Olin kaupungissa viimeksi aikaan ennen kulkutaudin. Siitä on kauan, liian kauan. En muista
Ja nyt jälleen, yhtäkkiä, lähes yllättäen, minut viskataan takaisin sen kaduille keskeltä taas synkkenevän tilanteen ja tiukentuneiden rajoitusten.
Kävelemme Marszałkowskaa etsimässä aamiaista ja hengitän vapaammin kuin pitkään aikaan. Oikealla kulkee monta kaistaa eteen- ja poispäin, mutta jalkakäytävä on sekin leveä ja sallii kirkkaan auringon sokeuttaman kulkijan kävellä suoraan ja epäröimättä, lähes huoletta, vain nälän käskemänä.
Sellaisestakin on kauan, liian kauan. En muista.
Varsova on minulle, meille merkityksellinen kaupunki. Vasta Varsovassa tutustuimme kunnolla. Vaikka lähdimme täältä helpotuksen huokaisuin kohti Krakovaa, niin kaikki ne paluut milloin mistäkin ovat olleet aina… määrätietoisia? Kyllä: määrätietoisia.
Olen kävellyt Varsovaa satoja kilometrejä ristiin rastiin ja edestakaisin kenkiä puhki ja sieluani (suoniani) auki. Lääkärin määräyksestä.
Ja jälleen pitkin Marszałkowskaa tai Jerozolimskietä tai Nowy Światia — tai Marsalkankatua tai Jerusalemin avenueta tai Uljasta, uutta maailmaa — tai niiden välissä risteileviä pikkukatuja, joiden nimissä kaupungin historia.
Istumme ystävien kanssa ravintolassa, joka on niin täynnä melua ja ihmisiä, että kulkutaudin säikäyttämä sielu huokaisee helpotuksesta, kun palaamme siitä ja herkuista kylläisinä takaisin kaduille. Perjantai-ilta on täyttänyt Uuden, uljaan maailman. Joku jatkaa vielä ulkona nurinaansa siitä, että paikka ei tarjoillut ollenkaan, ollenkaan lihaa, mutta hyväksyy sitten kohtalonsa.
Mitäpä muutakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti