Lounas 2/5

Kun munat saapuvat aika pysähtyy ja kaikki muu lähtee liikkeelle. Ääntä ei kuulu. Se alkaa värinästä munien valkoisena hohtavalla, hyytyneellä pinnalla ja siirtyy siitä sitten astiaan ja sen alla olevaan pöytään, sen jalkoihin ja viimein lattian kautta meihin. Katson häntä silmiin. Hän laskee ruokailuvälineensä pöydälle, joka heiluu sivusuunnassa edestakaisin, katsoo minua takaisin, syvälle silmiini ja laskee kätensä kädelleni, joka yrittää pitää pöytää paikoillaan. En näe hänen silmissään sitä huolta, jota tuskin pystyn omistani kätkemään.

Vihaiset jumalat leppyvät vähitellen ja maankuori saa palata jännitteiseen lepoonsa. Aallot ovat hiljentyneet ja on tyyneyden ja harmonian sisarusten aika astua takaisin maailmaan.

- Olen niin iloinen.

- Kuin myös. En voi tottua... näihin.

- En minäkään. Mutta teissä... sinussa on jotain, joka tuntuu pysyvän paikoillaan, vaikka kaikki muu sortuisi. Mikä on salaisuutesi?

- Salaisuuteni on täysi avoimuus, kuulen itseni sanovan ja kadun nokkeluuttani.

- Mielenkiintoista. Saanko kysyä jotain?

Myönnyn.

- Tunnette... tunnet mieheni.

Nostan astian huulilleni. Hyytyneen munan valkuainen on rikkoontunut ja paljastanut sisällään hohkaavan punaoranssin magman.

- Tai siis tapasitte hovikonsertin päivänä. Muistathan?

Imen ensimmäisen hyytyneen munan suuhuni.

- Olen pahoillani epähienosta kysymyksestä, jonka aion sinulle esittää.

Annan munan keltuaisen rikkoontua kitalakeani vasten ja sen rasvaisen hyökkäyksen levitä suuhuni. Munan muninutta lintua on koko sen lyhyen elämän ajan syötetty luumuilla ja maistan luumun kielelläni. Niiden raskauden, raukeuden, kiinteyden ja kirpeän makeuden.