JÄÄTIMANTIT 1/5

Savuisten lasien verhoama auto pysähtyy talon eteen ja kumartaa. Autosta astuu ulos ohut, villainen puku. Puvussa ei hinnastaan huolimatta ole mitään vulgaaria. Ei pienen nappinsa, taskun käänteen tai ompeleen verran mitään, mikä paljastaisi kantajansa mahdollisesti ulkokehälle tai sitäkin kauemmaksi sijoittuvan taustan. Puku verhoaa tummaa hahmoa, jonka ulkoiset tunnusmerkit ovat selvästi nähtävissä pihan hämärässäkin: pituus, leveys, suoruus, linja, leuan veisto, sen varjo, nenän kulma ja askelten määrätietoinen paino. Käden hohtava platinapaperinen viuhka avautuu suojaamaan kovakuoriaismustina lainehtivat hiukset sateen ensimmäisiltäkin onnettomilta airueilta, jotka saattaisivat viattomuuttaan tai silkkaa ilkikurisuuttaan tuhota huolitellun huolimattomuuden kalliin, maksetun vaikutelman.

Puku, jonka sisäpuolen taskuun on kirjailtu yksi ainoa kirjain M (muuta ei tarvita) astuu sisään taloon. Talon arkkitehtuuri on esitelty kiiltäväpaperiselle medialle, vain parhaalle ja maineikkaammalle.

Taloon sormensa ainutlaatuisella kuviolla sallittu on enää vain hetken talon nimellinen asukas, mutta hän ei tiedä sitä vielä. Vierassalissa jalkansa asetellut timanttikaulainen nainen on enää vain hetken miehen nimellinen vaimo. Kyntensä tarkistava timanttikaulainen nainen on pian yksin.

M haistaa eteishallissa jotain, joka ei ole tuoksu, vaan uhka. M ei jaksaisi tätä nyt. Ei tänä iltana. Kaikki mikä on saavutuksiksi laskettavissa on hiuksenhienon tasapainon kauhussa, ja vain perhosen siiven hento sivallus voisi häiritä tasapainoa juuri sen verran, että kaikki millä on mitään merkitystä katoaisi tai tuhoutuisi. Ja kaikki millä ei ole merkitystä, tulisi kantamaan hänen nimeään. Hän on sallinut itselleen asioita, joista joutuisi ehkä joskus maksamaan. Ehkä tuo päivä on tänään.