Vaahdotan hiukseni saippualla. Sen vaahto peittää minut kokonaan. Ajelen rintani päästäkseni lähemmäs sinua. Kylvyn vesi on kuumaa ja saa ihoni punoittamaan. Istun veteen ja annan mieleni vaeltaa.
Kaupunki ei ole enää hiekkaa vuoksen syötäväksi. Se on teräsbetonia, kiillotettua kiveä, jäätynyttä lasia ja miljoonia harhoistaan sokeutuneita sieluja. Kuljen haamuna päivästä yöhön ja yöstä päivään, ohi massojen vuoksen ja luoteen, illan hämärän ja yön huvien ja aamun valjun sarastuksen. Silmäni auki näen kaiken ja ihosi kertoo minulle kertomuksen, jota en halua kuulla, mutta jonka vastuusta en pääse.
Tiedän jossain kulkevan toisen alastoman. Yhtä kylmissään, oman ikävänsä ja levottomuutensa riivaama ja musertama. Kaipuunsa turtaksi kiusaama valvova unennäkijä, joka avoinaisin silmin näkee hänkin kaiken, eikä missään, minkä hän näkee, ole hänelle merkitystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti