TAIVASTA EI OLE 4/5

- Et ymmärrä. Et oikein. Se missä sinä olet on se, missä minä en ole. Tämä jonka näet edessäsi on vain valoa, ei muuta. Ääni, jonka kuulet on minusta lähtöisin, mutta se on vain värähtelyä ilmassa. Muuta ei ole. Muuta ei ikinä ole ollut, mutta vasta nyt minä olen sen ymmärtänyt.

- Eilen kävellessäni kadulla ostoksilla, kohtasin ihmisen, jota en halua tai pysty rajaamaan naiseksi tai mieheksi. Hän seisoi kadulla, jolla olin kulkemassa, reitilläni, jota joutuisin muuttamaan, jotta en häneen törmäisi. En halunnut muuttaa reittiäni. Hän tuijotti ylös ohi rakennusten terävien harjojen, ylös kohti sameaa ja himmenevää taivasta. En pitänyt siitä. Enkä siitä, että tämä ihminen oli reitilläni. Jos se vain olisi ollut eläin, olisi se väistänyt minua. En pitänyt siitä, että hän näki sameassa ja himmenevässä taivaassa jotain, josta minulla ei voinut olla käsitystäkään.

- Joudunko myöntämään itselleni, että olet ymmärtänyt jotain?

- Hän tuijotti ylös ja minä kieltäydyin suunnittelemasta kuinka hänet kiertäisin. Astelin eteenpäin, enkä edes halunnut löytää syytä muuttaa askeleitani: ikkunaa, johon olisin halunnut tutustua, kahvilaa, johon olisin halunnut astua tai ystävää, jonka kanssa olisin voinut pysähtyä kadulle vaihtamaan kuulumisia. Tuo tuntematon näki jotain, mitä en itse nähnyt ja minä vihasin häntä sen takia.

- Saanko sanoa...

- Odota. Kävellessäni vääjäämättä häntä kohti näin itseni törmäämässä häneen, hänen katseensa herkeävän sameasta taivaasta, ihmettelevän ilmestystäni. Lopulta minä olisin hänen maailmansa keskipisteessä, polttopisteessä... Miten vain haluat. Hän joutuisi luopumaan minun vuokseni taivaasta - vaikkakin sameasta ja himmenevästä. Silloin minä olisin voittanut.

- Minun on lähdettävä.

- Mutta ollessani juuri törmäämässä häneen, hänen aistiessaan ihoni hajuveden ja hetki sitten juodun juoman hengityksessäni minä epäröin. Kuvittelin kuinka ensin vaatteittemme pinnat joustaisivat ja tarttuisivat tiukemmin ihoomme, välimatka väliltämme katoaisi ja me lopulta törmäisimme, tulisimme toisistamme tietoisiksi.

- Lähden nyt.

- Juuri sillä hetkellä tämä tielläni seissyt, taivaalle tuijottava ihminen katoaa. Aivan niin: katoaa. Ei edes kuin savu, vaan hän vain lakkaa olemasta. Häntä ei yhtäkkiä enää ole, ei tielläni, ei maailmassani ja minä olen siitä iloinen, vaikka en saisikaan koskaa tietää, mitä hän taivaalla näki.