keskiviikko 4. helmikuuta 2009

RVA S 2/3

Puistatus kulkee maailmani läpi. Enkö muistanut annostani? Avaan rasian laukkuni kätköissä. Yksi, kaksi, kolme, neljä ja viisi. Kaikki on hyvin.

Hän on hyvin. Hänen hymyyn rentoutuvat kasvonsakin miellyttävät minua. Hymyssä ei ole mitään pakotettua tai harjoiteltua. Hymy on hyvin luonnollinen ja tuo mieleeni muiston jostain aidosta, mutta kadotetusta. Näinkö saman hymyn sinunkin kasvoillasi, silloin kauan sitten?

Huulet, aksentti, hymy ja kasvot saavat minut kiinnostumaan sanoistakin. Edessämme on kolme uutta tuotetta. En ole aivan varma, mitä niistä voisin kohta sanoa, sillä olen täällä ensimmäistä kertaa. Mutta juuri siksi läsnäoloani toivottiin, tai niin ystäväni minulle vakuutti.

Hänen nimensä on C, on ystäväni minulle kertonut. Hän ei esitellyt itseään, vaikka tapaamme ensimmäistä kertaa. Hän ei kuitenkaan anna minulle syytä loukkaantua, sillä hän on jollain merkillisellä ja määrittelemättömällä tavalla läsnä meille kaikille. Ehkä aivan erityisesti minulle.

Hän nostaa mustahopeisena kiiltelevän rasian oikealta puoleltaan ja kumartuu hieman eteenpäin laskiessaan sen eteensä, etenee polvillaan hieman rasian perässä ja nostaa rasian jälleen, mutta laskee sen sitten hieman viistosti minusta nähden ja kumartuu kohti. Hän katsahtaa minua kulmiensa alta ja hänen vasen etusormensa pyyhkäisee kevyesti rasian pinnalta jotain kuviteltua. Liike on lähes huomaamaton ja niin eleetön, että tunnen sormenpään kosketuksen ohimollani.

Hän suoristaa selkänsä, katsoo taas jälleen meitä kaikkia tasapuolisesti ja kertoo hieman kokoontumisemme kulusta. Hän korostaa kuuntelemisen kolmea vaihetta: ensivaikutelmaa, sen syvenemistä ja viimein kaikkein tärkeintä eli jälkivaikutelmaa - viipyilevää hetkeä, kun tuoksusta on tilassa enää sen olennaisin ja hienostunein osa. Meidän tulisi keskittyä siihen ja saisimme avata silmämme vasta, kun se on mielestämme täysin kadonnut.

Hän sytyttää ensimmäisen ja suljen silmäni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti