Aamuyon laskeutuminen tuntemattomaan maahan, kaupunkiin, kulttuuriin ja kieleen oli vapauttava ja elvyttava kokemus. Pikatien pientareiden valkoinen hohde naytti ensilumelta, mutta oli hiekkaa. Saapuminen vanhan kaupungin kujalle ja astuminen tahtikirkkaan taivaan alle. Kuukin oli vain kapea sirppi ylossuin aivan kuin hymyilisi. Hymyilin minakin viimeistaan siina vaiheessa kun lahiminareetista kajahti paivan ensimmainen rukouskutsu, johon lahikirkko vastasi parin tunnin paasta kohteliaasti, mutta tietoisena olemassaolostaan.
Takana on yksi lyhyt yo ja sitakin pidempi paiva ja taas jalleen yo elamaa Damaskoksen vanhassa osassa. Kaupunki kilpailee Jerikon ja parin muun kaupungin kanssa siita, missa on ollut pisimpaan yhtajaksoista asutusta. Damaskoksen kohdalla vuodet pyorivat lukemien 8000 ja 10000 valimaastossa. Vaikka rakennuskanta ei tietenkaan ole niin vanhaa - kreikkalaista ja roomalaista kylla loytyy - niin kaupunkikulttuurissa on aistittavissa sen pitka historia ja hioutuminen.
Tungoksesta huolimatta kukaan ei tuupi, kaupungin asukkaat ovat pukeutuneet tyylikkaasti, kukin oman perinteensa ja tapojensa mukaisesti. He tuoksuvat hyvalta. Vanhassa kaupungissa ei ole yhden ainokaista supermarkettia, vaan kaikki hankitaan vieri vieressa olevista parin nelion pikkukaupoista. Eilen illalla, kun menin syomaan, viereisen poydan perhe tervehti yksinaista kulkijaa. Toivottivat viela hyvaa illanjatkoa poistuessaan. Luontevuutta, joka saa muukalaisenkin tuntemaan olonsa tervetulleeksi.
Kummallisinta tassa on se, etta minusta tuntuu kuin olisin palannut vanhaan Tokioon, aikaan vuosikymmenia ennen omaa syntymaani, ehka viela sitakin kauemmas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti