torstai 9. huhtikuuta 2009

TAIVASTA EI OLE 5/5

Minun on käännettävä katseeni ulos. Minulla ei ole kokemusta itkemisestä. Nyt ne, itkun ilmentymät valuvat silmistäni, poskiani alas ja eroavat minusta ja putoavat rinnuksilleni ja imeytyvät solmioni silkkiseen punaan, paitani valkeaan puuvillaan ja pukuni tummanhohtoiseen villaan. Ne katoavat - ei vaan lakkaavat olemasta. Niitä ei jää todistamaan tätä hetkeä, jossa minun oli tunnustettava itselleni jotain.

Mihin on tämä maailmani minua heittämässä?

Jos katsot ympärillesi, niin millä yleensä on merkitystä? Onko se sohva, jolla istut mukavasti? Vai työpöytäsi, jonka äärellä istut? Onko se ikkuna, jonka valo kertoo sinulle vuorokaudenajan ja vuodenajan? Onko se aika, jonka omassa tarkassa rytmissään elävä kello sinulle kertoo joko ranteestasi tai ehkä seinältä? Mistä on niin ja niin monta tuntia ja minuuttia? Mihin on niin ja niin monta tuntia ja minuuttia?

Nouse ylös, suorista selkäsi ja katseesi. Paikanna lähin peili ympäristöstäsi, valoisasta huoneesta, jos vain mahdollista. Kävele peilin eteen ja katso itseäsi kuin muukalaista. Tee hänelle kysymys: millä on merkitystä? No niin, laske tämä käsistäsi ja mielestäsi, suorista katseesi ja mene esittämään muukalaiselle kysymyksesi.

- Ehkä... rakastan sinua.
- Ehkä voisimme jättää käsittelemättä aiheet, joista meillä kummallakaan ei ole tarpeeksi kokemusta tai ymmärrystä, tai keskusteluamme voisi verrata puun lehtien havinaan iltapäivän tuulessa.
- Emmekö voisi oppia? Yhdessä?
- Katso itseäsi. Katso minua.
- Saanko kysyä sinulta jotain?

Minkä vastauksen sinä muukalaiselta sait? Muistatko sinä hetken, kun maailmassasi kaikki, aivan kaikki oli todella hyvin?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti