Omertà

Moni viimeaikainen blogikirjoitukseni on saanut inspiraationsa katoavan kansanperinteen eli ev.lut. kirkon ja KD:n hulvattomista (lue: kammottavista) edesottamuksista, mutta taas jälleen on aika antaa pyhä lupaus ja keskittyä kirjallisiin aiheisiin, vaikka tuskin pääsen niissäkään eroon politisoinnista. Minkä skorpioni täplilleen voi.

Kirjailijan tehtävänä on kirjoittaa kirjoja siinä missä kustantajan tehtävänä on kustantaa - ja kustannettuaan myös markkinoida kirjoja. Juuri tällä hetkellä keskustellaan kovasti siitä, mikä on kirjailijan rooli tuossa markkinoinnissa. Ellis Weinerin loistava kirjoitus New Yorkerissa Subject: Our Marketing Plan on luettavissa myös verkossa. Tähän aiheeseen on pakko palata uudestaan. Lukijan tehtävänä taas on lukea kirjoja. Kriitikon tehtäväksi jää lukea ja arvioida kirjoja.

Tätä rimpsua hoin keväällä, kun oma esikoiseni putkahti maailmaan kolmivaiheisen prosessin läpi. Kolmivaiheista prosessia oli edeltänyt valmisteleva esivaihe.

Esivaihe koostui itse kirjoittamisesta. Neljän vuoden via dolorosa/via gloriosa, jossa dolor ja gloria vaihtelivat päivittäin, joskus jopa tunneittain ja hetkittäin, oli melkoinen vuoristorata. Epätoivosta korkeuksiin ja taas takaisin epätoivoon.

Ensimmäinen vaihe kiteytyi kustannuspäällikön kysymykseksi verhottuun ilosanomaan: Tekisimmekö tästä kevääksi kirjan? Sopersin jotain siitä, että kevät on hyvä vuodenaika, alkaahan kirjakin keväällä ja päättyy syksyyn, jolloin korjataan sato. Ensimmäisessä vaiheessa vielä painamaton, mutta toteutuva kirja oli totta vain hyvin pienelle piirille: samassa huoneessa oli tulevan esikoiskirjailijan lisäksi tietenkin sanat lausunut kustannuspäällikkö, kustannustoimittaja ja hieman myöhemmin seuraan liittyi graafikko.

Toisessa vaiheessa, kun seisoin kustantamon ulkopuolella ja otin kännykameralla kuvan komeasta kirjasta lähes yhtä komea paloasema taustanaan, sai kirja käsitettävän muodon. Sitä pystyi siis pitämään kädessään, mutta oliko se sittenkään vielä totta? Vai oliko kaikki ollut sadistista nukketeatteria, jonka nukke olin. Että kirjoja olisikin painettu vain yksi kappale - se mikä minulla oli käsissäni - ja koko ilveilyn tarkoituksena oli katsoa sekoaako tuleva kirjailija vai ei? En seonnut, kirjaa painettiin mitä ilmeisimmin lisää ja sitä ilmestyi myös kirjakaupan hyllyille odottamaan satunnaisia ohikulkijoita, jotka mistään tietämättä saattaisivat jopa ostaa mukaansa yhden kappaleen hengentuotettani.

Kolmas vaihe alkoi aikaisin aamulla 08.04.2010, kun ensimmäiset tekstiviestit saapuivat. Oli käsillä hetki, jota olin odottanut ja pelännyt. Ensimmäinen tekstiviesti varmisti asian: siinä onniteltiin Hesarin arviosta. Nyt kirja oli syntynyt. Nyt se oli olemassa! Olin silloin putkiremonttievakossa, kuten koko julkaisukevään, eikä evakkoon tullut lehtiä. Maltoin syödä aamiaisen, kiittää viesteistä ja ostaa lehden kioskilta ennen hyppäämistä liikennevälineeseen. Bussissa oli juttuseuraa, joten en vielä siinäkään vaiheessa avannut lehteä ja lukenut, mitä Antti Majander lapsestani kirjoitti. En vieläkään ymmärrä, miten pystyin kulkeutumaan toimistolle saakka, tekemään aamutoimet ja istuutumaan hallitusti työpöytäni ääreen avaamatta lehteä kertaakaan tarkistaakseni onko kuvaa ja minkäkokoista ja minkäkokoinen itse arvio on jne. Koolla on väliä.

Vasta Hesarin arvio synnytti kirjani, ja kirja oli hengissä, eikä mikään enää sen jälkeen sitä voisi täysin tappaa. Ei mikään, ei minulle. Aamun tekstiviestien määrä oli huima. Jos arvio olisi ampunut kirjan alas, siitä olisi seurannut syvä hiljaisuus.

Kirjoittamisesta ja kustantamisesta (ml. markkinointi) keskustellaan paljon juuri nyt, mikä on hyvä asia. Kritiikistä keskustellaan vähemmän, mikä taas on huolestuttavaa. Eri taiteenalojen arviot keräävä Kritiikkiportti.fi on suoranainen kulttuuriteko huolimatta siitä, että moni siihen (nimellisesti?) osallistuva lehti tuntuu olevan kovin laiska linkittämään arvioitaan portaaliin.

Mistä tuo keskustelemattomuus sitten johtuu? Johtuuko se samasta asiasta, joka sai minut päättämään jo julkaisupäätöksen saatuani, etten tule kirjailijana osallistumaan minkään kritiikin kritiikkiin tai kommentoimaan millään tavalla kirjastani käytävää verkkokeskustelua oli se sitten kuinka epäreilua tahansa (keskustelijat keskustelemassa kirjasta, jota eivät ole lukeneet) muualla kuin tässä blogissani ja täälläkin melko pieteetillä. Liittyykö tähän maan tapa, omertà, kirjoittamaton vaikenemisen laki vai onko kysymys pelkästä itsesuojeluvaistosta (lue: pelkuruudesta)? Entä jos tilanne olisi ollut esikoiseni kanssa toinen, tai jos toinen romaanini saisi aivan toisenlaisen kohtelun? Purisinko silloin vain hammasta ja vaikenisin omertàn vaatimuksen edessä ja keskittyisin tulevaan tuotantoon, mikäli sellaisen enää ryhtyisin tai pystyisin?

Kesähelteistä huolimatta kylmäsi, kun luin artikkelin Murha (Imagen kaksoisnumero 06-07/2010), jossa kirjailija Teemu Kaskinen kertoo, miltä tuntuu kun vuosien työ lytätään yhdessä kritiikissä.

En pidä määreistä rehellinen tai rohkea. Nämä hienot adjektiivit on onnistuttu nyky-yhteiskunnassa ja -kulttuurissa banalisoimaan niin tehokkaasti, että niiden alkuperäinen merkitys on hämärtynyt. Ei tarvitse kuin silmäillä iltapäivälehdistön lööppejä tai viikkolehtien kiiltäviä kansia. Vai mitä iskelmätähden rehellinen tilitys tai missin rohkeat bikinikuvat teille kertovat?

Jos pitäydymme sanojen massamedian tahrimattomissa alkuperäisissä hienoissa merkityksissä, niin Kaskisen artikkeli on juuri tuota: rehellinen ja rohkea. Sen lisäksi se on helvetin hyvin kirjoitettu. Itku pääsi.