M 2/3

Nousen kosteuden haistaman, maton verhoaman porraskäytävän ylös. Kapeat askelmat antavat tuen vain varpailleni ja päkiöilleni. Nousen tilaan ja tila on minun ympärilläni. Nousen keskelle baaritiskiä, jonka istujat näkevät ensin minut, minut takaa, sivukuvani ja sitten minut edestä, ennen kuin näen heidät. Tilan hahmottaminen kestää jopa minulta hetken. Minulta, joka on tottunut prosessoimaan vain vaikeita ja monimutkaisia ja kiireellisiä asioita, kontrolloimaan sellaista, joka saisi junassa kotiinsa matkaavan unelmattoman ja sitä kautta päämäärättömän kanssaihmisen astumaan tuon hienonhienon järjen ja järjettömyyden rajan yli ja murtuvan pakkoliikkeiseksi ja kuolaavaksi raunioksi.

Niihin olen tottunut, tähän en. Astua tarkkailijan asemasta tarkkailun kohteeksi, vaikkakin vain kiitäväksi hetkeksi. Ymmärrän olevani kohde, saalis. Jos tilanne olisi aito ja minulle merkitsevä, olisin jo hävinneiden unohdetussa joukossa tai pilkattujen säälittävässä ryhmässä, enkä ikinä ole suostunut kuulumaan kumpaankaan.

Nousen muiden tasolle, suoristan selkäni, palaan itseeni ja rekisteröin mitä muilla on edessään ja tilaan samaa. Mistä tämä tarve noudattaa paikan koodia? Enkö itse hakenut vapaata ilmaa vailla velvoitteita tai taustoja, jo tunnettuja tai tiedettyjä? Olenko ylpeä taidoistani? Soluttautua. Kontrolloida. Osua. Istun alas pöydän ääreen.

Mama kävelee ohitseni jo toistamiseen. Hän hidastaa, melkein pysähtyy kohdallani, mutta jatkaa sitten tuttuun pöytään. Tuossa pienessä hetkessä näen hänen kokonaisen ihmiselämän mittaiset, täyttymättömät toiveensa. Ajatus minusta noiden toiveiden täyttäjänä saa minut surulliseksi.

Toiveista osa on jo käsitelty ja unohdettu. Osa niistä on vielä käsittelemättä. Osalle emme me eikä hän osaa antaa vielä nimeä. Ne ovat olemassa, mutta nimeämättä, myöntämättä. Ne ovat piilossa samean pinnan alla. Ne ovat kuin matelija pohjan mudissa.