Herään toisen kerran, nyt pimeydessä. Olen yksin. Olet lähtenyt. Haluaisin jäädä odottamaan, mutta en tiedä mitä sen jälkeen tapahtuisi. En halua tietää vielä. Nousen, pukeudun ja lähden.
Kävelen laajenevia katuja. Ne ovat kulma kulmalta kiireisempiä ja ruuhkaisempia ja viimein näen edessäni aseman, jonka orgaaniseen massaan astun. Hälisevät ja toisiaan väistelevät ihmisvirrat selkiyttävät ajatukseni. Miksi haluaisin muuttaa mitään vain siksi, että olen löytänyt haluamani?
Astun junaan. En halua matkustaa sillä, mutta en pystyisi puhumaan ja ohjaamaan ajuria järjellisesti mihinkään. En tiedä missä olen, enkä ehkä tietäisi minne olisin matkalla.
Vaunu on varattu naisille, mutta astun siihen. On vaaleanpunaisten tuntien aika. Vaunun seinien kuvaruudut tarjoavat laihdutuslääkkeitä ja ehostusvinkkejä. Vaunu tarjoaa samanmielisille samaa ja samalla turvaa muiden - eli miesten - tahattomista kosketuksista ruuhkassa tai tahallisista humalassa. Laihdutuslääkkeiden ja liposuktion muovaamat vartalonosat saavat ola rauhassa. Minua katsotaan. Minut rekisteröidään. En ole vaaraksi! haluan huutaa. En tahattomasti, enkä varsinkaan tahallisesti. Minun ei tarvitse tehdä valintaa! huomaan sanovani kovaan ääneen, mutta kukaan ei käänny. En halua olla täällä, mutta en pystyisi astumaan ulos seuraavalla asemalla ja vaihtamaan vaunua. En kuulu tänne ja kuulun tänne. Tässä vaunussa minulle on tilaa. Ympärilläni on tilaa. Johtuuko se minusta, sijainnistani väärässä vaunussa vai yön tapahtumista?
Johtuuko se kysymyksestä, joka roikkuu päälläni kuin Damokleen miekka?
Tiedän vastauksen, enkä halua sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti