muu itseni lisäksi lukee (toivottavasti) koko tekstin alusta loppuun. Kirjoittaja itsehän on tekstin ensimmäinen lukija, vaikkakin joskus (usein) sokea sellainen.

Pientä signaalia toivosta kuitenkin on, sillä nykyinen työnimi ei vaikuttanut olevan ainakaan ensimmäinen hylättävä tekijä kokonaisuudessa...

Tekstin hauduttamisesta huolimatta ei tekstiä voi kokonaan unohtaa, eikä se ole tarkoituskaan. Tekstiin liittyvät ajatukset ja huomiot kirjaan ylös erillisiiin muistiinpahoihin, mutta en koske itse tekstiin. Siinä kulkee minun rajani.

Nyt on myös hyvä hetki lukea itsekin, siis muutakin kuin omaa kehittyvää tekstiään tai taustoitukseen liittyvää, lähinnä tietokirjallisuutta. Kun kevät taas kunnolla koittaa, Helsinki Lit valtaa kirjallisen kaupunkimme ja on aika julistaa myös Jarl Hellemann -käännöspalkintokisan voittaja! Tänäkin vuonna kisassa on vain ja ainoastaan todellisia kirjallisia ja käännöksellisiä herkkuja. Suosittelen!

Hmmm... Lähitähtemme noin kauniisti helottaessa (toivoa) taidanpa tehdä radikaalin teon ja lähteä uimaan! Uimisessa itsessään ei ole mitään radikaalia, sillä viime vuoden aikana mittariin kertyi yli 150 kilometriä. Jotain on istumatyöläisen pakko tehdä. Tekee myös hyvää kirjailijan pääkopalle. Radikaalia tässä on se, että otan kirjan mukaan ja parkkeeraan itseni uinnin jälkeen johonkin kahvilaan lukemaan ja syömään lounasta. En siis palaa hetimiten kotiin ja tekstin ääreen. No, muistiinpanovälineet tietty mukaan, sillä altaasta on aina löytynyt ratkaisuja ongelmiin ja ideoita tekstiin. Suosittelen sitäkin!