- Voitko kuvitella itsesi hänen kanssaan?
Nielaisen suuni sisällön ja menetän kontrollini. Nostan katseeni häneen.
- Noin minäkin reagoisin! Kuinka outoa minulta. Eihän se olisi mahdollista. Ei tietenkään. Suonet anteeksi. Tarkoitan, voisitko kuvitella itseäsi hänenlaisensa ihmisen kanssa? Jakamassa hovikonsertin päivät ja muut lukuisat tapahtumat. Ja kuitenkin sinussa heräisi tunne, että hän ei olekaan siinä vierelläsi. En tiedä, miksi tätä kysyn. Ehkä siksi, että... En tiedä. Ehkä siksi, että et kuitenkaan ole osa tätä.
Jatkan syömistäni.
- Ja siksi voin luottaa sinun rehelliseen mielipiteeseesi. Haluan myös tunnustaa jotain. Aivan ensimmäiseksi minun on myönnettävä, että en tänään oikein ymmärrä itseäni ja suonet senkin anteeksi.
Yritän miettiä jotain muuta ja annan hänen jatkaa. Luonnollisesti.
- Nuoruudessani - ja nyt pyydän sinua olemaan huomauttelematta mitään nuoruudestani nyt. Nuoruudessani kuuluin erääseen ryhmään. Meidän ryhmämme muodostui keskusteluista opinahjomme käytävillä, loputtomilla luennoilla vaihdetuissa viesteissä, aikaiseen aamuun ulottuvina öinä, jolloin yritimme keskustelumme turvin löytää järkeä ympäröivään maailmaamme.
- Kaikki alkoi ensin hyvin löyhästi, mutta viimein saavutimme pisteen, jonka jälkeen meidän oli joko erottava tai toimittava. Osa meistä erosi ryhmästä siinä vaiheessa. Minä ja lopullisen ryhmämme jäsenet emme voineet. Yhteisistä ajatuksista oli tullut osa todellista maailmaamme, ja huomattavaa oli se, että meitä ei pitänyt koossa ryhmän tiukaksi hitsautunut koheesio, vaan ajatuksemme hioutuminen niin kirkkaaksi, että sen häikäisy sai meidät hakemaan turvaa toisistamme. Me olimme toistemme uhka ja toistemme turva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti