tiistai 13. syyskuuta 2016

w Polsce

Puolassa on ollut helle koko sen ajan, kun olemme olleet täällä. Kaikki on sekaisin. Sekaisin! Ei tähän aikaan vuodesta voi tällaista olla... Itse olen nauttinut täysin rinnoin paahtavasta auringosta, aaltoilevista maissipelloista, Varsovan väreilevästä ilmasta (lue: smog), hortoilusta shortseissa ja kaikesta siitä, mitä eteläeurooppalainen intiaanikesä (käytetäänkö sitä sanaa enää?) voi tarjota.

Ahhh...

Jos haluat lahjoa papin, niin älä tietenkään tarjoa seteleitä suoraan käteen tai jossain omituisessa kirjekuoressa, vaan asettele ne keskustelun lomassa pöydälle, ja kun lähdön hetki tulee — ja vaikka pappi yrittää kyseenalaistaa rahojen jättämistä "vain jos rouva / herra välttämättä näin toivoo..", niin marssi ulos päättäväisesti ja kohteliaasti hyvästellen ja asia on jo hoidettu.

Kauhukokemus oli tietenkin Energylandia, joka on rakennettu mitä ilmeisimmin EU:n rahoituksella keskelle peltoa ei missään. Pelkkä sisäänpääsymaksu maksaa yli 100 kultaista per pierogeja mussuttava suu (noin 25 euroa, mutta vastaa ostovoimaltaan Puolassa juuri tuota hunttia eli noin kahden henkilön kohtuullista illallista juomineen kaikkineen), joten "lapset" eli Kochanie ja siskonsa sisään ja me eli Kochanien äiti ja allekirjoittanut jonnekin lähistölle — ei missään. Löysimme läkähdyttävän kävelyn jälkeen jonkinlaisen karczman ja söimme lounaan normaalien lounasjuomien kera. Kun Kochanien äiti kävi puuteroimassa pienen nenänsä, katselin ulos helteisenä väreilevään iltapäivään ovesta, joka oli tietenkin pihalle auki. Hiekkainen piha, säiliöauto, jonka kyljessä luki Milenium... ja ruskea kana. Sitten niitä oli enemmän, ainakin valkoinen ja lähes musta. Ehkä ravintola tarjoilee erityisen herkullisia munakkaita. Tilasimme kalaa, ainoaa ruokalajia, jossa ei ollut minkäänlaista raatoa — paitsi sitä kuollutta kalaa tietenkin.

No, Kochaniella ja siskollaan oli asiat vielä huonommin: yli kolme tuntia huvipuistossa ja vain neljä käytyä laitetta. Puolassa on paljon ihmisiä ja paljon jonoja.

Eksyimme matkalla jotenkin. Päivittämätön TomTom tai jotain. Menomatka oli kaksi ja puoli tuntia, mutta paluumatka paljon sitä enemmän. Tulimme tai halusimme tulla takaisin eri reittiä. Jossain vaiheessa iltapäivän kuumuudessa keskellä maissipeltojen ylväyttä ajoimme ohi kyltin, joka toivotti meidän tervetulleiksi Oświęcimiin (saks. Auschwitz). Sen jälkeen oli edellistä paljon suurempi mainos: KFC 7 KM Drive Thru. Po angielsku, oczywiście. Juutuimme kaupungissa pyhäpäivän kunniaksi liikenneruuhkaan.

Ai niin, kun saavuimme Kochanien kanssa Kielceen junalla Varsovasta jo lauantaina, oli meitä asematunnelissa vastassa parikymmentä mellakkapoliisia pikkumustissaan, kasvot peitettynä ja kaikkea. Kaupungissa oli potkupallo-ottelu. Onko mitään sen tärkeämpää?

Kochanien syntymäkaupunki Kielce tunnetaan myös II maailmansodan jälkeisistä pogromeistaan

Varsovassa ehdimme kuitenkin esimerkiksi tehdä katumusharjoituksia, joka minun kohdallani tarkoitti istumista laser-klinikan odotushuoneessa (tuttu paikka), jossa lueskelin puolankielistä Newsweekiä. Lehdessä oli kaksi mielenkiintoista artikkelia:

Näin Kaczyński kasvattaa lapsemme ja Kuka on oikea puolalainen?

Artikkeleistä ensimmäinen käsitteli sitä, kuinka valtapuolue PiS (Prawo i Sprawiedliwość eli Laki ja oikeudenmukaisuus eli paikalliset Persunpaskat, pardon my French) on uusimassa koulujen opetusohjelmaa suuntaan, joka varmistaa tulevat äänestäjäsukupolven äänestämään... Kuka tietää tai arvaa? Anyone? Anyone? Aivan oikein: PiS-puoluetta! Nerokasta varmistaa valta myös tulevaisuudessa silloin, kun valtaa vielä on! Tinde, ottaisit oppia uskonveljistäsi, sillä eihän tuollainen nössöily ole mistään kotoisin. Päbä voisi liittyä joukkoon. Ohjeeksi riittää tämä: aina kun tunnette tarvetta vihata, tehkää se avoimesti, tehokkaasti ja rehellisesti. Unohtakaa siis savuverhoharhanne ja näyttäkää todelliset värinne. Vain niin varmistatte puolueen tulevaisuuden: vähemmistöjen kustannuksella. 

Toinen artikkeli käsitteli, ei enää vihapuhetta vaan suoraa vihaa. Vähemmistöjä (juutalaiset, joita ei Puolassa enää ole, muslimit, joita Puolassa ei vielä ole ja homot, joita on aina ollut) vihataan viikko viikolta enemmän — ihan konkreettisessa käytännössä siis. Opin artikkelista uuden sanan przemoc l. väkivalta. Oppitunnit siis jatkuisivat, jos vain jaksaisin välittää kridejen (lue: krimppis, lue: KD) ja persunpaskojen (lue: PERSU) suosiosta tämän enempää.

Ai niin, joku professori hakattiin Varsovan metrossa, koska oli puhunut puhelimessa saksalaisen kollegan kanssa saksaa. 

Aamen niin katolisittain kuin viidesläisittäin sanoisin.

Uutisten pääaihe on oli insidentti paikallisessa eduskunnassa (Sejm) kesken televisiohaastattelun. Kaikki olisi ilmeisesti mennyt hyvin, mutta kun eräs PiS-läinen (paikallinen paskapersu) halusi väkivalloin (mitäpä muutakaan) estää paikalle tullutta miestä esittämästä kysymystään suorassa lähetyksessä haastatellulle, niin tämä mieshän heitti pissiläisen lattiaan judoväännöllä.

Muistakaa, judossa käytetään vastustajan voimaa tätä itseään vastaan. Tätä emme saisi unohtaa.

Toinen uutinen, joka jäi järkyttävällä tavalla mieleen, oli seitsenkuukautinen vauva, joka oli kuollut nälkään kotonaan. Poliisi löysi pienen ruumiin pidätettyään vauvan isän. Äitikin oli kuvioissa mukana, mutta ei siis hänkään ruokkimassa lasta. Mutta voin vain kiittää jumalaa siitä, että nälkään kuolleella vauvalla oli ollut seitsemän ainoan elinkuukautensa aikana sekä isä että äiti.

Puola on intensiivinen maa, hyvässä ja pahassa. On tila, joka on täytettävä vähintään puheella, on voima, joka on otettava haltuun, mutta missä on ymmärrys kaiken sen dynamiikan hallitsemiseen?

Bóg zapłać. Kyllä jumala sitten maksaa sinullekin kiitokseksi teoistasi.

Tarkalleen sen mukaan, minkä ansaitset, voisin lisätä, jos vain tuohon harhaan uskoisin.

P.S. Milloin kirjaamme kansalaisaloitteen, jonka tavoitteena on kieltää uskonnollisten perusteluiden käyttö eduskuntatyöskentelyssä? Anyone? Anyone?


perjantai 26. elokuuta 2016

Unen ja unelmoinnin aika

Minulta kysyttiin vastikään, mikä kirjoittamisessa on vaikeinta. Vastasin turvallisesti, että ulkokirjalliset asiat varsinkin nyt, kun kolmas kirja — Pyhä peto —  on vasta saapunut kauppoihin ja on astelemassa rauhallisesti myös kirjastoihin, kulttuurimme kivijalkoihin.

Arvioiden odottelu, tulevat haastattelut, hermoilu, ilon hetket... Ensimmäinen arvio on jo tullut, kiitos siitä kuuluu kirjallisuusbloggari Leenalle. Voiko kirjoittamisen tämän vaiheen paremmin aloittaa? On ilo tutustua pitkän linjan bloggarin muihinkin blogauksiin. Blogeissa on suomalaisen kirjallisuuskeskustelun tulevaisuus!

Ensimmäinen esiintyminenkin Pyhän pedon kanssa on jo takana. Kiitos Kuukauden kirjaklubille ja täydelle salille kunniasta saada avata hurmaavan kirjailijakollegan Pirjo Tuomisen kanssa kirjasyksy 2016!

En tainnut olla ihan rehellinen. Ehkä sittenkin olisi pitänyt vastata esitettyyn kysymykseen näin:

Kaikkein vaikeinta tässä työssä on näkökulman ja aikamuodon valinta. Kuka kertoo tarinan ja milloin, missä tilanteessa, kuka, mitä, kuka, mitä...

Helppo vastaus vaikeaan kysymykseen, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että näkökulman tai aikamuotojen valinnasta olisi tällä taikahetkellä tullut yhtään sen helpompaa. Kuinka monta kertaa olen jo nyt vaihtanut näkökulmaa ja aikamuotoa käsillä olevan tekstin — tulevan kirjan? — kanssa? Huoh.

Ei, vaikeinta eivät ole ulkokirjalliset tekijät. Ei, vaikeinta ei ole näkökulmat ja aikamuodot, joista ainakin minä onnistun aina saamaan aikaan melkoisen sotkun.

Vaikeinta on tasapainon löytäminen hallitun ja hallitsemattomuuden välillä. Eikä tavoiteltava tasapaino voisi ainakaan tälle kirjoittajalle ikinä olla jalat tukevasti maassa -tasapainoa. Hedelmällisin ja kaikkein vaikein tasapaino on kiikun kaakun.

Veitsen terällä. 

Sanoin eräälle kirjallisuusvaikuttajalle, että luottamuksen rakentaminen Pyhän pedon kertojahahmon (päädyin sitten jossain vaiheessa minäkerrontaan) kanssa oli aluksi kovin vaikeaa. Kertojahahmo ei siis luottanut minuun, vaan höpisi niitä näitä ja tuntui jatkuvasti jättävän olennaisimman kertomatta. Lopulta luottamus syntyi ja pääsin kirjaamaan tarinaa, joka nyt on päätynyt kirjoihin ja kansiin. Luottamus niin hyvä kuin vain kahden ihmisen välillä voi olla... Pieni epäilys kuitenkin jäi. Kaikkea ei kertoja kerro, mutta mitä on jäänyt pois... Ja miksi?

Vai oliko sittenkin niin, etten itse luottanut kertojan tarinointiin? Luotinko ensin liikaa itseeni ja pyrin sitä kautta kontrolloimaan kokonaisuutta? Mene ja tiedä. Jälkiviisautta en yleensä harrastele. Nostalgiaa kylläkin. 

Istuin Töölönlahden Tyynessä, kahvilamajan rannassa. Uskomatonta, että Tyyni on ollut olemassa jo kuusi vuotta. Onnea keitaalle, joka on vihdoinkin saanut pidemmän vuokrasopimuksen kuin vain vuodeksi kerrallaan. Auringon välke veden pinnalla, pari laiskanpuoleista ampiaista, lahden toisella puolella kohoava kaupunki, lohileipä ja kahvi sekä hetki aikaa vain olla ja heti mieli kantoi muualle.

Shinobazun lampi Tokion Uenossa. Alkusyksyn ensimmäiset utuiset päivät. Benzaitenille pyhitetyn temppelin harja, lammen lumpeet ja ympäröivässä avaruudessa kuin aikaan jähmettyneet sudenkorennot. Edessä tietenkin kylmä olut ja jotain otsumamiksi.

Olen aina miettinyt, miksi Shinobazun lampi on vetänyt minua puoleensa kuin magneetti. En ole ikinä asunut seudulla, käynyt tietenkin aina Asakusassa — Rouva S.:n maisemissa — mistä lyhyt kävelymatka värikkääseen ja paikallisenoloiseen Uenoon. Nyt vain satuin katsomaan, mikä on tuo temppeli saaressa lammen keskellä. Sinne pääsee lumpeiden ohi ja yli, siltaa pitkin. 

Benzaiten (tai Benten) on hindulaisuudesta lainattu buddhalainen jumalatar, yksi seitsemästä onnen jumalhahmosta. Benzaiten edustaa kaikkea sitä, mikä virtaa eli vettä, aikaa, sanoja, puhetta, kaunopuheisuutta, musiikkia ja myös laajemmin käsitettynä tietoa. Taisi jossain olla mainittuna myös maallinen varallisuus. 

Ehkä kysymys onkin siitä, kuinka kirja hallitsee kirjoittajaansa, pitää tämän tiukassa otteessaan aina siihen hetkeen saakka, kun on aika päästää irti. Neljä tai viisi vuotta on kulunut Pyhän pedon ensiaskelista. Pyristelen vieläkin. Ainakin unista päätellen olen pääsemässä vapaaksi. Kirjoittamisen kaikkein intensiivisimmissä vaiheissa en näe unia. Kaikki alitajunnassa vellovat voimat menevät kirjoittamiseen.

Skeittailin toissayönä Tukholman illassa. Kaupunki oli kaunis ja nauravainen. Vastaanottavainen. Täynnä valoa kimmeltäviä vesialtaita. 

En osaa skeitata. Osaan uida. Jopa niin hyvin, että olin armeija-aikana sissikomppanian uintijoukkueessa. Se ei ollut unta. Outoa, miten kaikilla kolmella romaanillani (Viinakortti, Rouva S. ja Pyhä peto) on eräs yhteinen aihe, joka tunkee itseään nyt myös neljänteen kirjaan.

Perin outoa.

maanantai 8. elokuuta 2016

Kuinka keisaria kätellään

Odotat vuoroasi käytävällä, seinän suojissa. Päälläsi on shaketti, mutta ei mitään kultaista. Ei myöskään kiiltonahkakenkiä. Edellisen poistuttua salista astut muutaman askeleen niin, että olet melko lailla oviaukon keskivaiheilla. Hämärä sali on oikealla.

Teet yhdeksänkymmenen asteen käännöksen oikealle saliin päin ja kumarrat, astut saliin ja kumarrat. Kävelet suoraan kohti keisaria — matka voi tuntua pitkältä — noin parin, kolmen askeleen päähän, pysähdyt ja kumarrat.

Astut vielä askeleen, niin että yllät keisarin ojennettuun käteen, puristat kättä, et sano mitään, et vaikka keisari kysyisi vointiasi — mitä hän ei tee. Kun kättely on ohi, astut pari kolme askelta taaksepäin, kumarrat, käännyt yhdeksänkymmentä astetta ja palaat oviaukolle, käännyt yhdeksänkymmentä astetta keisaria kohti, kumarrat, käännyt yhdeksänkymmentä astetta poispäin keisarista, astut ulos salista, käännyt yhdeksänkymmentä astetta takaisin keisaria kohti ja kumarrat. Käännyt yhdeksänkymmentä astetta vasemmalle ja poistut keisarin näköpiiristä.

Seuraava vuorossa sinun jälkeesi kumartaa ja astuu saliin.