Yllä lyhyt parodiantapainen muunnelma Ilse Paakkisen kirjoituksesta, joka julkaistiin Helsingin Sanomissa 3. maaliskuuta, 2010. Puuttumatta mitenkään 'uusateismin' tai sen suuntauksiin en voinut olla hämmästelemättä tohtorikoulutettavan kirjoituksen kaunaista sävyä. Mitä voikaan olla tällaisen kirjoituksen taustalla? Henkilökohtaisia traumoja vai suorastaan tragedia? Ehkä olisi kannattanut antaa jonkun lukea teksti ennen sen lähettämistä valtakunnan ykköslehteen. Kolumnistin kynästä moinen menisi läpi, mutta tutkijalta? Vai onko kysymys sittenkin vain Paakkisen taitavasta satiirista? Jos näin on, niin sitten vika on kyllä vastaanottajassa eli allekirjoittaneessa. Ja Paakkinen vääränlaisessa koulutuksessa.
Tuo ylläoleva parodiantapainen on pätkittäistä, mutta lähes suoraa lainaa Paakkisen kirjoituksesta. Parissa kohtaa tein omavaltaisesti ja korvasin sanan uskonto sanalla järki. Leikkiähän tämä on, mutta koko kirjoitus sai minut pohtimaan enemmänkin omaa suhdettani (kristin)uskoon, uskontoihin yleensä, uskonnollisuuteen - eli niin teismiin kuin a-teismiin, kuten Paakkinen yrittää vääntää - ja henkisyyteen yleensä.
Sanasta ateismi saamme kiittää muinaiskreikkalaisia. Kts. otsikko 'atheotis'. Mitä se sitten on? Wikipedia - laiskan ihmisen Britannica... - kertoo ateismista paljon (muistakaa lähdekritiikki!), mutta mielenkiintoisin tieto tuntuu löytyvät ensimmäisistä kappaleista. Vai mitä sanotte nykyateismin jaottelusta kahtia: a) positiivinen ateismi, joka kieltää jumalien olemassaolon ja b) negatiivinen ateismi, joka on uskon puutetta jumalien olemassaoloon, mutta josta puuttuu jumalien olemassaolon nimenomainen kieltäminen. Mielenkiintoista. Kysyn itseltäni ja saan ko. kohtiin seuraavat vastaukset/kommentit: a) jumalien olemassaolo on yhdentekevää, ei ole tarvetta erityisesti kieltää jumalan/jumalien olemassaolo, ja b) kts. kohta a), mutta haluan lisätä, että en näe uskon puutetta tässä ratkaisevana, vaan kysymys onkin jostain muusta. Uskon puute kuulostaa siltä, että joku katsoo minua myötätuntoisen säälivästi ja merkitsevästi - ehkäpä hieman inhotenkin - ja sanoo: sinulta vain puuttuu usko (painotus allekirjoittaneen).
Samainen Wikipedia antoi tietoja myös agnostisismista. Käsitys, jonka mukaan 'jostain väittämästä ei saada tietoa, eikä sitä voi siksi osoittaa todeksi'. Eli jos jumalasta ja jumalan olemassaolosta ole saatavilla tietoa, ei voida saavuttaa täyttä varmuutta olemassaolon puolesta tai vastaan. No, näinhän se on. Mitäpä tuohonkaan mitään lisäämään, paitsi että tuntuu siltä, että agnostikko vain pesee tyylikkäästi kätensä koko jupakasta.
Mistä olen tullut? Mitä minä olen? Mihin olen menossa? Peruskysymyksiä, joihin uskonnot lupaavat vastauksia. Jos haluaisin itse pestä tyylikkäästi käteni koko jupakasta, lainaisin Denis Diderot'a hänen vastauksessaan Voltairelle:
On tärkeää, ettei sekoita myrkkykatkoa persiljaan, mutta ei lainkaan, uskooko vai ei Jumalaan?
Halusin lapsena papiksi. Myöhemmin halusin sotilaaksi. Minusta olisi kieltämättä tullut niin hyvä pappi kuin sotilaskin, mutta sotilaspappia ei ikinä. Liian ristiriitainen ja hämärä pesti, johon Sodankylän Jääkäriprikaatin sotilaspappikaan ei yrityksistäni huolimatta pystynyt tuomaan selkeyttä. Loput aiheeseen liittyvät tunnit istuin tuvassa tuijottamassa kaukaisuuteen eli sisimpääni. Selkä suorana ja hengitykseen keskittyen. Mietiskelin.
Niin tein taas jälleen lempitemppelissäni Tokiossa viime viikolla. Uhrasin pari sataa jeniä temppeli eri palveluihin ja Asakusan Sensôjin temppelin armeliaisuuden jumalattarelle. Miksi näin teen joka kerta kun Tokiossa käyn? Tuohon on vaikea antaa vastausta, sillä en minä usko temppelin bodhisattvaan. Ei uskossa ole mitään väärää - se tässä sanottakoon - mutta minulta puuttuu kyky - tai tarve - luottaa itseni suuremman tuntemattoman huomaan vain saadakseni lohtua tms. Asakusan kannon-sama toimii inspiraation lähteenä, sitäpaitsi koko temppelialue on kaikessa hälinässään kummallisen rauhoittava. Samalla tavalla kuin läheisen Kamiya Barin hälyisä interiööri.
Wikipedia antoikin sitten synninpäästön ilmoittaessaan - artikkelissaan Ateismi - seuraavaa:
Vaikka länsimaissa ateismi yleensä liitetään uskonnottomuuteen, joitakin itämaisia uskontoja kuten buddhalaisuuden tiettyjä suuntia, joiden oppiin ei kuulu oletusta persoonallisesta jumalasta, on kutsuttu ateistisiksi.
Miksi sitten liityin viime kuussa vapaa-ajattelijoihin, vaikka maailmankatsomukseni on lähellä tuota ylläolevan lainauksen buddhalaisuutta ja olen aina yrittänyt välttää kaikkia yhdistyksiä ja erityisesti kaikkea aatteellista toimintaa? Katsoin sen yhdeksi väyläksi pohtia sitä, mitä jos kirkko (kirkot) todellakin erotettaisiin valtiosta, lainsäädännöstä tehtäisiin täysin sekulaari ja niin päin pois. Nyt joku älähtää, että onhan kirkko erotettu valtiosta. Ei muuten ole. Jos olisi, ei yritykseni tukisi kirkon toimintaa verotuksen kautta. Summat ovat pieniä - mikä sinänsä ikävää - mutta kysymys on periaatteesta.
Näenkö vapaa-ajattelijuuden vain vastavoimana sille käsittämättömälle tilanteelle nyky-Suomessa, jossa kirkko ei vieläkään ole täysin erotettu valtiosta? Tämä jää nähtäväksi. Tässä kohtaa tullaan kuitenkin lähelle ydinongelmaa, jonka uskonnoissa näen: niiden harjoittamisen ei tulisi missään, milloinkaan eikä millään tavalla vaikuttaa niitä harjoittamattomien elämään. Uskonnonvapaus sallittakoon K-18 -merkinnällä - ei alaikäisille edes vanhempien seurassa - mutta samalla uskonnonharjoittamiselle pitäisi luoda tarkat rajat, joita se ei saisi ylittää. Tämä koskisi luonnollisesti kaikkia maassamme harjoitettavia uskontoja. Olisiko täysin sekulaari yhteiskunta ja lainsäädäntö ratkaisu jo nyt tapahtuvalle uskontojen - ja kulttuurien - törmäykselle?
Tässä kohtaa en voi enää kuin lainata erään puolueen ohjelmaa (Forssa, 1903):
Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisäiset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista.
Allekirjoittanut
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti