Suljen puhelimen, kiroan sen ja laitan sen äänettömälle.
Palaan huoneeseen. Hän nukkuu yhä. Hän tuskin liikkui aamun jälkeen. Avaan verhot, ilta on hämärtymässä. En haluaisi lähteä. Katson itseäni kylpyhuoneen peilistä. Olen märkä. Olen puhdas. Tuoksun hyvältä. Näytän hyvältä. Näytän siltä, kuin olisin noussut meren vaahdoista jakamaan ja päättämään rakkaudesta, jota suloisempaa ja antaumuksellisempaa ei ole.
Eilisen kemiallinen kaaos antaa minun nähdä itseni toisin silmin. Näytän haluttavalta. Voisin haluta itseäni. Näytän siltä, että minun kanssani olisi hyvä herätä aamuun, eikä aamussa olisi mitään, minkä haluaisi päättyvän, kuluvan nopeammin. Tähän aamuun emme ehtineet nousta. Ehkä tulee uusi aamu. Katson vielä kerran peiliin. Pian siihen katsoisi hän, sitten kun olen jo lähtenyt.
Minun on kiirehdittävä. Avaan kaapin ja otan sieltä hänelle valmiiksi tarvikkeet uuden päivän - tai illan - aloittamiseen.
Hän on kääntynyt toiselle kyljelleen. Ehkä avannut silmänsäkin. Mutta nyt ne ovat kiinni. Olen varman, että ne olivat hetki sitten auki. Ne katselivat seiniä ja seinän kuvia ja punertavaa aurinkoa katossa. Näen sen seinistä.
On pukeuduttava. Panssari.
Oranssi juna kulkee ikkunan ohi. On aika lähteä. Käännyn ja kävelen ovelle ja katson laskevan auringon punaamaa taivasta. Tiedän hänenkin katsovan sitä. Avaan oven ja suljen sen hiljaa perässäni. En tiedä hänen nimeään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti