Koputat oveen. Olen pian valmis. Huuhtelen itseni vielä kerran viileällä, pukeudun läpikuultavaan puuvillaan, avaan oven ja päästän alastoman sinut ohitseni. Suolan ja auringon, meren kosketuksen.
Aurinko on laskemassa ja saapuvan yön äänet täyttävät puutarhaa edessäni. Ranta on hiljentynyt, vain muutama tumma piste liikkuu sen laiskalla hiekalla. Istuudun verannalle vilvoittelemaan illan ensimmäisessä päivää viileämmässä tuulenvireessä. Verannan sileäksi kuluneella pinnalla on vanha, unohtunut viuhka, jonka puu on auringon paahteen haalistama.
Se avautuu rahisten, mutta pysyy ehjänä. Puutarhan, kiviaidan, niityn, rannan, meren, horisontin, punaisen auringon, taivaan ja sen pilvien eteen avautuu tarina, jota en tunnista. Luen sitä oikealta vasemmalle, viuhkan lieve lieveeltä, kuvat ovat pieniä, kirjoitus vielä pienempää, vihjeellistä. Palaan alkuun ja tarkastelen kertomusta uudelleen, lopun vihjeiden kautta. En ymmärrä sitä. Keskityn kuviin, mutta siitä huolimatta jotain puuttuu. Jotain kertomuksen lopusta. Katson viimeistä riviä tarkemmin, sen kuvioiden ja tekstin seassa erotan jotain muuta himmeämpää ja senkin sisällä vielä toisen kerroksen, aavistuksen. Viuhkan viimeinen lieve - tarinan ratkaisu - on piilossa, suljettu silmiltäni. Viuhkaa rikkomatta en saisi sitä näkyviin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti