torstai 19. kesäkuuta 2014

Päivityksiä, päivittelyä ja muuta päbää...

Edellinen postaus helmikuulta... pahoitteluni. Hyvää Boże Ciało -päivää l. jumalan ruumiin päivää (Festum Sanctissimi Corporis Christi) vaan itse kullekin Puolan Krakovasta.

Kevät tuli keikkuen täälläkin: paistetta ja aurinkoa, mutta myös sadetta siinä mittakaavassa, että Veiksel tulvi yli äyräidensä. Kevään ilonpilkahduksia henkilökohtaisessa elämässä tietenkin kolmivuotinen asumisoikeus Kirjailijaliiton kirjailijakodissa Tampereen Pyynikillä. Suomi kutsuu elokuusta lähtien! Paluu omaan kieleen - siihen ainoaan kotiin siis tiedossa.

Laajemmassa mittakaavassa ilahdutti Euroviisujen tämän vuoden voittaja. Eikö kukaan Conchitaa rienaavista tahoista ymmärtänyt, että tässä meillä saattaa olla Vapahtaja? Ulkoasu, ulkonäkö, halveksittu asema, voittoisan laulun lyriikka... kaikki täsmää. Jos odottaisin Jeesuksen toista tulemista, kääntäisin etsivän ja toiveikkaan katseeni kauas fundamentalistien oikeaoppisista piireistä. Fariseukset.

Ammatillisella puolella vielä pieni, mutta ainakin itselleni niin kovin tärkeä sivuhyppy elokuvakäsikirjoittamisen maailmaan. SES kaikessa viisaudessaan päätti tukea elokuvakäsikirjoittamistani kesän ajan myöntämällä rahoituksen kolmen kuukauden kirjoitustyöhön.

Terästehtaan duunari Kalle Kallio matkustaa itsemurhan tehneen poikaystävänsä Antti Träskin haamun kanssa linja-autolla läpi Suomen eräänä elokuisena täydenkuun yönä lopullisena päämääränään Helsingin Kallio...

Kolmannen romaanin käsikirjoitus jäi siis kesän ajaksi lepäämään, mutta on jo nyt jännittävää huomata, kuinka elokuvakäsikirjoitukseen keskittyminen vaikuttaa jo nyt jollain alitajunnan tasolla romaanikäsikirjoituksen prosessiin, joka jatkuu siis Pyynikin maisemissa elokuusta lähtien. Osa vaikutuksesta johtuu tietenkin siitä yksinkertaisesta syystä, että romaanikäsikirjoitus on nyt levossa - lepuuttaminen tekee käsikirjoituksille aina hyvää - mutta osa tavasta jolla elokuvan vaatima pelkistetty formaatti pakottaa lähestymään aihetta, teemaa, henkilöhahmoja, motiiveja, konfliktia... Olen pohtinyt myös sitä, voisiko yrittää kirjoittaa elokuvaa ja romaania, jotka molemmat pohjautuisivat samaan tarinaan, kuitenkin vuoron perään, yksi kuukausi elokuvaa ja toinen romaania ja sitten paluu elokuvan pariin jne, jolloin se minkä elokuvakäsikirjoitus paljastaisi kokonaisuudesta siirtyisi romaaniin ja päin vastoin. Ehkä olen hullu, mutta tiedän myös, mitä on olla virkamies.

Ehkä tästä henkilökohtaisenomaisesta blogauksesta on hyvä jatkaa uudella tavalla? Katsotaan, mitään pakkoa ei tässä maailmassa ole. Paitsi kirjoittaa ja kuolla. Tässä sitaatti Emma Juslinin kirjoituksesta uusimmassa Kirjailija-lehdessä (käännös ruotsista Asko Sahlbergin):

Kirjailijan ammatille on sitä paitsi usein ominaista myös itse valittu yksinäisyys, mikä sotii virtuaalisen todellisuuden jatkuvan vuorovaikutuksen ja läsnäolon vaatimuksia vastaan.

No, totta hemmetissä se sotii. Eikö kirjailijan tehtävänä ole ylipäätään sotia kaikenlaisia vaatimuksia vastaan?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti