torstai 16. huhtikuuta 2009

C 3/3

Taksin lähdettyä liikkeelle varaan huomiselle lennolle paikan. Lähtö toisesta kaupungista, nimeni tavaan tahallisesti väärin, suljen puhelimen, katkaisen siitä virran ja upotan sen muovisen penkin ja selkänojan väliseen pitsiseen piiloon. Tämä kaupunki jättää vuosittain kymmeniä tuhansia puhelimia takseihin ja julkisiin liikennevälineisiin, eikä kukaan kysele niiden perään. Nyt kukaan ei pystyisi minua puhelimeni avulla jäljittämään ja vaikka pystyisikin, löytäisi hän minut kiertämästä mielipuolista kehää Kaikkeuden kaupungissa, halkomassa sitä ristiin rastiin kymmenien miljoonien muiden tavoin. Illasta aamuun ja aamusta iltaan.

Taksin saavuttaessa keskusrautatieaseman muistan hengittää. Maksan, väistelen hymyjä ja naurua ja astun asemalle. Ostan menolipun ja kuin unessakävelijä selvitän itseni tarkastuspisteen automaation läpi. Eteenpäin, alas portaita, toisia ylös, oikealle ja juuri junan saapuessa lippuni ilmoittamasta ovesta sisään tyhjään vaunuun ja ikkunani viereen.

Juna ei nytkähdä liikkeelle, se vain nostaa pehmeästi nopeuttaan. Olen vakuuttunut, että ne eivät itseasiallisesti edes pysähdy asemilla, hidastavat vain sen verran, että matkustavaiset pääsevät ovista ulos ja niistä sisään, ja sen jälkeen junat vain kiihdyttävät ja jatkavat matkaansa leijaillen.

Junan sukeltaessa läpi kaupungin erotan erään korkean rakennuksen. Sen ylimmässä kerroksessa sijaitsevat ikkunat sytyttävät valonsa. Ne ihmettelevät näkemäänsä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti