Katson konsolin näyttöä. Olen näppäillyt väärin ja konsoli ilmoittaa virheellisesti huoneiston olevan vielä ilman sinun läsnäoloasi. Ehkä sinä et tullutkaan, ehkä kuulen ääniä ja näen näkyjä. Ehkä kuori ja sen sisältö salissa oli vain harhaa. Korjaan koodin: olet kotona ja tavoitettavissa. Olet olemassa.
Nostan salkkusi salin lattialta ja vien sen työhuoneeseesi. Sinä pidät tavastani, jonka olen ottanut näinä viikkoina, kuukausien poikasina ja vuosien siemeninä. Olemme kehittäneet rutiinin ja rutiini tuo meille turvaa. Joskus vielä janoaisimme muutosta, mutta juuri nyt, meidän ollessamme täällä ei muulle ole tilaa. Sanaa tulevaisuus kaihdamme ja pelkäämme, sillä me uskomme sen katoavan auringonsäteinä ilmaan ja meistä pois, jos lausumme sen ääneen.
Palaan saliin. Harha on totta ja kirjekuoren valkoinen hohtaa pöydän pinnan tummaa lakkaa vasten. Kuori on kaunista paperia. Sormeni sipaisee sen pintaa. Kävelen eteiseen ja otan päällystakkini kaapista. Kävelen kylpyhuoneen ovelle. Kysyn sinulta, oletko suunnitellut illaksi jotain. Et vastaa. Painan poskeni ovea vasten. Se on viileä ja rauhoittava, hyvä ja hellä. Sen puu saa kuumeestani lämmön ja syttyy eloon. Nojaan sitä vasten, sillä ilman sen tukea kaatuisin, kuin kuninkaani syliin, siihen johon voisin kuolla. Ei metaforia, vain tilanteen nopea hahmottaminen ja päätös.
Muistatko banketin? Muistatko illan, jolloin kaikki, aivan kaikki oli hyvin? Kaikki oli täydellistä, koska maailma oli vielä hahmoton ja koska se ei ollut vielä saanut varmuuden tylsistyttävää kaapua päälleen.
Palaan eteiseen. Astun kenkiini, otan eteisen rasiasta dokumenttini ja suljen ne päällystakkini taskuun ja käännyn katsomaan kotimme seiniä, pintoja, lattiaa, kuvia, ikkunoita ja yön valoissa välkkyvää maailmaa niiden takana. Säädän kylpyvetesi pari astetta lämpimämmäksi, juuri sellaiseksi kuin sen haluat. Astun ovesta käytävään. Suljen oven perässäni hiljaa. Hissi vie minut alas. Nostan katseeni sen kameraan ja hymyilen, koska haluan jättää sinulle viestin. Saat varmasti tiedoston nähtäväksesi, kun huomaat minun kadonneen. Yritän näyttää iloiselta, mutta silmäni surevat. Muut tunteet on helppo piilottaa, mutta suru näkyy aina kovimmankin naamion läpi. Suru. Mitä enemmän yritän sitä peitellä, sitä varmemmin se astuu esiin ja sanoo: tässä olen, enkä aio tästä mihinkään lähteä. Vastaanoton vartija toivottaa minulle iloisesti hauskaa illanjatkoa.
Kadulla on raikasta, sade on loppunut ja siitä viilentynyt ilta on alkanut. Ihmiset ovat unohtaneet sateenvarjonsa johonkin kuin mieltään painaneet huolet. Ihmiset soljuvat arvokkaasti toistensa seassa lupaksia täynnä olevassa illassa ja suovat toisilleen hymyjä. Ravintolat avaavat oviaan, baareissa helkkyvät valot ja naurut. Kaikkeuden kaupunki antaa saman päivän aikana pahintaan ja parastaan. Ikävöin sitä jo nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti