Katselen ympärilläni keskustelevia, lasejaan kohottavia, nauravia miehiä. Ovatko he onnellisia nauraessaan, kertoessaan ja kuunnellessaan toistensa tarinoita ja tunnustuksia? Ovatko he vapaita myös huomenna herätessään todellisuuteen, josta vain he itse ovat vastuussa?
Olen juovuksissa, mutta tilaan lisää. Ravintolaan nousee uusi kohde. Ensin näen hänestä takaraivon, märät päätämyöten valuvat hiukset, sitten selän, johon märkä paita on liimautunut. Hän on märkä, mutta se ei näytä häntä häiritsevän. Hän kääntyy kohti baarimestaria, tilaa itselleen juoman, näen hänen huulensa lausumassa kiitoksen ja sitten hän kääntyy ja katsoo suoraan silmiini.
Näin jälkikäteen voimme nähdä noiden tapahtumien, tuon tapaamisen vääjäämättömyyden. Me näemme kaksi tasaisesti kaartuvaa linjaa, jotka loivasti, mutta varmasti kääntyvät toisiaan kohti ja viimein leikkaavat tuon ravintolan pöydän ääressä. Me voimme erottaa tuohon tilanteeseen johtaneet voimat, pienimmätkin, mutta sitäkin merkityksellisemmät yksityiskohdat. Olemme varmoja siitä, että kaikki nämä linjat ja voimat toteutuvat, saavat oikeutuksensa noissa kasvoissa. Me näemme linjat ja voimat, koska me valitsemme niin. Koska me haluamme nähdä ne. Voimme tietenkin pohtia valintojemme motiiveja. Me valitsemme nuo linjat ja voimat, koska haluamme löytää tässä satunnaisuuden järjettömässä kosmoksessa edes yhden ohikiitävän hetken jotain järjellistä ja syy-seuraussuhteeksi laskettavaa. Me näemme ne, koska ne antavat meille pienen toivon siitä, että edes jollain on tarkoituksensa ja että valintojemme ja tekojemme kautta meillä on edes pieni mahdollisuus ohjata elämämme suuntaa vastoin järjettömyyden ja satunnaisuuden lainalaisuuksia.
Ehkä haluamme palata johonkin menetettyyn, haluamme palata kotiin, löytää oven, josta voisimme tosiasiallisesti ja turvallisin mielin astua sisään.
Tätä hetkeä ei ole olemassa, se vain kiitää ohitsemme, emmekä ehdi sitä tunnistaa. Me saatamme jäädä muistoihimme ja niihin vähäisiin onnen päiviin, joita kuvittelemme menneisyyteen. Vain sillä tavalla pystymme huijaamaan itsemme siihen käsitykseen, että on olemassa aika ja että on olemassa mahdollisuus käsittää sijaintimme tuossa ajassa.
Koska paluuta menneeseen ei ole ja koska tulevaisuus ei ole vielä syntynyt, eikä meidän siksi tarvitse antaa niille merkitystä tai huolehtia niistä. Koska hetki, jolloin kysyn sinulta kysymyksen katoaa välittömästi menneseen, siihen johon ei ole paluuta, minä kysyn sinulta:
- Haluatko?
Minä haluan. Haluan niin paljon, että se sattuu. Haluni tuottaa tuskaa jokainen valveillaolon kylmä hetki. Unen lämmössä se on julmin. Halullani ei ole häpyä, eikä kukaan sitä kontrolloi. Haluan ymmärtää noita halujani, sillä ymmärrys antaisi vallan niiden yli. Minulla ei ole keinoja, kokemusta tai välineitä niiden ymmärtämiseen. Olen avuton sinun edessäsi. Minun on uskallettava sukeltaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti