Astelen syvemmälle. Toisessa salissa tarjoillaan alkupalat alastomilta vartaloilta. Poimin niistä muutaman. Seuraava sali tarjoaa antimia suuremmille lautasille, kaikki valkoista, lautaset ja ruoka. Sitten sinistä, makeaa, ylellistä ja raikasta. Ja viimein hopeaa salissa, jonka kylmyys on käsinkosketeltavaa kuin tunnetila. Tunnen olevani omillani. Hetken turvassa.
Luulen tunnistavani eräät kasvot, erehdyn, sillä tunnistan kasvoista vain epävarmuuden ja yksinäisyyden. Toinen eksynyt, mutta hän ei pysty peittelemään eksyneisyyttään. Eksymistä ei saa paljastaa, se tulee peitellä. Sen tulee olla aina sisäistä, pysyä sisällä. Jos muut huomaavat sen, on hukassa lopullisesti. Jos tietää siitä vain itse, löytää varmasti vielä tien eteenpäin. On myöhäistä kääntyä pois vaikuttamatta töykeältä, joten astun eteenpäin kättelemään, esittelen itseni ja aloitan keskustelun. Kaksi minuuttia ja huomaan katseeni harhailevan, minua hitaammat alkavat saapua kylmään, helvetin esikartanoon, joka tarjoaa paradoksaalisen turvani. Nyökkään viimeisen kerran ja katson tyhjää lasiani ja pyydän anteeksi poistumistani. Palaan siniseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti