Ne toivat sen minulle yllättäen, yhdessä latautuneessa hetkessä. Tai ehkä ei, en tiedä. Ehkä kaikki mitä olen viime aikoina tuntenut on tulossa hetkeen, jonka nimi on totuus. Ne hetket, kun olen tuijottanut vähitellen aamunkoiton harmaalle valolle antautuvaa, vielä nukkuvaa kaupunkia edessäni ja allani. Ne hetket, kun kätesi kulki sinun nukkuessasi pitkin selkääni. Siinä kädessä oli kaikki. Ehkä aavistin sen jo silloin.
Nyt olemme tässä, valopuiden iltaisessa metsässä. Hetkessä, jota totuudeksi kutsutaan.
Asettaudun mukavasti tyynyjen keskelle ja suoristan jalkani. Miettiessämme illan ateriaa olento ehdottaa Jadea. Arvokkaan ja taikavoimaisen kiven ateriaa. Katson kaikki vaihtoehdot: sammaleenvihreä, lehtivihreä, hongiston ruskeanvihreä, raakaomenan vihreä, myrskyisen meren vihreä. Kaikki elävää vihreää, vain tämä on kuollut ja kylmä.
Siemailen mietteliäänä juomaani. Sinä puhut. Käännyn selälleni katsomaan ylös nousevaa, pimeyteen katoavaa valorunkoa. Nyt sen sisältä.
Epäröitkö, kysyn päätä nostaessani. Jatkat. Sormeni leikkivät tyynyn virheillä tupsuilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti