- C, kuunteletko minua?
- Olen katsellut tätä vihreää. Tiedätkö, että -
- Et kuunnellut, mutta -
- lapsena eksyin metsään, tai ehkä en varsinaisesti metsään -
- minulla ei ole vaihtoehtoja.
- vaan metsän tuoksuun, sen vihreyteen. Eikä minua pelottanut.
- Haluaisin ehdottaa sinulle jotain.
- Enkä minä pelkää nytkään. Vihreässä ja valossa, illan hämärtyessä on jotain lohdullista.
- Et ole pyytänyt mitään, mutta haluaisin siitä huolimatta...
- Ääriviivojen hämärtyessä on jotain turvallista. Istuin suuren puun alla laulamassa -
- Auta minua.
- ja minut löydettiin.
Pelottiko sinua nähdä ja ottaa askel?
- Mutta se oli vasta aamulla. Söin sieniä ja marjoja koko yön. Aivan sen suuren puun vieressä oli monta iloisenpunaista sientä, ne ovat myrkyllisiä. Niihin en koskenut, en koska olisin tiennyt, vaan koska ne olivat liian kauniita poimittavaksi. Ne olivat ystäviäni ja ne hohtivat valoa loppukesän pimeydessä.
- Jos sanoisin, että haluan sinut.
- Ehkä vain kuvittelin sen valon. Mutta niiden jutustelu oli totta. Sienet puhuivat toisilleen niitä näitä, enkä suurinta osaa ymmärtänyt. Aina silloin tällöin ne kysyivät minulta jotain, joskus mielipidettäni -
- Mitä tapahtuisi?
- jostain asiasta, jonka tilasta en ollut varma. Kuinka minä olisin voinut tuntea sienten maailmaa, sen lainalaisuuksia ja tasapainotekijöitä. Mutta jotenkin vain tiesin milloin vastata kyllä ja milloin ei. Intuitioni sanoi sen minulle, ja sienet tuntuivat olevan vastauksiini tyytyväisiä.
- Pelasta minut.
- Viimeiseen kysymykseen, jonka sienet minulle esittivät, ennen kuin minua etsimään lähteneet vihdoin ymmärsivät katsoa puun tuuheiden alalehvien alle, ja minut pelastettiin -
Kiviaterian ensimmäiset antimet saapuvat. Ne ovat kauniita.
- siihen kysymykseen vastasin myöntävästi.
Nousen lähemmäs sinua, huuhdon suuni viinillä. Otan toisen kulauksen, nostan riippuvan pääsi käsilläni kohti ja annan sinun juoda.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti