M

Kuutamo laskee.

Vuorten siluetti leikkaa sen kalpeaa pintaa kraateri kraaterilta, poimu poimulta ja vihdoin viimeinen sen säteistä heijastuu enää muistikuviimme siitä ja sen olemassaolosta. Kuu hylkää jälkeensä yksinäiset tähdet. Nuotio on hehkuva puna ja juodut pullot ovat ainoa tyhjyys meidän välillämme. Avaruuteen on tihentynyt vaarallinen lataus, joka odottaa oikeaa hetkeä purkautuakseen ja räjäyttääkseen meidät pirstaleiksi taivaalle, tähtien täydelliseen hiljaisuuteen.

Suljen silmäni ja puristan ne kiinni ja näen vihdoin kuvan, jota olen kaivannut. Se on astunut alisen tajuntani pimeistä loukoista esiin ja sanoo 'tässä olen'. Sen kasvot hymyilevät minulle ja toivottavat minut takaisin kotiin.

Peseydyn aamulla joen kylmässä vedessä. Olen jättänyt hänen viereensä viilenevän kohdan teltan keltaista valoa hohtavassa sisäisyydessä. Kohtaan hakeutuu käsi, kuin muistellakseen yön kosketuksia, herättääkseen ne uudestaan henkiin, nauttiakseen niistä, varastaakseen vielä kerran.

Kuivaan itseni ja nostan kiveltä vaatteeni. Pukeudun. Istun kivelle katseeni teltan vetoketjussa. Se pysyy kiinni.

Kauempana, joen ylittävällä korkealla sillalla kulkee hopeisena kiiltelevä linja-auto, joka pysähtyy sillan ylitettyään ja jatkaa sitten matkaansa. Voin lähteä.

Suoristan itseni, poimin laukkuni maasta ja aloitan jyrkän nousun kohti autoani puiden siimeksessä tuntemattoman jäädessä nukkumaan.