Olen huoneessa, jossa meitä on kahdeksan plus yksi. Saan summaksi yhdeksän ja tunnen levottomuutta. Katselen sivusilmällä ympärilleni, tunnistan ystäväni lisäksi muutaman muun, mutta jos joutuisimme tervehtimään, en ole varma, mitä tyyliä minun tulisi käyttää vai joutuisinko turvautumaan mielikuvituksettomaan ja huonoa kasvatusta ilmentävään neutraaliin, mutta ei aivan riskittömään puhetapaan. Silläkin olisi mahdollista loukata, jopa tahallisesti.
Seurassamme on myös minulle täysin tuntemattomia. Se miten heidän katseensa kiinnittyvät ympäristömme yksityiskohtiin paikantavat ja paljastavat heidät Kaikkeuden reunoille, kaupungin ulkokehälle. Olen kiitollinen siitä, että meitä on pyydetty pidättäytymään keskusteluista ja tervehdyksistä.
Huone on yksinkertainen - lähes ankara - mutta ei kylmä. Suljetut aurinkosuojat suovat himmeää valoa. Huoneen ilma on täysin neutraali, puhdas. En haista mitään. Meitä on pyydetty pidättäytymään parfyymeistä, vahvasti tuoksuvista ihovoiteista ja maustetuista ruoista muutaman päivän ajan ennen tapaamista. Muodostamme 3/4-ympyrän, jonka avonaisessa päässä istuu tuon yhdeksän yksi, hieman lähempänä ympyrämme keskustaa. Hän hymyilee.
Silmäni löytävät tiensä hänen huuliinsa, jotka suovat meille alustuksen päivän aiheeseen tasaisella, miellyttävällä ja lähes virheettömällä aksentilla. Huulet tekevät aavistuksen verran liikaa työtä muodostaessaan kielemme äänteitä, mutta hyvin - kuinka sen sanoisin - viehättävällä tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti