Aurinko nousee vielä hiljaisen kaupungin ylle.
Sen valo on paikantamatonta, epäsuoraa, mutta sen olemassaolosta ei ole enää epäilystä. Olen katujen ainoa kulkija.
Kortteli toisensa perään rakennukset ovat hiljaa ja näen niiden todelliset kasvot, vailla arkielämän kiireitä ja toiminnallisuuksia. Pari keltaista taksia hidastaa kohdallani hieman, mutta suhahtaa sitten laiskasti, lähes kyllästyneesti ohi. Useampi on pysäköitynä kadun varrelle tuhlaamaan yön viimeisiä minuutteja ennen väistämätöntä paluuta varikolle ja hetken pysähdystä ennen seuraavan villaiseen neuleeseen ja kauluspaitaan sonnustautuneen kuljettajan istuutumista etupenkille, ohjauspyörän taakse, nojautumista puisia helmiä vasten.
Kadun pinta on sileä ja toistaa puolihuolimattomasti nousevan päivän sävyjä. Kaikki on terävää ja kaikki on pehmeää. Kaikki on pysähtynyt: puiden vahamaiset, paksut lehdet, liikennevalojen välkkyvä keltainen, suojatien valkoiset viivat, leipäkaupan mainos. Ainoa liike on minussa. Minä liikun pysähtyneisyyden läpi omana voimanani.
Astun sisään puisesta portista, jonka harjalla lepää kahdeksan korppia, vieri vieressä, säännöllisen välimatkan päässä toisistaan. Mustat tikarinokat puhumattomina, sinistä kiiltäen. Tervehdin niitä.
Pihan oikealta puolelta löydän pienen vesipumpun puun alta, jonka oksat roikkuvat paperisuikaleita, täyttymättömiä ja täyttyneitä toiveita. Ensin vesi on rusehtavaa ja tuoksuu kuolevalle raudalle, mutta sitten vähitellen se kirkastuu ja raikastuu.
Kettu juoksee ohi jalustaltaan pudonneen patsaan.
Nostan kämmenelläni vettä kasvoilleni ja hieron sen niille. Patsaalla on punainen virttynyt vaippa ja valkoinen virkattu myssy. Huuhtelen kasvoni uudestaan, nyt kevyesti ja huomaan katuvani sitä, että samalla pesen käteni. Nostan kämmenselkäni kuivumaan vienossa tuulessa, joka saa hylätyn pyhätön tiu'ut helkkäämään ja patsaan vieressä törröttävän tuuliviirin pyörimään ja tuomaan mieleeni tuoksun. Kädenselkäni kieltäytyy kertomasta minulle mitään.
Minun on ymmärrettävä osa, muistettava toinen osa ja löydettävä loput.
Minulla on jano, mutta en juo kaivon vettä. Ostan itselleni juoman portin ulkopuolen automaatista. Joudun palaamaan todelliseen maailmaan janoni pakottamana.
Kävelen viimeiset kilometrit jo valmiiksi unessa. Väsymys tekee minut sokeaksi ja kuuroksi. Maailmassani on vain kaksi tavoitetta: uni ja sen kautta unohdus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti