tiistai 10. helmikuuta 2009

C 2/2

Vajaa kellonkiertämä aikaisemmin olin saanut asioita päätökseen ja oli tullut jo myöhä. Olin ollut nälissäni ja olisin vain halunnut astua keltaisen ampiaisen vietäväksi, nousta asuntooni, sulkea oven perässäni ja valoja sytyttämättä kylpeä, syödä ja nukahtaa ja ehkä herätä aamuun tai päivään, joka olisi kirkkaampi kuin jo minut jättävä hämärä ja sumuinen, joka ei suonut minulle yhtä ainoaa yksityiskohtaa, numeroa, sanaa tai väriä, tyytyväisyyden tai katumuksen hetkeä muisteltavaksi.

Mutta se seikka, että en välittömästi saanut taksia eteeni ja alleni sai minut heräämään unestani ja askeltamaan vain parin korttelin verran sovittuun paikkaan ja tervehtimään jo sinne saapuneita. Hei C! Hauska, että pääsit tulemaan, tervehtivät he minua ja istuuduin minulle varatulle paikalle.

Ympärilläni vellova keskustelu, sen naurut, sen kiusoittelut, utelut eivät minua koske. Tavoittelemamme viileä rauhallisuus ja huolettomuus - pienellä kyllästymisen siemenellä maustettuna - on minun osaltani menetetty, mutta olen siitä hiljaa, sillä olen kuitenkin tyytyväinen olotilaani niin kauan kuin minulta ei millään muodoin vaadita satunnaisia lyhyitä vastauksia vaativampaa kontribuutiota illan senhetkiseen kulkuun. Enkä vastustele jonkun meistä ehdottaessa - minä itse se en ollut - jatkamista erääseen maan alla sijaitsevaan Helvettiin, jonka musiikin tiedän soivan niin huumaavalla volyymillä, ettei minun enää tarvitsisi teeskennellä edes kuuntelevani keskustelua. Maan alla pätevät toiset lait ja niiden noudattamiseen ei sanoja tarvita.

Kadotan muut nopeasti, ehkä tahallisesti. Olen kadottanut asuni takin jonnekin, ehkä löydän sen vielä, mutta en siitä välitä, sillä matalataajuuksia solujemme syvimpiin ytimiin sykkivä musiikki kutsuu minut luokseen ja annan oman jo hiestä märän vartaloni uhrattavaksi osiansa suuremman yhteisen hyvän nimiin. Luovun omasta tahdostani ja pyrkimyksistäni kontrolloida sitä mitä näen, kuulen, tunnen tai maistan. Olen osa heitä.

Ensin en huomaa sitä. Mutta sitten, ohuena kuin huilun hopeinen säie puutarhassa, jonka yläpuolella roikkuneet pilvet väistyvät ja öinen kuutamo pääsee vapauteen, nenääni kantautuu jotain, joka saa kaikki aistini terävöitymään. Tunnen hiusteni juuret kasvavan päänahastani, kulmakarvojeni hiestyneen kosteuden kuivuvan, niskani hienojen karvojen huojuvan kuin meren levät, paitani ohuen kankaan vatsani ihoa vasten, housujeni laskeutuvan alas reisiltäni ja pohkeiltani maahan, josta minua eivät kenkäni enää erota.

Olen paljas ja kuun valaisema ja kevyt. Sitten pilvet tulevat jälleen ja taivaan täyttää myrsky. Pimeys ja valo vuorottelevat, ja kuin yhdestä narusta vedettynä ympärilläni hetki sitten tanssineiden vartaloiden kärjessä roikkuneet päät kääntyvät ylös kohti ukkosen alkulähdettä ja päiden suut aukeavat kuin nälkäisten linnunpoikien nokat ottamaan vastaan alas putoavan viileän, raikastavan sateen.

Minun pääni ei käänny ylös, sillä on toinenkin, jonka katsesuunta on vertikaalin sijasta horisontaalissa. Näen kasvot salamoiden valaisemina ja käsivarteni arpi muistaa ne. Kasvojen kuvaa vääristää alas ryöppyävän sateen rasitus avonaisilla silmilläni, ja ennen kuin ehdin pyyhkäistä niitä nähdäkseni paremmin taivas välähtää täydeltään, jonka jälkeen tulee aivan pimeää ja hiljaista. Ehdin laskea kolmeen ja maailma räjähtää takaisin musiikkiin ja valoihin, jotka eivät muistuta mitään maanalaisen maailman ulkopuolella vallitsevaa. Linnunpojat ovat sulkeneet nokkansa ja niihin liitetyt vartalot jatkavat yhdenmukaista sähköshokkien sarjaa, enkä enää löydä kasvoja niiden joukosta.

Löydän takkini ja osan ystävistäni. Sanon lähteväni ja astun ulos, kävelen jonkun perässä. Minussa oleva voima kuivattaa minut ja vaatteeni ja astun sisälle rakennukseen, nousen portaat ylös keskelle ravintolaa, kaarran oikealle, tilaan itselleni juoman ja käännyn katsomaan kasvoihin, jotka tunnistan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti