En ole varma olenko olemassa, hereillä, valveilla, välitilassa, minä itse vai vapaan taivaan lintu. En voi sanoa havahtuvani, sillä välittömässä läheisyydessäni tapahtuvat muutokset, vaihtelut kosmisen järjestyksen tasapainossa vaikuttavat vain osittain tuntoaistiini, mutta eivät ollenkaan käsitykseeni sijainnistani tuossa kosmoksessa. Ensin vain ihoni välittää tietoa ympäröivästä maailmasta, joka on kutistunut hikiseksi atmosfääriksi minun (tai linnun) ja suuren tuntemattoman väliin. Alitajuntani kertoo tuon suuren äärettömän olevan vuodevaatteita, yhtä märkänä meitä yhdistävästä voimasta kuin rintanikin. Kaikki vuoteen ulkopuolella on jo liian suurta käsitettäväksi. Liikahdan ja alitajuntani olettamus vahvistuu: makaan sängyssä. Siitä rohkaistuneena ja refleksieni pakottamana näen silmäluomeni sisäpuolen, eikä niissä enää asu yön rauhaisan unen pimeys, vaan kirkkaus, jonka iskulta alitajuntani minua suojelee pitäessään ne kiinni.
Kosmokseeni astuu tunkeutuja, käsi. Käsi on minun ja se kulkee vailla tahtoni määräyksiä. Käsi löytää kyljen ja vatsan ja jotain, joka on kuin itseni, mutta jota en halua kavahtaa.
Minua kohti käännytään ja pidän silmäni kiinni suojatakseni itseni. Auringolta, sen paahteelta, sekä joltakin, jonka varmasti tunnistaisin. En halua pohtia tapahtuneen merkitystä itselleni. Se mitä en näe, sitä ei ole. Silmäni pysyvät kiinni, mutta avaudun vastaanottamaan jotain muuta. Jotain jota ennen kavahdin, mutta jota nyt ymmärrän kaivanneeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti