Palaan takaisin mukanani kuuma juoma.
Istun varovasti alas, hän nukkuu vielä. Viattoman unta. Onko hän vastaus toiveisiini? kysyn itseltäni ja ihmettelen, mitä ovat ne toiveet, joihin hän voisi vastata. On vain helppo istua tässä, katsella kaukaisuuteen ja antaa jonkun nukkua häntä häiritsemättä. Kiittäen jostain, jota en tunne.
Viereemme pysäköi auto, jonka ovet avataan ja suljetaan neljä kertaa, äänekkäästi. Hän ei herää. Silitän sormeni sivulla hänen jo varjoisaa poskeaan ja silmänsä avautuvat kirkkaina katsomaan suoraan minuun.
Haluatko?
RVA S
Muistanko oikein? Mainitsitko jotain matkasta aikaisin aamulla?
Katson kalenteriani vasten kivisen pöytäpinnan peilimäistä tahrattomuutta. Kalenterin himmeää pintaa aavistuksen verran korkeampana nousevat kirjaimet RVA S. enkä ensin tunnista niitä, vaikka tiedän niiden kuuluvan minulle. Avaan kalenterin, en mistään tietoisesta kohdasta, en etsi päivää, joka olisi tyhjä, vailla merkintöjä, mutta niin vain käy: päivämäärä tai sen sisältö ei kerro minulle mitään. En ole varma oliko se eilen vai vuosi sitten, vai oliko se joku muu ennen sinua, siinä hämärässä, jota olen yrittänyt pyyhkiä pois muististani, pois maailmasta.
Muistan kun puhuimme asiasta viimeisen kerran ennen vapatustani. Ei, sinä se et voinut olla, sillä mieleni oli silloin puhdas ja rauhallinen. Tulisin pääsemään eroon jostain, joka ei ollut osa minua. Aivan kuin puristaisin yhden räjähtämäisillään olevan ihohuokosen mädän sisällön ulos ja se purkautuisi poskelleni ja ottaisin kostean pyyhkeen ja pyyhkisin sen pois ja ainoa, mitä siitä jäisi jäljelle, olisi heikkenevä puistatus.
Vain muisto, ei mitään muuta. Muisto ja tyhjyys. Ei muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti