RVA S 2/2

Istuudumme alas ja syömme kevyesti ja kalliisti. Nautimme parasta, sillä haluan juhlistaa hetkeä. Minun täytyy myöntää ihailevani sen... itsehillintää. Mikään siinä... ei paljasta tilanteen kummallisuutta. Ei malttamaton jalkojen siirtely, ei nykivä silmäkulma, ei liian nopeasti nielaistut suupalat. Se... on täysin elementissään, täysin huoleton, aivan kuin mikään ei uhkaisi. En minä, ei ovella päivystävä alaiseni, ei kukaan. Ja siinä se... on oikeassa: kukaan ulkopuolinen ei sitä... uhannutkaan. Sitä... uhkasi hänen oma itsensä, oma sielunsa, ahneutensa ja ylettömyytensä. Varkaan sielu.

Ilta sujuu kuin tanssi, täysin koreografian mukaan. Juuri oikealla hetkellä, pöytäpinnan ollessa siivottu mahdollisista esteistä, nostan salkun esiin ja avaan sen.

Olen hieman hämmentynyt salkun sisällöstä. Haluatko - rakkaani - tietää päivän kurssisi? Ihmettelen sitä rahamäärää, joka noin tyynesti lepäsi edessäni ja jonka kohta veisi minulta pois varas. Ihmettelen omaa tyyneyttäni. Olenko tyhmä? Yhdellä kymmenyksellä saisin sen... pois. En vain tästä sisäisestä kehästä, tästä valtakunnasta, vaan koko maailmasta. Lopullisesti pois harhautuneiden joukosta!

Käännän salkun sitä... kohti. Salkku liukuu kuin itsestään, varkaan himon vetämänä, aivan hänen silmiensä alle. Odotan sen... sulkevan salkun, ottavan sen, nousevan ylös ja sanaakaan sanomatta kääntyvän kohti ovea. Astuvan autoon ja katoavan.

Se... nousee ylös tuolistaan lautasliinaansa pidellen. Pyyhkii vielä kerran suunsa ympärystän, laskee lautasliinan salkun viereen pöydälle, kääntyy kohti ovea, nousee selkä suorana ne pari askelmaa uloskäynnille ja poistuu maailmastani, johon nousee yhtäkkiä usva, joka peittää alleen kaikki kulmat ja särmät, kristallien heleyden ja hopeain säihkeen, kiillotetun tammen tumman hohteen ja kynttilät. Kaiken.