Astelen hisseille. Yksi niistä laskeutuu alas ja minä astun sen sisään muiden mukana. Katson ympärilleni, enkä näe mitään mielenkiintoista. Minut rekisteröidään. Ilman minua hississä käytäisiin keskustelua. Minun läsnäoloni hiljentää matkamme ylös. Edes sanat eivät saa koskettaa minua. Jokainen ohitettu kerros sävyttää hissimme värimaailmaa valkoisesta, keltaisen ja oranssin kautta punaiseen. 47... 48... 49... 50 ja saavumme syvimpään purppuraan ja hissin ovet aukeavat juhlan keskelle. En haluaisi, mutta joudun astumaan ulos ensimmäisenä. Jos jäisin paikoilleni, ohittaisiko kukaan minua vai jäisimmekö kaikki hissiin ja matkaisimme takaisin alas fossiilimaailmaan?
Astun purppurasta ruostuneen teräksen, tumman puun, terrakotan ja vihreän lasin maailmaan. Poimin kylmyyttä höyryävän juoman itselleni. Tarkistan puhujakorokkeen kuin tuomittu tarkistaisi mestauslavan. Nyökkään mestaajalleni kevyesti.
Haluan tutut kasvot eteeni, näiden selkien joukkoon tai edes vierelleni pitämään minua aloillaan. Haluan luovuttaa kontrollini silmille ja sanoille, jotka tunnen ja joiden kieltä ymmärrän. Haluan kilven tai heijastavan pinnan, johon voin peilata kaiken. Se kaikki on minussa. Epävarmuuteni, nimeä kantamaton suruni, joka ei tee kunniaa omaisensa menettäneille tai elämänhalunsa luovuttaneille. Väsymykseni, jolla ei ole mitään tekemistä levon tai sen puutteen, yön tai päivän kanssa. Ei näissä kääntyvissä selissä, ei valkoisten paitojen rivistössä, ei kimmeltävässä, kylmässä kristallissa. Se on minussa. Olen selli itselleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti