ILTAHÄMÄRÄN METSÄSSÄ 2/4

Veden solinan lisäksi kuulen jotain muutakin. Vaimea, valorungoista kantautuvan keskustelun ylittää aika ajoin tuulen ääni. Huminaa puissa, siinä lehvästössä, jota en näe? Onko tässä paikassa aamua, kysyn. Vain onko aina ilta? Olemme illan maassa, olento vastaa. Illan maassa ja sen hämärän puutarhassa. On olemassa myös aamun keltainen maa, päivän teräs ja tietenkin musta yö, mutta sinne emme haluaisi. Me emme kuuluisi sinne. Tämä aika on teille. Olkaa hyvät, ottakaa se vastaan. Se on vielä nuori, nauttikaa siitä.

Illan viileys ja soliseva vesi, pienten tuulahdusten - vai kuvittelenko ne - hipaisevat sormenpäät vain hetki sitten kuumuudesta hiostuneella niskallani saavat minut värähtämään. Katsot minuun tavalla joka saa minut ymmärtämään, että väreeni eivät johdu vedestä, ilmasta, tuulesta tai metsän suloisesta viileydestä. Ne johtuvat niistä asioista, joiden kertomista varten olet minut tänne tuonut.

Haluan kääntyä takaisin ja livahtaa pimeyden suojiin, mutta taaksemme on ilmestynyt toinen metsänhenki, eikä minulla ole enää paluuta.