tiistai 14. maaliskuuta 2017

Uudet ulapat avautuvat!

Miten sattuikin! Marssimme Kochanien kanssa heti ensimmäinen maaliskuuta maistraattiin ja luovutimme virkailijalle ilmoituksen. Siihen piti vielä kirjoittaa yhteinen osoite ja homma oli sillä selvä. Olimme avioliitossa. Noin vain.

Noin vain?

Synnyin tasan viisikymmentä (50) vuotta sitten, maaliskuun 14. päivänä, 1967 jaa. Krookukset kukkivat. Asia, jonka rakas äitini muistaa aina mainita. Minusta tuli ensin aviomies ja sitten vasta aikuinen mies. Marginaalia vain kaksi viikkoa. Parempi näin. 

Hymyilytti lueskella (hetken) kommentteja ja erinäisten sivustojen julkilausumia tasa-arvoisen avioliittolain varmistuttua. Kuka esitti yhteistä sopimusta, että vastedes vain heteroliitoissa olevat kutsuisivat toisiaan mieheksi ja vaimoksi ja muut puolisoiksi. Hah! Minä kutsun omaa aviomiestäni erilaisilla valitsemillani nimityksillä — hellivillä, kunnioittavilla ja rakastavilla tietenkin — mukaanlukien juuri tuo puolankielinen Kochanie. Ulkopuolisille hän on mieheni ja nyt siis aviomieheni. Vastikään jouduin ojentamaan teleoperaattorin asiakaspalvelijaa asiasta hänen viitattuaan puolisooni vaimona.

Jokin räyhähenkinen sivusto taas julisti, ettei laki muuta mitään, ja että avioliitto pysyy edelleen vain miehen ja naisen välillä. No, tässä uutisia hänelle ja hänenkaltaisilleen: laki tuskin muuttaa mitään hänen elämässään — aivan kuten asian ja asenteen olisi pitänyt alunperin olla — mutta meidän elämässämme paljon, todella paljon. 

Toisaalta julistuksen kirjoittanut henkilö on sitä mieltä, että maailma luotiin 6000 vuotta sitten.

Tulta ja tulikiveä odotellessa... NOT!

Lisää uutisia hänelle ja hänenkaltaisilleen: minua ei hetkauta suuntaan, eikä toiseen, mitä mieltä hän asioista on. Olkoon mielipiteenään vaikka se, että tellus on kuutio, se hänelle sallittakoon, kunhan ei oleta minun — tai suorastaan pakoa minua uskomaan samaan mielettömyyteen. 

Homoseksuaalisuus poistui rikoslaista vuonna 1971. Olin tuolloin neljävuotias. Vuodesta 1981 lähtien homoseksuaalisuus ei ollut enää sairaus. Olin neljäntoista ja heräämässä seksuaalisuuteen. Hieman myöhemmin (lukiossa) kirjoitin aineen äidinkielen tunnilla. Annettu aihe kuului Haluan lapsia, mutta en halua miestä. Kirjoitin aineeni otsikolla Haluan lapsia, mutta en halua vaimoa. Se herätti ansaittua huomiota. 

Noin vain asiat muuttuvat, kunhan niiden eteen tehdään työtä ja taistellaan, sukupolvi sukupolvelta, silloinkin, kun oikeuden toteutuminen on epätodennäköistä omana elinaikana.

Kiitos työstänne ja taistelustanne menneet sukupolvet. Suomi on vapaa maa ja nyt astetta parempi paikka elää. Työ ja taistelu jatkukoon muillakin rintamilla oikeudenmukaisemman ja tasa-arvoisemman Suomen puolesta, sillä työtä todellakin riittää. 

Eilen saapui kovasti ilahduttanut kortti, jossa luki mm. uudet ulapat avautuvat. Se oli hienosti sanottu, eikä uusien ulappien avautumiseen tarvita pyöreitä vuosia.

Avautukoot uudet ulapat myös Sinulle, lukijani!



tiistai 25. lokakuuta 2016

Messuillaan!

Syksyn suurin kirjasirkus on taas käsillä! Olen joskus vetänyt koko putken eli neljä hullua päivää, mutta nyt taitaa jäädä pariin... Joka tapauksessa kalenterissa on sunnuntai, joten tervetuloa tervehtimään Pyhää petoa

Sunnuntaina 30.10.2016

Katri Vala -lavalle

klo 12:30—13:00

Kanssakeskustelijana ihanainen Anna Kortelainen!

Signeeraus sen jälkeen Bonnier-mantereella. Tulkaa juttusille!

Haluatko vapauteen? Älä kerro kuka olet tai ainakaan, ketä rakastat. Väkevä tarina ajasta, jona rakkaus oli vihaa suurempi rikos ja kaikki toivo petollista.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Yayoi Kusama: Punaisia täpliä (1985)

Museokortti. "Vuoden mittainen kulttuurimatka" ei ole liioittelua. Kuinka monta kertaa olen jo käynyt Ateneumissa tai Kiasmassa tai monessa muussakin museossa — joskus katsomassa vain yhtä teosta, sillä myös sellaiseen tuo kätevä kortti antaa mahdollisuuden. Ohi ovat ajat, jolloin väsytin itseni ja mieleni katsomalla orjallisesti koko näyttelyn. Nyt laajan näyttelyn voi ensikosketuksen jälkeen jakaa osiin ja sukeltaa syvemmälle, jopa hukkua sen tarjoamiin maailmoihin.

Tämän hetken teos näyttäisi olevan otsikossakin mainittu Yayoi Kusaman Punaisia täpliä (Red Dots, teoksesta yksityiskohta ja isompi otos sivulla alempana) vuodelta 1985. Teos on osa Yayoi Kusama -näyttelyä HAM:ssa. Istahdin sen eteen jo lauantain väenpaljouksessa. Nyt hakeudun sen huomaan tänään tiistaina, keskellä päivää, kun näyttelyvieraita oli vähemmän. Muistiinpanot tältä päivältä:

Yhden muodon (täplän) toisteisuus ja tuosta toisteisuudesta syntyvät ketjut, ketjuista syntyvät muodot ja muodoista syntyvät tasot, kaikki universumit, kaksitoista yhteensä, yhdessä hetkessä, yhdellä seinällä. Kaksiulotteiseksi naamioitu kolmiulotteinen (neliulotteinen, viisiulotteinen, kuusiulotteinen... äärimmäisulotteinen?) todellisuus, joka koostuu ankarasta toistuvasta muodosta (pyöreä täplä), mutta joka on samalla orgaanisesti muodostunut, kuten käsityönä maalatut täplät itsekin. Onko edessäni orgaanisuuden ylistys? Vai vapauden, joka piileekin yksityiskohdissa, eikä kokonaisuudessa? Ovatko kokonaisuudet aina totalitaristisia?

Ankara muoto, joka kuitenkin tuottaa vapauden. Mistä tulikaan mieleeni tee-istunnon kurinalainen muoto, joka kuitenkin sallii mielen vaeltaa?

Huomatkaa, Punaisia täpliä -teoksen täplät eivät olekaan punaisia vaan mustia, mutta ne ovat asettautuneet punaiselle pohjalle. Teos on kaksitoistaosainen, joista jokainen osa näyttää jälleen identtiseltä, mutta ei sitä luonnollisesti ole. Erikokoiset mustat täplät ovat tiheässä, mutta toisiaan koskettamatta. Kuin ihmiset suurkaupungissa. Kunkin osan reunoilla tapahtuu kuitenkin tihentymistä. Mustat täplät ovat joissakin kohdissa asettautuneet kuin riviin tai jonoon päästäkseen osan ulkopuoliseen maailmaan. Ne eivät vielä tiedä, etteivät ne pääse mihinkään uuteen, vaan sama järjestelmä toistuu viereisessäkin osassa, vaikka tietenkin varioituna. Näennäisesti samanlaisena, mutta erilaisena. Näennäisesti erilaisena, mutta samanlaisena. Ainoa ulospääsy teoksesta onkin sen reunoilla, paikassa jossa mustavalkoisten täplien peittämä punainen kenttä loppuu ja valkoiseksi maalattu taidemuseon seinä alkaa. Valkoinen nirvana.

Teokseen ei saa koskea, mutta siihen saa hukkua. Jos pitäisi valita koskettaminen tai hukkuminen, valitsisin hukkumisen, sillä sen jälkeen ei ole enää mitään.